Katseissa

Hänen kätensä on kylmä. Sydämeni syke tuntuu kurkussa asti. Kesäillan viimeinen aurinko tanssii vasten junan ikkunaa, kauempana istuu uurrekasvoinen mies palmikkopäinen tyttö vieressään. Isoisä, oletan siitä hymystä, jonka tytön kiihkeä selitys miehen kasvoille kirvoittaa. Kaksikko kääntyy meihin päin, hymy säilyy, säilyykö, ole kiltti ja säily.

    Sydämeni on kylmä ja irrallinen minusta, en tunnista sen rytmiä omakseni, niin kiihkeä se on. En uskalla kääntää katsettani vanhasta miehestä ja tytöstä, vaikka heidän katseensa liimautuu kiinni ihooni. Käsi omassani puristaa lujemmin.

    Vilkuilen ympärilleni. Saan kiinni muutaman muun katseen, suhteellisen viattoman. Keski-ikäinen nainen kesämekossa vilkaisee vain hetken, juuri sen verran, että saan katseen kiinni. On minun vuoroni puristaa kättä omassani tiukemmin. Kauempana istuu mies, meidän ikäisemme. Hänenkin katseensa pyyhältää ylitsemme, eikä muuta tarvita merkitsemään meitä vääräksi.

    Päätepysäkillä uurrekasvoinen mies pikkutytön kanssa pysäyttää meidät hetkeksi.

    ”Hei.”

    Älä katso. Miksi sinä katsot? Käsi omassani tuntuu pelkältä möykyltä, sen ote ei riitä sitomaan minua tähän maailmaan. Tänään kaikki minussa on liian julki, jokaisen otettavissa.

    ”Halusin vain sanoa, että teidän näkemisenne teki minut ja Maisan tosi onnelliseksi.”

    ”Ai?”

    Puhuja en ole minä, minä en osaa. Kaikki minussa jähmettyy tämän edessä. Hän seisoo vierelläni ja hymyilee terävästi, sen hän osaa. Mikään ei koskaan paista hänestä.

    ”Niinkö?” hän hymähtää.

    ”Minun nuoruudessani ei uskallettu. Jatkakaa. Toivottavasti elämä on teille myönteinen.”

    Kumpikaan meistä ei ehdi reagoida. Minun suonissani ritisee jää. Sapen maku suussa tekee puhumisesta mahdotonta. En uskalla katsoa häntä. Hänen kätensä omallani riittää. Hymy vanhan miehen kasvoilla ja ilo lapsen silmissä ovat minulle liikaa. Olen liian näkyvä, mitään ei saa piiloon. En voi katsoa häntä nyt.

    Vasta kotioven sulkeuduttua uskallan hengittää. Päästän hänen kädestään, otan hetkeksi tukea seinästä. Tiedän jo, mitä on tulossa, joten minun on turha peittää enää mitään. Jokin hymynkaltainen nykii kasvoillani, kun ajattelen hetken, että miehelle ja lapselle junassa olimme vain onnellinen, vallankumouksellinen miespari, joka uskalsi pitää toisiaan kädestä.

    Kun kämmen iskeytyy poskelleni, osaan odottaa sitä. Se purkautuu aina näin. Minä annan sen tulla. Ilta-auringon lämpö tuntuu vielä ihollani. Mietin miehen sanoja ja junassa istuneiden katseita. On pahempiakin asioita kuin paheksunta keski-ikäisen naisen ilmeessä. Asioita, joita toisen kädestä pitäminen ei voi koskaan paljastaa. Kun huone alkaa keinua, minä ajattelen miehen ja lapsen hymyjä. Aitoa onnea heidän katseissaan. Kaikkia niitä asioita, jotka kivun tuoma turtumus vie mennessään.