Luku 27: Rakas
Kun näen Josen ensimmäistä kertaa tuomion jälkeen, saan sekä erektion että puolittaisen paniikkikohtauksen. Kyyneleet tempovat esiin, suussa maistuu sappineste, ja silti housuissani tykyttää niin kovaa, että epäilen olenko koskaan saanut sellaista erektiota.
Setäni näyttää pienemmältä kuin oikeudenkäynneissä. Hänen silmänsä verestävät ja kasvoillaan kukkii jokin uusi tuttavuus, joka peittää silmännurkat ja posket. Ihottumaa. Ryhti on lysähtänyt eikä vankilan puku istu hänelle laisinkaan.
Jose istuu pöydän toisella puolella kiinni sidottuna ja tuijottaa valkoista pöytää edessämme. Tiedän, etten voi tehdä elettäkään lähestyäkseni häntä. Mitä vartijat sanoisivat, jos painautuisin häntä vasten ja suutelisin häntä lujaa? En saa koskea Joseen, vierailijoilla ei ole lupaa siihen. Yritän saada hänet katsomaan minuun, mutta hän ei nosta katsettaan pöydästä.
”Jose.”
En vieläkään osaa kutsua häntä kunnolla etunimeltä. En tiedä, olenko enää oikeutettu mihinkään aidon hellään ja lämpimään välillämme, sillä minä tein tämän hänelle. Ristin käteni pöydälle. Huomaan Josen katseen siirtyvän niihin, mutta ei vieläkään silmiini.
”Jose, pliis.”
Syvänruskeat silmät. Ne lävistävät kaiken. Kaikki aika on tässä, tärisen sen edessä. Näen itseni lapsena hänen sylissään, tunnen, kuinka hän silittää minua niskasta. Kehoni tärisee muiston voimasta. Jose painuneena päälleni. Hänen huulensa reisieni pehmeällä sisäpinnalla. Josen kiduttavat, hellät kuiskaukset hiuksiini yön pikkutunteina. Kaikki se on tässä, ja silti minusta ei ole jäljellä enää mitään.
Käteni värisevät. En ajattele oikeudenkäyntejä, en ajattele sitä, mitä kaikki tämä on tehnyt Joselle. Tiedän, mitä hänen kaltaisilleen käy tällaisissa paikoissa. En erota Josessa ruhjeita, punoitus hänen kasvoillaan on ihottumaa. Tapan impulssin, joka käskee mennä lähemmäs ja silittää hänen poskeaan.
”Elio.”
”Jose.”
Sen enempää meillä ei toisillemme ole. Hajoaminen tapahtuu hetkessä. Tärinä yltyy joksikin muuksi, sisälläni mylvii, mutta en kuule mitään, en edes omaa huutoani. Erotan ääreni vasta, kun vartijat keräävät minut pöydältä. Olen romahtanut pöydälle tajuamattani. Hahmotan kehoni vasta, kun olen kaukana tapaamistilasta.
Henkilökunnan puhe on pelkkää kauas jäävää kakofoniaa. En saa siitä mitään otetta. Olen yrittänyt käydä terapiassa, se kuuluu asiaan. Osaksi toipumisprosessia, kuten minulle usein sanotaan. Se tuntuu samalta kuin tämä kaikki. Epämääräiseltä mössöltä, johon minulla ei ole mitään todellista yhteyttä. Se Elio, josta sellaisissa tilaisuuksissa puhutaan, on yhtä kaukainen olento minulle kuin henkilöhahmot perjantai-iltojen TV-sarjoissa. Poika, joka on oikeastaan jo mies, ja mies, joka ei koskaan ole ollut mitään muuta kuin poika. Epämääräinen kalpea sotku, johon en osaa koskea, vaikka minut talutettaisiin kädestä pitäen sen luo.
Traumakohtaus. Post-traumaattinen stressihäiriö. Tyypillistä seksuaalisen hyväksikäytön uhrille.
Ajattelen Josen syviä ruskeita silmiä. Hänen karheita, silti niin lempeitä käsiään. En ole varma, mitä äsken tapahtui. Kosketinko häntä? Se ei ole sallittua tapaamisissa. Uskoakseni tämä on ensimmäinen kerta, kun näen hänet sitten oikeudenkäyntejen.
Kotona haistan vain vankilan teollisen hajun enkä osaa yhdistää sitä mihinkään. En enää tiedä, miltä kodin pitäisi tuoksua. En muista, miltä Jose tuoksuu, ja se kaihertaa joka paikassa. Muistan sen vain niissä unissa, joissa hän on vierelläni, ja kun herään, kaikki se pehmeä pirstaloituu tunnistamattomaksi.
Istun keittiön tuolissa. Vankila haisee edelleen, vaikken ole enää siellä. Isä puhuu, mutta en kuule sanaakaan. Jotain tapahtuu, mutta en tiedä, mitä. Muistan yllättäen puhelimen, jota en koskaan avannut. En ole varma, tietääkö isä Marikasta ja lapsesta. En ole kertonut, mutta en tässä vaiheessa enää tiedä, mitä kaikkea minusta on kaivettu esiin. Siitä on niin kauan, kun olen ollut viimeksi läsnä tässä ruumiissa. Terapia ei auta. Josen tuomio ei auta. Hän on niin kaukana. Minä en ole koskaan elämässäni ollut sellaisessa tilanteessa, jossa Jose olisi täysin tavoittamattomissani. Mutta nyt hän on, enkä saata vain avata hänen talonsa ovea ja painautua hänen syliinsä milloin mielin.
Kello raksuttaa. Kohotan katseeni, huomaan isän katsovan minua. Hän pitää paperinivaskaa käsissään. En tiedä, mikä se on, enkä tahdo kysyä. On niin paljon kaikkea virallista, jossa en pysy enää kiinni.
”Elio… Yhtä juttua mä olen miettinyt.”
Minäkin, isä. Monia asioita. Me molemmat olemme, mutta emme puhu niistä, tai jos puhumme, en koskaan muista sitä jälkikäteen.
”No?” kysyn silti vailla sävyä äänessäni.
”Miksi?”
Mitä miksi? En ole varma, kysynkö sitä ääneen. Tuskin. On monta asiaa, josta voisin kysyä miksi, mutta tiedän, etten tahdo yhteenkään niistä vastausta.
”Epäonnistuinko minä isänä? Veljenä? Sitäkö se on? Mä en saata uskoa, että kaikki ne vuodet… Joka kerta, kun…”
Minä vain hymyilen. Ei, isä, ei se ollut sinun vikasi. Tällaisissa tapauksissa läheiset rakastavat aina kysyä sitä ensimmäisenä. Ei se ollut isä sinun vikasi, sinä et olisi koskaan voinut estää mitään siitä tapahtumasta.
”Ei se ollut sun vikasi.” En tiedä, monesko kerta tämä on, kun sanon sen.
”Mutta… Miksi? Mikset sä koskaan kertonut siitä aikaisemmin? Mä olisin järjestänyt kaiken toisin, olisin ollut sun luona. Olisin…”
Konditionaali on aina huvittanut minua. Se ei mahda millekään enää mitään. Kohtaan hymyillen isän katseen. Minulla on hänelle vain yksi vastaus.
”Koska mä rakastan Josea.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti