Luku 10: Taivas kehossani
Seuraava viikko kulkee sumussa. Järkytys. Etsinnät. Löytö. Kyyneleet. Meistä kukaan ei tiedä, miten niin saattoi päästä tapahtumaan. Riitelivätkö pojat? Oliko tapahtunut jotakin, joka sai Tomin niin kuohuksiin, että hän lähti keskellä yötä puolipukeissa yksin metsään? Meistä kukaan ei tiedä. Minut todetaan viimeiseksi henkilöksi, joka on nähnyt Tomin elävänä.
Asiaa tutkitaan. Tietenkin. Minä ajattelen lunta, joka peitti myrskyten kaikki jälkemme. Pelkkä metsään tuupertunut poika, joka putosi traagisesti.
Elio, jonka kuvittelin murtuvan, on täysin rauhallinen. Hänessä ei ole pienintäkään merkkiä hajoamisesta. Hän on vain tuijotellut eteensä ja vastannut poliisien esittämiin kysymyksiin. Pojan tyyneys hämmentää ennen kaikkea minua. Tomin piti olla hänen kaikkensa, ja nyt pojan kuolemaan liittyvät seikat tuntuvat vain hiljentävän hänet täysin. Ensin luulen Elion olevan shokissa. Poika ei kuitenkaan ole yhä yhtä kova ja piikikäs kuin Tomin seurassa. Kun osoitan Eliolle myötätuntoani, hän jää syliini hetkeksi. Jokin pojassa käpertyy pieneksi kaiken koetun edessä, mutta en uskalla ottaa asiaa puheeksi, en vielä. Poliisit ravaavat kyselemässä, vaikka on täysin selvää, että tilanne on ollut kammottava vahinko.
En pystyisi kohtaamaan Tomin vanhempia. Tiedän, että poika on heille kaikki kaikessa. En usko, että he tiesivät heidän poikansa suhteesta Elioon. Mitä vähemmän tiedän ihmisistä, joiden poika on nyt poissa, sitä helpompi minun on hengittää. Minulla on nyt oma poikani, johon keskittyä.
Emme ole puhuneet kertaakaan koko perheen voimin siitä, mitä Tomin kuolema meissä aiheuttaa. Veljeni on tyytynyt vain syyttämään itseään. Tomi oli hänen valvottavanaan. Minä yritän kaikkeni kertoa veljelleni, että emme olisi voineet tehdä tilanteelle mitään. Kumpikaan meistä ei huomannut, kun lapsi lähti yksin hortoilemaan pimeään.Tummat reunukset veljeni silmien ympärillä paljastavat syyllisyyden valvottamat tunnit.
Niin valvon minäkin. Ajatukseni Eliosta käyvät yhä vain sietämättömämmiksi. Elio on kaikki, mitä ajattelen valveella ja unissa. Kun avaan yöllä hänen ovensa, minulla ei ole aietta. Ei tietenkään. En voisi koskaan tehdä mitään vasten hänen tahtoaan. Vain, jos hän sallisi sen minulle.
Elion huoneen ovi on valmiiksi raollaan. Suljen sen visusti, vaikka en tiedä, mitä teen täällä. Tarjoan pojalle lohtuani, kenties. Tai hän minulle, sillä en koskaan tiedä, miten päin se menee.
”Elio?”
”Jose?”
Pimeydessä en erota muotoja. Elion hahmo on kalpea sängyllä, ja minulta kestää hetki ymmärtää, ettei pojalla ole laisinkaan vaatteita. Mieleni täyttyy muistikuvista. Ovatko ne todella muistoja? Kuumeunet.
”Elio… Mitä sä…”
Ei ole mitään, mitä voisin kysyä paljastamatta itseäni.
”Tule hakemaan palkintosi.”
”E-en ymmärrä. Tulin vain kysymään, miten voit.”
”Etkä tullut.”
En tullutkaan. Minulla oli toive, mutta tämä on jotakin muuta, tämä on vääntynyttä unta, josta en saa kiinni. Kaikki tässä huoneessa tuntuu vääristyvän, en ymmärrä enää mitään.
”Mitä tarkoitat?”
”Sä läpäisit kaikki kokeet. Tuu hakemaan palkintosi.”
”Mistä sä puhut?”
”Tästä.”
En voi olla näkemättä elettä, jonka poika tekee. Käännän katseeni pois, en kykene olemaan tässä tilassa, en tässä ihossa, en tämä ihminen. Koko kehoani kuumottaa niin, että ymmärrän tämän olevan totta. Tätä minä en uneksi.
”Elio…”
”Tätähän sä halusit kaiken aikaa. Selvisit hienosti tänne asti, ota nyt palkintosi, oot sen ansainnut.”
”Kulta rakas. En tajua, mistä puhut.”
”Mä tajuan, olen tajunnut jo vuosia. Tuu tänne.”
”Elio…”
”Vai voitko väittää, ettet haluaisi?”
Tuo seireeni. Uskomaton, viettelevä olento. Ei hän voi olla ihminen. Hänen täytyy olla kieroutuneiden ajatusteni tuotos, ei hän voi olla todellinen olento tässä edessäni pyytämässä minua vierelleen.
”Haluatko sä?” huomaan huulteni kysyvän.
Olen erottavinani hymyn Elion huulilla. Ei vastausta.
”Se on tärkeää. En halua, että…” mutisen.
Miten me olemme tässä? Miksi tämä on näin selvää? Päässäni hakkaa. Ei tämä voi olla totta. Olen kliseinen ja nipistelen itseäni, mutta tiedän jo, että tämä tapahtuu todella ja tämä tapahtuu minulle.
Istuudun alastoman Elion vierelle sängyllä. Pojan kapea vartalo näyttää nuorelta jumalalta yön hämärässä. Kaikki kehossani on valmiina. On ollut jo vuosia. Asetan käteni pojan pienelle polvelle ja silitän.
”Elio, rakas…”
”Niin?”
”Mistä sä tiesit? Tai… Älä kerrokaan. En ole varma, haluanko tietää.”
Poika vain hymähtää. Käyn hellästi hänen päälleen, silitän pikkuista lantiota. Kehoni on äärimmillään eikä ole uskoa tätä todeksi. Kyyneleet kaihertavat jo silmiä.
”Rakastan sua”, kuiskaan vasten pojan kaulaa. ”Rakastan sua…”
Pojan sisäreisien ihon upottava pehmeys. Sileys kaikkialla, keskeneräisyys, ja silti niin suunnaton valmius. Persikkaa ja aprikoosia.
Minä
hukun –
Elio on pieni lämmin kostea mytty minua vasten. Kaikkea sitä ja enemmän. Hänen tukkansa on hiestä märkä, kun pitelen häntä rintaani vasten ja kokoan hengitystäni. Olen uuvuksissa, mutta niin on hänkin. Minun pieneni, ainoani.
”Elio…”
”Mmh?”
”Oletko sä aina mun oma?”
Suuri asia kysyä pienessä huoneessa, jossa kaikuu vain toisistaan nauttineiden ihmisten hengitys. Elion hiestä kostea pää painuu rintaani vasten eikä hän sano mitään. Suljen hetkeksi silmäni ja tyydyn vain suukottamaan poikaa.
Kyyneleet juoksevat ylitseni raskaana aaltona. Silvelen Elion pientä kylkeä ja yritän saada itseni sisäistämään, että olen todella tässä. Hänen ihoaan vasten. Ihojemme välillä ei ole mitään. Elion tuoksu saa kaikki aistini hajoamaan.
”Mä rakastan sua”, kuiskuttelen pojan tukkaan. ”Sä olet niin ihana. Kaunis…”
Minun omani. En voisi kutsua häntä vielä omakseni, ja samalla tiedän, etten koskaan enää antaisi häntä kenellekään.
”Kulta… Miten me ollaan tässä?”
Kyyneliä putoilee yhä valtoimenaan.
”Sähän halusit tätä.”
”Tottakai, kulta rakas, mutta mistä sä sen tiesit?”
”Sellaiset jutut oppi koulussa aika nopeasti.”
Kumautan poikaa hellästi päähän ja yritän olla ajattelematta kaikkia niitä kertoja, kun kehoni reagoi hänen pieneen vartaloonsa sylissäni.
”Hys”, kuiskaan, ”ei muistella sitä.”
”Olen tiennyt siis jo pitkään. Sä oikein kerjäsit tätä. En tosiaan ajatellut, että menisit näin pitkälle.”
”Sinä siis…”
”Mä en kuvitellut, että mä olen sulle niin tärkeä, että sä oikeasti tappaisit jonkun.”
”Elio!”
Vien käteni pojan suulle. Hänen suuret silmänsä kysyvät vastausta. Mumina yltyy, pudistelen päätäni.
”Kammottava väite. Et voi sanoa tuollaista ääneen. Se, mitä Tomille tapahtui, oli vahinko. Syytän itseäni siitä, etten herännyt hänen lähtöönsä.”
Päästän pojan suun vapaaksi. Elio pudistelee päätään.
”Joo, ja paskat. Mä tiedän, mitä sä teit. Itsehän mä sua provosoin.”
Haukon henkeäni. Pienen enkelini silmissä kiiltää.
”Elio… Teit mitä?”
”Tahallanihan mä jätin sen oven auki. Silloin, kun olit ’vahtimassa’ meitä ja näit meidät ekaa kertaa.”
”M-mitä?”
”Halusin, että sä tiedät.”
”Miksi?”
Virne, joka pojan kasvoille leviää, ei voi kuulua enkelille. Se jättää minut täysin kylmäksi.
”Halusin nähdä, miten pitkälle sä olet valmis menemään.”
Silittävä käteni pojan selässä tuntuu jähmeältä. Tunnustelen kehoani. Nautinnon jälkilämpö tuntuu yhä joka raajassa, kyyneleet ovat kosteina poskillani. Olen käynyt taivaassa ja palannut takaisin ruumiiseeni. Tiedän, mitä olen tehnyt. Kaikki nämä eletyt vuodet ja nyt olen tässä, sen teon äärellä, jota olen vältellyt koko elämäni. Kenties jopa vannonut, etten koskaan tekisi sitä.
”No, mitä sä nyt aiot tehdä, kun sä viimein sait mut?”
Elion äänessä ei ole onnea eikä riemua. Se on ilkikurisen pienen olennon ääni. Olennon, joka on juuri saanut heikon setänsä ansaan ja saattaa nyt katsella, kuinka tämä räpiköi. Ja silti. Nuo pienen pojan suloiset polvet ja kapea lantio. Annan itseni unohtua hänen vartalolleen. En tahdo tietää hänen syitään, hän on nyt tässä, enkä anna häntä enää pois.
”Sä olet nyt mun”, kuiskaan, eikä hiljaisuus sano mitään vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti