Otan tämän hetken vain itselleni. En sano mitään, seison ovensuussa ja katson, kuinka rakastamani nainen istuu kaikessa rauhassa lukemassa aamun ensimmäistä sanomalehteä. Kaikki Alman kehonkielessä kertoo rauhasta. Hän kuvittelee olevansa täysin yksin ja istuu kerrankin selkä lysyssä ilman, että pitää käsiä sylissään. Hän ei ylläpidä sitä kiiltokuvaa, jota hän elää totena joka ikinen päivä. Voisin seistä ovenpielessä tuijottamassa häntä koko päivän, mutta katkaisen hetken rykäisemällä kurkkuani.
”Huomenta.”
Alman koko olemus muuttuu. Selkä suoristuu, jalat oikenevat. Kasvoille ilmestyy tuttu kireys, joka määrittää niiden piirteitä päivästä toiseen. Menen hänen vierelleen, tartun harteista. Hieron napakasti, testaan, toimiiko tuttu temppu. Riittäisikö tämä sulattamaan kireyden kalvakoilta kasvoilta. Alma tuntuu kovalta minua vasten, mutta pysyn lähellä, painan muutaman kevyen suukon hänen poskelleen.
”Huomenta.”
”Keititkö jo kahvia?” kysyn, vaikka tiedän täysin, ettei Alma ole tehnyt vielä mitään aamupalan eteen. En tee siitä numeroa. Hän tarvitsee tällaisia hetkiä.
”En vielä.”
”Mä keitän.” Suukotan Alman niskaa hellästi, jätän käteni silittelemään hänen harteitaan. Alma pehmenee hiljalleen. Hänen meikkaamattomat silmänsä räpyttelevät ja painuvat hetkeksi kiinni. Annan hänen levätä minussa ennen kuin aamu avautuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti