Luku 2: Syli
Syyssade vihmoo ikkunaan, kun veljeni avaa kaljan ja asettuu sohvalle viereeni. Perjantai ei olisi voinut tulla parempaan kohtaan. Elio tuhisee jo pienen pojan unta huoneessaan ja me avaamme televisiosta turhanpäiväisen elokuvan ja teeskentelemme, että osaamme vielä rentoutua.
”Tiedätkö, Josef, oon ihan helvetin kiitollinen siitä, että sä olet yhä meidän elämässä. Olisi tämä aika saatanallista puurtamista Elion kanssa kahdestaan.”
”Tottakai olen. Enhän mä nyt teitä yksin jättäisi. Ja olisin minä tässä, vaikka…” En sano ääneen sitä olennaisinta. Veljen katseessa lepää yö.
”Joskus mulla on niin ikävä Elenaa, että päässä heittää. Onhan siitä jo aikaa, mutta…”
Minä nyökkäilen. Sanat ovat meille uutta maaperää, olemme vanhemmiten opetelleet kulkemaan niiden tiellä. Viimevuodet Elion käytännössä ainoina huoltajina ovat lujentaneet veljessidettämme entisestään. Se on opettanut meitä puhumaan toisillemme. Minun ja isoveljeni välillä on aina ollut harsoja, joiden takaa toisiamme katselemme. Olen oppinut elämään sen kanssa.
”Tärkeintä, ettei Elio itse muista. Kyllä se tietää. Niinhän lapset nyt aina. Mutta se ei tunne surua, ja oon siitä helvetin onnellinen. Jos vaan voin säästää Elion siltä surulta…”
”Mitäpä me ei lasten eteen tehtäisi.”
”Mä olen aina miettinyt, että sä olisit ansainnut ihan oman lapsen. Sä oot töissäkin niiden kanssa niin tunnollisesti.”
Veli ottaa aiheen kevyemmin puheeksi kuin yleensä. Veljellä on tapana sulkea silmänsä joiltakin ovilta, jotka saattavat olla liian kipeitä avattaviksi.
”Mark olisi halunnut lapsia”, sanon hiljaa avaten loputkin ovista veljelle katsottavaksi. Veli tuijottaa minua hetken tölkkinsä takaa.
Mark on aihe, joka on saanut jäädä keräämään pölyä ylleen. Veli laskee tölkin sohvapöydälle ja ottaa mukavamman asennon. Hän ei enää katso minua silmiin. Televisiossa pauhaa sotakohtaus, veli laittaa volyymia hiljaisemmalle.
”Olisitko sä halunnut Markin kanssa lapsia?”
”En ollut varma. Tavallaan. Se tuntui tosi isolta asialta silloin.”
”Sä olit kaksissakymmenissä.”
”Lähempänä kolmeakymmentä. Kyllähän porukka yleensä jo siinä vaiheessa. Olisi meidän pitänyt prosessia jo aloitella, jos olisimme aikoneet. Mark oli niin innoissaan adoptiosta.”
Veli on hetken hiljaa.
”Mutta sä et.”
”En niin. Joillekin se toimii, mutta…”
”Tiedän. En olisi itsekään. Jos Elena ei olisi voinut saada lapsia, mulla ei olisi lapsia. Ollaankohan me jotenkin yksinkertaisia tässä asiassa?”
”Ehkä me ollaan.”
Veli tuijottaa TV:n ruutua kiinteästi, vaikka tiedän, ettei hän ole pitkään aikaan todella katsonut sitä.
”Sä olet aina ollut mun silmissä Elion toinen huoltaja. Kukapa sen on sanomaan, ettei lasta voisi kasvattaa näinkin. Olen onnellinen, että lapsella on ollut edes sut.”
”Noh, älä viitsi, hyvä isähän sä olet Eliolle ollut. Teillä on ollut ihanaa kahdestaan. Elio rakastaa sua tosi paljon.”
Veli pudistelee päätään.
”Rakastaa, joo, mutta mä en ole sille sitä mitä sä olet.”
”Ei kai me nyt voida vertailla. Elio on sun oma poika. Tottakai mä olen sille jotain ihan muuta. Mä olen se ulkopuolinen aikuinen, joka tulee aina välillä käymään ja näyttää sille hauskoja juttuja.”
”Elion ensimmäinen sana oli ’setä’.”
”Ei kai tämä nyt herranjestas mikään kilpailu ole. Elion parastahan me tässä.”
Tällaiseksi tämä aina menee. Olen yllättynyt veljen humalan värittämistä sanoista, sillä hän ei koskaan ole ollut meistä veljeksistä se, joka on kulkenut toisen valosta sokaistuen. Olen aikeissa avata suuni, kun sohvan takaa kuuluu pieniä askelia. Käännyn katsomaan. Pörröpäinen Elio seisoo kivilattialla ja tuijottaa.
”Hei kulta, onko kaikki hyvin?”
”Mikä tuli?”
”Painajainen.”
Elion ruskeissa silmissä on jo kyyneliä. Olen aikeissa nousta, mutta veli ehtii ensin. Katson, kuinka hän ottaa lapsensa syliin ja silittää Elion pörröistä tukkaa, ja minun lävitseni juoksee niin musta aalto, että olen miltei jäädä sen alle.
Lamaannun enkä pysty nousemaan. Elio itkee isänsä sylissä, veljeni hyssyttelee, enkä kykene ajattelemaan mitään muuta kuin Elion pientä pojanvartaloa isänsä sylissä. Veljeni on loppukädessä aina se, joka saa pidellä Eliota, kun tämä itkee. Joskus toivon, että Elio olisi biologinen poikani. Minun ihan omani. Geeneihin kirjoitettu lupaus siitä, että hän ei koskaan lähde pois.
En nouse ylös mennäkseni silittämään Elion pehmoista päätä, vaikka kaikki minussa huutaa sitä. Vasta, kun he tulevat sohvalle kanssani, menen lähemmäs. Vaihdan sotaisan elokuvan televisiossa toiselle kanavalle.
”Onko sedän kullalla kaikki hyvin?” kuiskaan välittämättä siitä, etten saa olla se, joka pitelee poikaa juuri nyt.
”Aikuiset jatkaa nyt iltaa. Me katsottiin leffaa täällä. Ei ole Elio rakas mitään hätää.”
”Haluatko tulla sedän syliin?”
”Joseee…” Elio itkee.
”Että mikä?”
Veljeni hymähtää.
”Elion uusi lempinimi sulle. Hieno tulkinta Josefista kieltämättä.”
”Onpa söpö. Elio, kuulitko, oot tosi söpö. Tuletko mun sylkkyyn niin mennään sitten nukkumaan?”
Saan kuljettaa lapsen sylissäni hänen omaan pieneen huoneeseensa. Hyssyttelen ja silittelen ja asetan pojan kevyesti peitteille. Silitän Elion tummaa päätä ja suukotan hänen poskeaan.
”Joko on parempi mieli?”
”Setä.”
”Niin, rakas?”
”Jää nukkumaan mun kanssa.”
”En taida mahtua sun sänkyyn, kulta.”
”Mennään sitten sun.”
Huokaan syvään. Niin paljon kuin tahtoisinkin vain napata pojan päälleni ja tuudittaa hänet uneen, tiedän, että veljeni vaalii yhteistä aikaamme. Sitä on nykyisellään kahden kesken niin harvoin, että olen tämän hänelle velkaa.
”Kulta, sun isä taitaa tarvita mua nyt. Ole kiltti poika, katso, Herra Nalle tulee sun viereen.”
”Mä haluan sut!”
Lause saa kylmät väreet kulkemaan pitkin vartaloani. Tiedostan, että se merkitsee pojalle jotakin muuta, mutta annan itseni hetken ajan leikitellä ajatuksella, ihan vain ajatuksella. Se on lämmin ja tuntuu raskaalta ja silti niin lempeältä rinnassani. Ajatus tästä pojasta. Meistä.
Ei.
Avaan silmäni, huomaan vaipuvani syvälle sinne, jonne en koskaan saa vaipua Elion seurassa. Pudistan hivenen päätäni, palautan katseeni uniseen Elioon. Asetan riepotellun nallen tiukemmin pojan kainaloon, katson, kuinka hän puristaa sitä.
”Voitko sä halata mua?”
Pojan pyyntö on niin viaton, etten voi muuta kuin kaapata tämän tiukkaan syleilyyn ja painaa pehmeitä suudelmia kaikkialle, minne yletän.
”Painajainen ei tule enää. Ei hätää. Nyt alkaa jo unettaa… Tunnetko? Raajat ovat jo raukeat ja väsyneet, silmät painuvat kiinni… Kiiiinni, Elio rakas, juuri noin…”
Istun hänen vierellään niin kauan, että hän on unessa. Tuijotan pojan tummia ripsiä ja pientä nenännypykkää. Poika on siropiirteisempi ja herkempi kuin isänsä, mutta hänen tummassa tukassaan ja oliivinsävyisessä ihossaan on sukuamme. Hän näyttää samalta kuin me muutkin. Tiedän, että kun kuljen hänen kanssaan kahdestaan, häntä todennäköisesti luullaan minun lapsekseni.
Havahdun ajatuksistani vasta, kun veljen siluetti piirtyy ovea vasten. Hymyilen ja nousen, liityn veljeni seuraan sohvalle.
”Elio ihan tosi pitää susta.”
”Elio olisi tahtonut, että jään sen kanssa nukkumaan.”
Veli nauraa.
”Tuosta pojasta tulee vielä ihan liian hemmoteltu. Olet sille niin pehmeä, että kohta se oppii vaatimaan sulta muutakin kuin naposteltavaa ja seuraa.”
”Taidat olla ihan oikeassa… En vain voi sanoa ei.”
”Opettele, koska kohta meillä on ongelmia. Elio koettelee rajojaan kotona jo nyt.”
”Miten?”
”Niin kuin nytkin. Siitä tulee hirveän itkuinen ja ahdistunut, jos joku ei ole kokoajan suukottelemassa ja pitelemässä sitä. Elio on oppinut siihen, ettei sen koskaan tarvitse olla yksin.”
”Kyllähän lapsen suruun ja ahdistukseen pitää reagoida.”
”Pitää, pitää, mutta Elio ei pian opi olemaan yksin.”
”Elio on neljävuotias.”
”No, niin…”
Veljeni ottaa kulauksen uudesta kaljatölkistä ja valuu syvemmälle sohvalle.
”Eikö meillä tämän ikäisillä ole enää muuta keskusteltavaa kuin lapset?”
”On, työt”, naurahdan. ”Tiedätkö, tällä viikolla…”
Juttua riittää yön pikkutunneille saakka. Siitä on kauan, kun olemme viimeksi tehneet näin. Ajatukseni harhailevat jatkuvasti, luomieni alla kieppuvat kuvat Elion tuuheista ripsistä ja pienistä nallea puristavista sormista.
Vasta yöllä kotona minä annan paineen kehossani purkautua. Se purkautuu hiljaa, täysin ääneti pimeässä. Silloin on kuin sitä ei olisi ollenkaan. Voin ajatella niin. Turvautua siihen, että edes yö ei tiedä, mitä ajatukseni minulle laulavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti