Luku 21: Vieraslaji
Minulta kestää kaksi päivää koota ajatukseni niin, että voin ilmestyä isäni ovelle. Jose onnistuu pitämään kaiken salassa, mikä saa minut hämilleni. Sitten muistan, että on paljon aisioita, joista Jose ei ole koskaan kertonut kenellekään. Hymyilen.
Tiedän, että isä ei ole enää viikonloppuisin töissä. Hänen kohtaamisensa on pyörinyt mieleni laitamilla kaikki nämä vuodet, mutta kun hän todella avaa oven, minä olen se, joka ei ole pysyä pystyssä.
Isä. Ihminen, jota en ole ajatellut sen kummemmin lapsenakaan. Jose oli aina näkyvämpi hahmo lapsuudessani kuin isäni, vaikka isä oli se, jonka piti olla päävastuussa kasvattamisestani. Jokin isän näkemisessä saa minut ajattelemaan sitä, missä minun pitäisi tälläkin hetkellä olla. Oksettaa. Huimaa.
Isä on pysynyt lähes ennallaan. Muutamia ryppyjä lukuun ottamatta hän on yhä se sama mies, jonka hymy valaisi koko huoneen ja joka sai naiset huokaamaan. Vain katse on erilainen. Uupumus asuttaa hänen piirteitään enkä tiedä, miten reagoida siihen.
”Elio?”
Epätoivo isän äänessä soi täysin eri nuotilla kuin Josen.
”Mä se olen.”
Kyyneliä putoilee jo ennen kuin ängen itseni sisään. Isä ei tule lähemmäs, hänkään ei uskalla koskettaa, kukaan tässä perheessä ei enää uskalla. Minä olen vieraslaji. Minuun ei osata suhtautua, olemassaoloni ei loksahda samaan kuvaan kuin kaikki muut.
”Sä olet elossa”, isä sopertaa, ”sä olet yhä elossa…”
”Olen.” Nielaisen. ”Tässä mä nyt oon.”
”Saanko mä…”
Kiedon käteni isän ympärille ennen kuin hän ehtii. Kaikki isässä on paljon vähempää kuin ennen. Hän on kapea ja ohut, miltei läpikuultava.
”Elio… Elio…” Hän jää siihen toistelemaan nimeäni niin pitkäksi aikaa, etten enää tunnista sitä omakseni. Isä pitää minusta kiinni liian kauan kuten kaikki kaukaisimmat sukulaiset silloin, kun olin pieni eli kaikkien omaisuutta.
Se on huvittava asia. Lapsen koskemattomuus. Miten sitä aina toitotetaan, mutta silti lapsi on ei-kenenkään maata. Lapsen pörröinen pää on kaikkien koskettavissa ja olka taputettavissa.
Välähdys. Josen karheat kämmenet, hänen kiihtyvä hengityksensä ja luiseva rintakehänsä. Saan väristyksiä.
Palautan katseeni isään. Olen tässä. Tällä miehellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, tai ehkä onkin, ehkä hänen poissaolonsa on syy kaikkeen, mutta en jaksa miettiä sitä juuri nyt. Lähdin silloin sanomatta mitään. En tiedä, mitä se kertoo minusta. Hän ei lähtenyt perääni, ei löytänyt minua. En tiedä, mitä se kertoo hänestä.
”Sua etsittiin kaikin keinoin”, isä sanoo, kun ovi on suljettu ja meidän on pakko sanoa ne sanat, jotka eivät voi jäädä leijumaan ilmaan. ”Sä katosit… ja me…”
En tiedä, miten on mahdollista, että oikeusvaltio ei löydä yhtä teini-ikäistä poikaa. Kenties minä olin riittävän hyvä katoamaan sellaiseen paikkaan, josta ei osata etsiä. Ei jälkiä. Joskus tuntuu kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan niinä vuosina. Vain Marika ja mytty hänen sylissään muistuttavat minua totuudesta, jota en suostu katsomaan.
”Mä olen nyt tässä.”
”Etkö sä sano mitään?”
”En.”
”Miten tuo on edes mahdollista? Lait? Paperit? Missä sä olet poika kirjoilla?”
Hymyilen tyhjää hymyä. En sano sanaakaan.
”Etkö sä aio kertoa isällesi mitään? Vaikka…”
Syyllistys ei auta. Hän tajuaa sen itsekin. Hänen tummille poskilleen putoilee kyyneliä, ja silloin huomaan ajattelevani, että hän näyttää oikeastaan melko vanhalta. Minua alkaa naurattaa sopimattomana aikana, joten vien käden suulleni enkä ajattele sitä.
Mietin Josen pullottavaa vatsaa ja rasvaisia hiuksia. Vilkuilen isääni, häntä aika on kohdellut eri tavoin eikä se herätä minussa muuta kuin nämä hysteeriset tunteet, joita en osaa hallita saati nimetä. Josesta ajatukseni ovat selkeämmät. Tiedän, mitä ajattelen, kun katson häntä. Tänä yönä hänen täytyy nussia aivoni pellolle, tai en suostu enää katsomaan häneen päinkään. Hänellä ei ole vaihtoehtoja.
”Oletko sä tullut pysyvästi takaisin?”
Mitä sellaiseen voi sanoa?
”Olen”, sanon, enkä tiedä, valehtelenko.
Isä tulee takaisin lähemmäs, ojentaa käsiään, haparoi, ei löydä. Luovuttaa, mutta vain melkein. Lammikot hänen silmissään kertovat minulle, että hän uskaltaa vielä toivoa. En tiedä, onko minusta ruokkimaan sitä toivoa, pitäisikö minusta olla. Jokin sisälläni sanoo sen olevan pelkkää velvollisuudentuntoa.
”Tule sisälle. Kunnolla. Syödään jotain… Mulla on jotain vanhaa varmaan vielä kaapissa.”
”Ei, olen ihan okei”, sanon ja heilautan kättäni sen merkiksi, etten suostuisi syömään hänen kaapissaan uinuvia ruokaparkoja.
Isän kotona on samanlaista kuin aina ennenkin. Aika on pysähtynyt. Huoneeni ovessa on yhä yksitoistavuotiaana piirtämäni Aku Ankka. Samoihin aikoihin olen jo istunut Josen sylissä ja painanut suudelmia salaa hänen huulilleen öisin.
Isän kotona. Vai pitäisikö minun kyetä yhä kutsumaan tätä omaksi kodikseni? Koti ei ole enää täällä. Koti ei ole myöskään siellä, minne hylkäsin käärön ja ainoan ihmisen, joka olisi koskaan voinut kasvaa kodikseni.
”Elio…”
”Niin?” Annan ääneni täyttyä auringosta, koska hän tarvitsee sitä enemmän kuin minä.
”Oliko se minun syytäni?”
Tietysti. Tietenkin hän näkee kaiken tämän vain itsensä kautta.
”Ei. Se ei koskaan ollut sun syytä. Ei ollut mitään syyllisiä.”
Mietin Josen katseita, hänen pehmeitä sanojaan. Miltei pudistan päätäni. Tämä ei ole kenenkään syytä. Ei oikeassa maailmassa ole mitään syyllisiä.
”Miksi sä tulit takaisin?”
Olen pitkään hiljaa. Mietin lasta, jonka pienet kädet eivät osanneet tarttua mihinkään. Marikan ripsiä, joihin aurinko loisti. Värähdän, enkä tiedä teenkö niin enemmän syyllisyydestä vai siksi, etten tunnista itseäni mielikuvasta. Olen irrallinen. Minun lävitseni loistaa valoa.
Isä tyytyy osaansa ja huokaisee. Alistuvan ihmisen katse on aina samanlainen.
”Sun täytyy käydä katsomassa myös Josefia. Menethän? Vaikka varoitan – se ei ole ottanut sun lähtöä ihan yhtä hyvin. Tämä taisi rikkoa Josefissa jotain lopullisesti, vaikka enhän mä sua siitä syytä, en tietenkään. Josef on ollut hajalla jo Markin lähdön jälkeen, ja sitten oli se… se sinun ystäväsi tapaus, joka ei koskaan selvinnyt kunnolla.”
Nielaisen. Päässä heittää. Huonekalut keinuvat.
”Mä olen käynyt katsomassa Josea.”
”Oikeasti?”
”Joo. Ensimmäisenä.”
”Ai.”
”Jose on hengissä.”
”Sillä ei mene kauheen hyvin. Näkeehän sen. Viinan pirua menee minkä mahtuu…”
Voi minun rakkaani. Minulle iskee pakottava tarve juosta takaisin hänen syliinsä.
”Isä…”
”Joo?”
”Mun on ehkä pakko vetää henkeä hetki. Käykö, jos tulen takaisin myöhemmin? Mä en…”
Isä tuijottaa minua. Me katsomme toisiamme ja tajuamme, ettemme puhu enää samaa kieltä. Ei ole mitään, millä toisen voisi tavoittaa.
”Joo.” Kaikki hänessä huutaa minua jäämään. ”Toki. Voisitte molemmat tulla illalla syömään. Puhutaan asioita läpi. Eikö juu?”
”Tottakai.”
”On ihan uskomatonta, että sä olet nyt siinä.”
Hymyilen. Olen muovia, sen minä osaan.
”Niinpä, isä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti