Luku 20: Haparoiden
Aamuaurinko piirtää Josen kasvoille kuvioita. Olen avannut verhot, niiden välistä valo pääsee tanssittamaan pölyhiutaleita ilmassa. Päivänvalossa näen entistä selvemmin, miten tunkkaiseksi kaikki täällä on käynyt. Josen kasvot herättävät minussa suurta hellyyttä, en pysty katsomaan niitä pitkään ilman, että vatsanpohjaani puristaa.
Hän avaa silmänsä kuin lapsi. Hämmennystä täynnä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin ymmärrän, miten pieni tämä mies on. Hänen maailmansa on ollut pelkästään minun kokoiseni varmasti syntymästäni asti. Kenties jo ennenkin. Josessa on aina ollut aavistus minusta.
”Huomenta”, sanon, kun hänen katseensa löytää omani. Suu raottuu, silmäkulmiin piirtyy kyyneliä.
”Olin varma, että se oli unta.”
Pudistan päätäni ja hymyilen.
”Ei ollut. Olen tässä nyt.”
Jose nousee istumaan, nykii peittoa kehonsa suojaksi. Huomaan, että hän todella on muuttunut ja piilottelee nyt uutta vatsakumpuaan. Istuudun hänen viereensä, tartun häntä tiukasti harteista.
”Mä pidän susta nyt huolta.” On minun vuoroni. Hän ei uskalla tehdä elettäkään tullakseen lähemmäs minua, joten teen sen itse. ”Jose… Mä tulin takaisin sun luo.”
”Sun pitää mennä tapaamaan sun isääsi. Se on…”
”Aion kyllä.” Huokaan syvään. ”Asia kerrallaan… Missä kunnossa isä on? Onko se jaksanut?”
”Ei.”
Nielaisen. Jos isän kotona odottaisi vastaava yllätys kuin täällä, en tiedä, missä valossa näkisin itseni. Minä osaan vain lähteä ja lähteä, missään ei ole minulle paikkaa. En oikeastaan ole edes yllättynyt siitä, että Josen kello pysähtyi. Minähän sen pysäytin. En ajatellut ketään, en edes itseäni.
”Käykö se vielä töissä?”
”Käy, liikaakin. Kuten aina. Mitään muuta sillä ei sitten olekaan.”
”Näettekö te ikinä?”
”Harvemmin kuin ennen. Kun sua ei ollut, emme me…” Josen kädet lysähtävät hänen syliinsä. ”Mistä me muka puhuisimme? Siitäkö, että kadotimme viisitoistavuotiaan, joka ei koskaan palannut takaisin?”
Jose katsoo minua pitkään.
”En vieläkään ole täysin varma, oletko todellinen vai et. En yhtään ihmettelisi, jos olisin vain kuvitellut sut siihen ja juttelisin oikeasti pääni sisällä sun kanssasi.”
Vedän syvään henkeä.
”Meidän täytyy saada sut selväksi.”
Jose naurahtaa.
”Se onkin helppo homma. En muista, onko sun lähtösi jälkeen tullut ainuttakaan viikkoa ilman tätä.”
Hänen katseensa harhailee pitkin huonetta ja kätensä taputtaa vatsaa.
”Ja kyllähän se jossain näkyykin.”
Minun tekisi jälleen mieli sanoa, että hän on komea, mutta en osaa tehdä niin päivänvalossa. Sen sijaan pudistan vain paheksuvasti päätäni, vaikka en tiedä tulkitseeko hän minun tuomitsevan hänen sanojaan vai ulkonäköään.
”Miksi sä olet nyt siinä? Elio, mä… Me emme sun isäsi kanssa ymmärtäneet mitään. Suistuimme kumpikin omalla tavallamme.”
Hymähdän. Olen yllättynyt siitä, miten helppoa tässä maailmassa on kadota. Miten nopeasti tavallisesta suomalaisesta pojasta tulee ei-kukaan.
”Johtuiko se Tomista? Siitä, että minä…”
Pudistan vielä rajummin päätäni. Mitä vähemmän ajattelen sitä, mitä Tomin kanssa tapahtui, sitä enemmän pysyn järjissäni. Sitä ei ole olemassa, jos sitä ei ajattele.
”Ei johdu Tomista”, sanon painokkaammin kuin oli tarkoitus. ”Ei mikään mun lähdössä ollut sun vika. Tai isänkään. Mä vaan olen tällainen. Ja nyt olen tässä. Ei mietitä sitä.”
”Etkö aio antaa mitään selityksiä?”
”Et sä niitä tarvitse. Sähän haluat vain mut.”
”Elio, oliko tuo syytös?”
”Ei, se oli totuus.”
Varjo lepää setäni uurteisilla kasvoilla.
”Kuule…” Hän haroo tukkaansa. ”Jos tahdot puhua siitä kaikesta, mitä silloin tapahtui, olen kyllä reflektoinut ja –”
”Älä suotta.” Huiskautan kättäni. ”Ei ole mitään puhuttavaa.”
”Mutta Elio, kyllähän minä tein väärin, tai että… Me…”
Niin kiinnostavaa kuin olisikin kuulla hänen narratiivinsa kertomuksesta, en kykene siihen nyt. Ajattelen kaikkia niitä miehiä, joiden sylissä vietin kaiken aikani ja joille avauduin tarpeeksi kamapäissäni Josesta. Minua alkaa naurattaa, kun muistelen sitä. Rikkinäiset samettisohvat ja suitsukkeiden likaisenmakea tuoksu tuntuvat läheisemmältä kuin se rääkyvä nyytti, jonka jätin Marikan syliin.
”Elio.”
Katson Josea pitkään. Mietin lapsena hänelle antamaani lempinimeä, joka on ainut nimi, jolla osaan häntä sedän lisäksi kutsua. Minulle tämä mies ei koskaan ollut Josef. Sisältäni pulppuaa odottamaton naurunmyräkkä, kun pohdin, mistä nimestä Jose pitäisi eniten sängyssä. Moni asiakas keksi ehdottaa jos jonkinmoista, ”daddy” lienee kepeimmästä päästä.
”Elio, rakas.”
Josen ääni palauttaa minut todellisuuteen. Samettisohvat hiipuvat hetkeksi pois.
”Niin?”
”En tiedä, mitä sanoa. Sä olet nyt… mitä, kaksikymmentä?”
Nyökkään. Ajatella. Olen kaukana sakkolihasta ja silti hän katsoo minua noilla janosta palavilla silmillään.
”Olen pahoillani, että päästin sut pois.”
Petturi. Olisihan sinun pitänyt minut löytää, prinssi uljas. Naurattaa jälleen. Tämä on absurdia. Koko maailma keinuu. Mikä minut sitoo tähän mieheen, nekö hetket hotellihuoneissa, kun hän hytkyi painavana ylläni ja kuiski minun nimeäni? Naurattaa. Tulee äkillinen tarve ilmestyä isän ovelle ja kertoa hänelle kaikki. Heippa, isukki. Veljesi nai minua, kun olin kolmetoistavuotias. Mitä siihen sanot?
Pudistan ajatukset harteiltani. Värähdän. Jose on ollut olemassa vain minua varten kaikki nämä vuodet. Sääli hukuttaa minut alleen, painaudun Josen syliin ja tartun häntä hellästi niskasta.
”Hei, Elio, älä. Emme voi.”
”Maailmassa on paljon asioita, joita ei voi.”
”Älä viitsi puhua tuollaisia latteuksia. Elio. Tule pois sylistäni. Olen aikuinen mies ja sä olet mun veljenpoikani. Me emme voi tehdä tällaisia asioita.”
”Eipä se sua aiemminkaan estänyt.”
”Elio…”
Jose huokailee raskaasti. Nousen ylös ennen kuin aiheutan jotakin peruuttamatonta. Jose on joutunut sulkemaan silmänsä. Hän vääntyy kaksin kerroin minun päästäessäni irti hänestä.
”Mennäänkö suihkuun?”
”Yhdessä? Ei missään nimessä.”
”Voin siivota sillä välin, jos sä käyt.”
”Älä. Pystyn kyllä huolehtimaan itsestäni, vaikka täällä ei juuri nyt siltä näytäkään.”
”Saanko silti?”
”Miksi ihmeessä sä tulit takaisin?”
”Eikö olekaan kivaa nyt, kun olen täällä?”
”Kivaa! Milloin mikään tästä on ollut kivaa? Elio, mä olen hyväksikäyttäjä. Sitä se on. Sä olit reilusti alaikäinen. En missään nimessä voi kajota suhun enää.”
”Nythän mä en enää olisi alaikäinen.”
”Ei kyse ole sitä, ja tiedät sen myös. Sitä paitsi olet veljenpoikani.”
”Ei se sua aiemminkaan haitannut, päin vastoin.”
Minun tekisi mieli testata jos jonkinlaisia huudahduksia sängyssä, mutta hillitsen itseni, sillä jos mietin sellaista, purskahdan uudelleen nauruun ja eihän se nyt ole sopivaa. Menen Josen kaapeille, pyyhkeet ovat yhä samassa paikassa kuin aina ennenkin. Aika on niin pysähtynyt, että minua huimaa. Viskaan Josea pyyhkeellä, hän ei ehdi tai halua väistää.
”Mene suihkuun. Katselen vähän nurkkia ja teen meille aamupalaa.”
”Elio… Nyt, kun olet taas siinä, mitä sä oikein aiot?”
Hymyilen. En ole ajatellut sitä hetkeäkään.
”Ei pienintäkään käsitystä”, nauran. Ei ihmisillä, joita ei ole olemassa, ole aikaa miettiä sellaista. Mietin vain kaikkea sitä, mitä Josella on tuon peiton alla, ja koko kehoni lämpötila kuumenee. Siinä kaikki. Sitä pitemmälle en suostu ajattelemaan.
”Mene nyt suihkuun siitä ennen kuin mä räjähdän”, hymähdän. ”Go. Mä teen jotain siivoiluja ja aamupalaa sillä välin.”
Jose nousee vastahakoisesti ylös. Kiellän itseäni tuijottamasta hänen kehoaan hänen kävellessään. Minun tekisi mieli kysyä itseltäni, mitä helvettiä olen tekemässä, mutta en tiedä vastausta enkä ole varma, haluankokaan.
Onnistun löytämään riittävästi aineksia munakkaaseen ja olen suorastaan yllättynyt siitä, että ne eivät ole vanhentuneet. Kun Jose tulee suihkusta, vesipisaroita putoilee pitkin lattiaa. Olen miltei saanut munakkaan valmiiksi, kahvi odottaa jo kupissa. Jose käyttää aina kahvikermaa.
Setäni kasvoilla on varovainen hymy. Hän ei vieläkään ymmärrä, että en ole pelkkä kangastus. Menen lähemmäs, sipaisen varoen hänen märkää rintakehäänsä ja yritän kohdata hänen katseensa, mutta hän välttelee minua.
”Elio… Ei.”
”Mikset sä ole jo suudellut mua?”
”Koska en voi. Elio kulta, en vain enää voi.”
”Voithan. Kyllä sä haluat.”
”Elio…”
”Vai etkö muka halua?”
Minun tekisi mieli tehdä kuten ennen vanhaan ja kouraista häntä, mutta en salli itseni tehdä sitä nyt. Päästän hänestä irti, annan hänen siirtyä pöydän äärelle. Vasta, kun tuijotan hänen pörröistä tukkaansa ja haparoivia käsiään, minä ymmärrän, millaisten valintojen äärellä olen. Minä todella olen nyt tässä, jälleen Suomessa, enkä tiedä, mitä olen tekemässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti