Luku 23: Kuvajainen
Jose on huono pitämään puolensa. Jos minä haluan Balenciagan laukun tai keskellä yötä uimaan merenrantaan, hän toimii kuten ollessani lapsi – tarttuu hellästi kädestä ja kuljettaa minut kohti jokaista mielitekoani. Sellainen käy tylsäksi. Muistan vieroksuneeni sitä lapsena. Minussa herätti lähtökohtaista hämmennystä, että oli olemassa joku, joka oli niin valmis antamaan minulle kaiken, mitä keksin hetkessä haluta. Jose ei koskaan osannut tehdä eroa hetkellisten impulssieni ja todellisten tarpeitteni välille.
Jälkikäteen en ole itsekään ymmärtänyt, millaisia todelliset tarpeeni olivat. Ehkä minulla on edelleen sellaisia, mutta en ole hetkeksikään pysähtynyt tunnustelemaan, mitä ne kertoisivat itsestään, jos antaisin mahdollisuuden. Välähdyksiä. Ajatus Marikasta ja kääröstä, jolla oli minun tummat hiukseni. En pysty ajattelemaan sitä.
Jose näyttää nukkuessaan hauraammalta kuin milloinkaan. Aamu heittää ensisäteensä hotelliin ja valaisee hänen piirteensä. Josen niskassa on jo reilusti harmaata, mutta päällisin puolin hänen tukkansa on moitteeton eikä hiusraja ole vetäytynyt hiventäkään. Sukuvika. Hymyilyttää. Kasvojen rypyt herättävät minussa rinnassa lepattavaa hellyyttä. Pieni kuolavana on valunut tyynylle.
”Jose”, sanon hiljaa, sillä tiedän, että hän nukkuisi univelkojaan koko päivän. Mies säpsähtää hereille sama hätä katseessaan kuten aina aamuisin. On kuin hän ei täysin vieläkään sisäistäisi, että todella olen hänen elämässään eikä tämä yhdessä viettämämme aika ole hänen kuvitelmaansa.
”Huomenta”, Jose kuiskaa viimein hymyä äänessään. Möngin hänen viereensä peiton alle ja suikkaan suukon hänen poskelleen.
”Oletko ollut kauankin hereillä?”
”Parisenkymmentä minuuttia. Eli en.”
”Olisit voinut herättää.
”En mä.” Suukotan uudelleen. ”Sä nukuit niin sikeästi.”
Surumielinen hymy löytää Josen kasvoille. Joskus mietin, osaako hän enää hymyillä aidon onnellisesti vai onko kaikessa hänen onnessaan häive murheesta.
”Joko olet päättänyt, mitä teemme tänään?”
”Mä en ole enää lapsi, Jose, en mä tarvitse joka päivä mitään aktiviteetteja.”
”Anteeksi.”
”Ei, kun en mä pahalla. Hassua vaan. Voidaan ihan vaan olla.”
”Mulla on kokoajan sellainen tunne, että…”
”Niin?”
Ehkä murheen takana on sittenkin jotain muuta. Jotain paremmin piilotettua.
”Ei mitään. Haluatko käydä hotelliaamiaisella?”
”Joo! Munakokkelia!”
Jose naurahtaa.
”Tykkäsit siitä jo pienenä.”
”Aina.”
”Sä oot laihtunutkin tosi paljon…”
”Älä jooko kommentoi tuollaisia.”
”Anteeksi.”
”Oikeasti. Ei ole kenenkään asia.”
Jose hätkähtää kauemmas. Hänessä on alituisesti jotakin levotonta ja liikkuvaa, joka ei asetu paikalleen, vaikka suutelisin ja silittäisin häntä kuinka.
”Musta sä olet aina kaunis”, Jose yrittää.
”Joo, toki. Muistan, kun sanoit mulle lapsena, että pienet pojat eivät ole kauniita pyöreinä.”
”O-olin väärässä, tottakai kaikenlaiset –”
”Sä taidat tykätä musta vaan sellaisena, kun olin silloin. Pienenä sillä tavalla kuin lapset ovat. Et sillä tavalla kuin aikuiset aliravitut miehet.”
”Älä”, Jose sanoo jo niin silmin nähden satutettuna, että hänen on pakko nousta istumaan.
Vaikeus ei lähde hänen eleistään, vaikka pysyttelen aivan hiljaa, en pakota meitä vajoamaan tämän syvemmälle. Hetken mietin Marikan naurua ja punertavia suortuvia aamuauringossa. Miten kaunis hän oli. On.
Katseeni etsiytyy Josen väsyneeseen siluettiin ja minun pitää pakottaa itseni muistamaan, että hänen vuokseen minä tässä olen. En itseni. Hajonnut pieni mies ei löydä enää tarttumapintaa.
”Jose”, sanon yllättäen ääni täynnä vierasta varmuutta, ”miksi Mark lähti?”
Jose ei pysty peittämään reaktiotaan, kenties hän ei halua.
”Kysytkö sä sitä tosissasi?”
”Ei sun tarvitse vaieta enää mistään.”
Vaikka itse vaikenen kaikesta, mistä voi vaieta. Ei ole ainuttakaan asiaa, jonka olisin vapaaehtoisesti Joselle kertonut. Ei tulekaan olemaan. Mitään, mitä mahtui vuosiin välillämme, ei saa minusta ulos. Hänen on itse osattava lukea se niistä öistä, jotka valvon selälläni, kun eletty elämä kiljuu itseään olevaksi kehoni muistoissa.
”Miksi Mark jätti sut? Siksikö, että hän tiesi?” Mietin isää, joka aina kuvitteli, että Markissa oli jotakin vikaa. Lapsuuttani, jolloin kuvittelin, että ilman Markin lähtöä Jose olisi voinut olla onnellinen.
”Se…” Näen, miten vaikeaa Joselle on muodostaa kaikki tämä lauseiksi. Siitä tulisi liian totta. Olen hiljaa, annan odotuksen rätistä hotellihuoneessa. ”Mulla oli… materiaalia. Se näki sen. Ei sen kummempaa.”
Tuijotan Josea pitkään. Tuota kohtalokasta pitkää nenää ja tummia silmiä tuuheine ripsineen. Miten komeana monet ovat varmasti häntä aikanaan pitäneet, sukupuolesta riippumatta. Miten lempeän ja hauraan näköinen hän on, ja silti hänen käsissään on verta.
Pystyn kuvittelemaan Josen entisen puolison tuijottamassa hänen koneensa ruutua. En tiedä kumpi minua surettaa enemmän – Jose, joka kuvitteli pystyvänsä elämään normaalissa parisuhteessa vai Mark, jolle tällaiset asiat olivat olemassa vain sanomalehdissä ja rikospodcasteissa.
”Ja siksi se suuttui niin verisesti”, totean kaikessa rauhassa, ”koska se ei kestänyt sitä.”
”Eipä kenenkään tarvitsekaan kestää sitä. En oleta, että kukaan normaali ihminen…”
”Niin.”
Nielaisen. Olen yli kaksikymmentävuotias, en enää sellainen poika, joista Josella on täytynyt olla kuvamateriaalia koneellaan. En aio kysyä, miten se on edes mahdollista ilman, että hän on jäänyt kiinni. Ehkä Josella oli keinonsa.
”Miksi sä haluat yhä olla mun kanssani?” kysyn tuijottaen käsiäni hiljaa. Minut valtaa tuskaisen hiljainen tiedostus siitä, etten ole enää lapsi, olen pelkkä haamu.
”Koska mä rakastan sua.” Josen ääni on väsynyt eikä jaksa enää kohota.
”Rakastatko sä mua oikeasti?”
”Elio, ole kiltti.”
”Voisitko sä rakastua uudelleen johonkin pieneen poikaan? Tai siihen ajatukseen, joka sulla on siitä, mitä pienet pojat sulle on?”
”Elio kiltti, mä pyydän. En pysty käymään tätä keskustelua. En koskaan voinut keskustella Markin kanssa enkä ikinä pysty keskustelemaan sun kanssasi.”
”Miksi? Et sä tolla tavalla koskaan…”
”Ei mulla ole enää toivoa. Sä olet mun ainoa toivoni.”
”Jose…”
”En halua elää ilman sua.”
”Vaikka enhän mä ole enää lapsi.”
”En voi puhua tästä. En voi.”
”Oletko sä varma, ettei se auttaisi? Sä olisit tarvinnut ammattiapua joskus ajat sitten.”
”Se on jo myöhäistä. Kaikki se, mitä sun kanssa tapahtui…”
Haluaisin sanoa, että olen kunnossa. Ei Jose tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä en enää kykenisi käsittelemään. Edes kuolemantuottamus ei saanut minua sijoiltani. Sanat eivät tule ulos, en tiedä, mitä olen tekemässä. Miksi edes olen Suomessa, kun jossakin toisaalla on pieni ihmismytty, joka tarvitsee minua?
”Voi vittu”, minä huokaan enemmän itselleni kuin hänelle.
”Elio…”
Olen valinnut elää katsomatta kunnolla mihinkään suuntaan. Tuskin vilkaisen edes itseäni kahdesti, olen pelkkä kuvajainen Josen silmissä ja hyvä niin. Istuudun tyynesti Josen syliin, annan hänen kietoa kätensä ympärilleni ja upottaa päänsä tukkaani. Siinä on kaikki, mitä meidän tarvitsee juuri nyt ajatella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti