Luku 24: Rajat
Tunnistan kyllästymisen merkit itsessäni vaivihkaa. Ne tulevat kysymättä lupaa, asettuvat iltapäiviin ja hidastempoisiin aamuisiin kuin olisivat aina olleet siellä. En muista tarkkaa hetkeä, jolloin hänen haukotuksensa käyvät pitkäveteisiksi ja pitkät katseensa pelkästään surulliseksi. Joudun kohtaamaan tosiasian, jonka olen tiennyt aina – minun rakkauteni häneen on pelkkää sääliä.
On vain pienen lapsen tarve jäädä kiinni mihin tahansa, mihin voi. Iso, turvallinen aikuinen, jonka turva syntyi huokauksista ja hikisestä ihosta. En tiedä, pystynkö ajattelemaan niitä asioita sittenkään. Onko rakastamista, jos toisen olemus herättää epämääräisen halun käpertyä kasaan? Millä tavalla tahansa.
Josessa ei ole tarttumapintaa. Hän ei ole enää ihminen, en tiedä, onko hän koskaan ollut. Näen aavistuksen todellisesta hänestä vain niissä isäni puheissa, joissa he olivat vielä nuoria, tuskin edes päihtyneet ensimmäistä kertaa.
Sitä Josea minä en tunne, minun on vain tämä väsynyt virttynyt mies vailla suuntaa. Enkä minä mahda mitään sille, että minun kiinnostukseni on jo kulunut. Siitä ei saa enää uutta. Kun istun sängynpäädyllä reidet märkinä ja tärisevinä, en tunne mitään, mitä en jo olisi tuntenut. Olen väsynyt ajattelemaan tätä. Olen väsynyt olemaan kuvajainen.
”Elio”, Jose sanoo makuuhuoneen ovenkarmiin nojaten pelkkä kylpytakki lanteillaan. Hänen vartalonsa tiputtelee pisaroita suihkun jäljiltä. En enää muista, miltä tuntuu himoita noita honteloita jalkoja ja käsiä, jotka muistuttavat enemmän nuoren pojan raajoja. Tuota pullottavaa vatsaa ja karvaista rintakehää.
”Jose”, sanon, enkä ole enää kukaan, kaikkein vähiten se, joksi hän minua kutsuu. Tälle en suostu itseäni menettämään, ja samalla tiedän, etten voi enää muuta, minä olen jo hänelle mitä ikinä hän minusta haluaakaan. En silti voi enää olla se, mitä hän eniten janoaa, enkä tiedä kenen puolesta sitä suren, hänen vai itseni.
”Olenko taas tylsä, jos kysyn, mitä sä haluaisit tänään tehdä? Mennäänkö illalliselle? Viinille?”
”Jose, ei sulla ole rahaa elättää mua noin.”
”Kyllä me sulle töitä löydetään.”
Me. Hän todella elää siinä kuvitelmassa, että tällaisia me olemme; avioparin irvikuva. Ajattelen Marikan punaisia suortuvia ja nyyttiä, joka on jo varmasti kasvanut olennoksi, jolla on omat piirteet. Värähdän.
”Onko sulla kylmä, rakas?”
Usein Jose välttää käyttämästä sellaisia ilmaisuja. Ne eivät sovi meille. Minä en ole kenenkään ”rakas”, se sana ei tarkoita mitään.
”Ei oo.”
Olen oppinut, että Josella ei ole sanoja minulle annettavaksi. On vain vähän sellaisia aiheita, joista voimme puhua toisillemme ilman, että tunnelma on naurettavan teeskennelty. Joskus se huvittaa minua. Jose on mies, joka oli valmis aiheuttamaan toisen ihmisen kuoleman vuokseni, mutta hänellä ei ole mitään sanottavaa minulle nyt, kun istun puolipukeissa hänen sänkynsä laidalla. Täällä ei ole elämää panojen välissä. Meillä on vain seksiä, sitä se on, ei mitään muuta.
”Elio, rakkaani…”
”Niin?”
”Mitä sä haluaisit tänään?”
Joka päivä sama kysymys. En tunne enää mitään. Epämääräinen hellyys leikkii rinnassani, kun Josen karheat, suihkusta kosteat kädet silittävät harteitani. Kosketuksessa on tänään jotakin, jota mikään minussa ei osaa ottaa vastaan. Säpsähdän kauemmas ja hän huomaa sen.
”Mikä on?”
”Mä en pysty.”
”Mihin?”
”No vittu mihinkään tästä!”
”Elio?”
On hänen vuoronsa säpsähtää. Minussa ei ole patoja, minä kuohun yli, olen rajaton, sillä kukaan ei koskaan piirtänyt minulle rajoja, kaikkein vähiten minä itse. Vyöryn hänen ylitseen lapsen raivolla. Sen lapsen, jonka en tiennyt säilyneen.
”Mikä vitun paikka tämä on mulle olla? Mikä sä olet mulle?”
”Elio kulta, rauhoitutaan…”
”Ei rauhoituta! En ole mikään kulta, etkö sä ymmärrä? Kuinka vitun harhainen pitää olla?”
”Elio…”
Tiedän satuttavani, ja vaikka välitän, en lopeta.
”Kerro mulle, mitä mä teen täällä! Miksi sä haluat mun pyörivän sun nurkissa nussittavana? Oonko mä tosissaan sulle vain sitä?”
”E-et tietenkään, sähän olet, sä…”
”Ei ole mun vika, jos sä et kyennyt koskaan toipumaan mun lähdöstä! Mä en voi järjestellä sun elämää sun puolesta, en voi.”
”Enhän minä sellaista pyydäkään. Kunhan vain… olet.”
Äänessä on jotakin niin haurasta, etten pysty kuuntelemaan sitä. Käyn hänen päällensä, en tiedä aionko lyödä vai suudella. Hän on niin hauras allani, että minussa kuohuu yli. Purskahdan kyyneliin hänen rintaansa vasten, puristan käteni niin tiukasti nyrkkiin, että niihin sattuu.
”Elio… Hei. Ei hätää. Shhh, rakas. Olen tässä.”
Niin olet, enkä minä saa happea. En näe selkeästi. Minä putoan, enkä tiedä, mitä tapahtuu. Kaikkialla on hämärää ja hyhmäistä, Jose hengittää yhtä raskaasti kuin minäkin, vai olenko se vain minä, en tiedä, ääret sekoittuvat toisiinsa kunnes on lämmintä jälleen.
Josen kädet lepäävät tiukasti ympärilläni, silittävät. Omistavat. En koskaan osaa vetää rajaa.
”Rakkaani…”
Nyyhkytys, jonka kuulen, on omaani, mutta en tunnista sitä, en ole sille mitään velkaa. Jose painaa suudelmia tukkaani. Se on ensimmäinen asia, josta ymmärrän, että olen yhä tässä. Puolipukeisena lähes alastonta setääni vasten. Raajani tärisevät, mutta olen liian voimaton noustakseni.
”Voitaisiin mennä meidän vakioravintolaan. Eikö niin?”
”Mmh.”
”Rauhoitutaan ja pidetään oikein kivaa. Juodaan viiniä pitkällä kaavalla.”
”Joo.”
”Voi kulta. Olet niin vahva. Anna mä pitelen sua nyt.”
Enkä minä sano ei, enhän minä koskaan.
*
Se putoaa suustani miltei kuin vahingossa. Varovainen lipsahdus, melkein suunniteltu.
”Mulla on tylsää.”
Jose istuu samalla penkillä, jolla hän tarjosi minulle aikanaan jäätelöä minun ollessa aivan pieni. Kaikki tuntuu tismalleen samalta, mikään Josessa ei ole muuttunut. Hän on yhä minun setäni, jolla on vain yksi ajatus.
”Tylsää?”
Heiluttelen jalkojani, koska tiedän, mitä se saa hänet ajattelemaan. Pidän siitä, että minulla on sellainen valta häneen. Hänen koko olemuksensa muuttuu hetkessä. Kaikki hänessä etsii minusta mitä tahansa, joka kumoaisi äskeiset sanani. Kun mitään ei löydy, hän käpertyy silminnähden pieneksi. Koko olemus ruristuu kasaan. Vihaan itseäni, koska en tunne sääliä.
”Niin. Mulla on ihan hiton tylsää.”
”Mutta Elio rakas, mikset sä ole sanonut aiemmin?”
Kohautaun harteitani. Pakotan naurun sisälle, sillä en voi hallita sitä, jos päästän sen nyt ulos.
”Kai sun olisi pitänyt jo ajat sitten tajuta, että ei tämä ole mitään lopullista.”
”Mistä sinä Elio nyt oikein puhut?”
”Tämä koko sotku! Tietenkään mä en jää tähän, kuvittelitko sä, että mä tyytyisin tähän loppuelämäkseni?”
Aikaisempi kuohu minussa ei koskaan rauhoittunut, enkä enää tiedä, kuinka sitä tulee ohjata. Ponnahdan pystyyn, seuraava aalto tulee ja vetää minut mukanaan.
”Vittu, Jose, ethän sä edes tiedä mun edellisistä vuosista mitään!” kuulen suustani sylkeytyvän, vaikka tiedän, ettei Jose voikaan tietää mitään, mitä en ole kertonut. ”Tiesitkö edes, mitä mä jätin sinne, mistä mä lähdin?”
”Elio kiltti, enhän mä –”
”Mun perheen.”
Hiljaisuus. Kaukana merellä huutaa lokki. Kesä on vasta aluillaan ja minua kylmää luista saakka.
”Kuulit kyllä. Mun perheen.”
Jose katsoo minua silmiin katsomatta minua silmiin. Hän hiipuu pois, on hänen vuoronsa olla pelkkä kuvajainen.
”Mitä…?”
”Mulla on perhe siellä, mistä mä lähdin.”
”Mutta sähän olet…”
”En.” Pudistan päätäni rajusti. ”En ole, en ole koskaan ollut enkä tule olemaan.”
”En ymmärrä. Kuinka sulla voi olla perhe, sähän olet Elio vasta kaksissakymmenissä. En käsitä. Yritätkö huijata vanhaa setääsi?”
”Älä yritäkään käyttää tuota korttia, vitun pervo.”
”Olen tosissani!”
Hätä kuultaa hänen äänestään niin vahvana, että maistan oksennuksen suussani. Sylkäisen asfaltille.
”Painu helvettiin”, minä sihisen.
”Elio!”
Juoksuaskelia. Jose pysyy perässäni, en tiedä miten. Käsi tarraa käteen, rimpuilen hetken ja todistan kehoni petturuutta jälleen kerran. Se ei anna minun paeta, se tahtoo Josen lämpöä vasten.
”Älä koske muhun”, yritän, mutta kehoni antaa periksi ja käpertyy häneen. Laskeva aurinko ilkkuu minulle; muistuttaa, että tämä on ainut, mitä minulla tulee koskaan olemaan.
”Hei, ei ole mitään hätää… Tule, mennään takaisin penkille. Kaikki on hyvin.”
Yritän pudistaa päätäni, mutta ele on ponneton eikä siksi tarkoita mitään.
”Mistä perheestä sä Elio oikein puhuit?” Jose kysyy, kun on saanut minut istumaan takaisin penkille. On jo kylmä, aurinko on vetänyt lämpönsä yltämme ja huomaan täriseväni.
”Perheestä. Mulla on vaimo ja lapsi.”
Nauran, mutta ääni on pelkkä kaiku.
”Niin”, hekotan, ”mulla on kaiken tämän ajan ollut nainen ja lapsi odottamassa. Mietipä sitä. Jätin heidät sinne, mistä lähdin.”
Jose nousee sanomatta mitään. Hän katsoo laskevaan aurinkoon, vaikka sekään ei ole täällä enää. Se on hiipunut ulottumattomiin aivan kuten minäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti