Luku 25: Isä ja poika
Olohuoneen vanha kello ei ole koskaan tikittänyt yhtä kuuluvasti. Matonreuna repsottaa, pöydänkulmalla on pölyä paikassa, jossa aina ennen nojui sanomalehtipino. Nyt pinot peittävät vanhan huoneeni.
Sohvankulmassa istuu pieneksi käynyt mies, jonka kapeilta kasvoilta näkyy enää vain menneiden vuosien väsymys.
”Isä.”
”Joo?”
”Tiedätkö sä, minkä vuoksi Mark jätti Josen?”
”’Jose’. Tuo lempinimi on kyllä aina yhtä sua.”
”Tiedätkö?”
Isä pudistaa päätään, kuuntelee vain puoliksi. On asioita, joita ei ole tarvinnut ajatella vuosiin.
”Muistat varmaan, millaisen show’n se mies järjesti. Sitähän se. Joku oma ongelmahan sillä oli pakko olla”, isä mumisee.
”Josella oli pornoa sen koneella.”
Nytkähdys. Ensimmäinen merkki aidosta elämästä isäni sameiden silmien takana. Ajatella, että naiset joskus tapasivat riidellä siitä, kuka saa mennä hänen autonsa etupenkille ja laittaa radion volyymin kaakkoon.
”Mistä sä oikein puhut?”
”Siitä itsestään.”
”Siis mitä?”
Elo isän silmien takana on liian hataraa. Väritöntä. Se ei saa enää kiinni siitä, mitä joskus oli, vaikka se räpistelee säilyäkseen hengissä.
”Jose koski muhun ensimmäistä kertaa, kun mä olin ehkä kolme.”
Jotain palaa silmien takana. Elotonta ja samalla niin kipeästi eloon pyrkivää. Tuijotan isää niin kiinteästi, että hänen kasvonsa lakkaavat näyttämästä kasvoilta.
”Ei se ollut vakavaa vielä silloin, vaikka se sai bonereita pidellessään mua sylissään. Sentään se aina laski mut pois. Jokin alkeellinen taju sillä oli siitä, mikä on sopivaa.”
Näin tapetaan ihminen. Tällä tavoin se käy. Isä ei katso enää minuun, hän katsoo maton rispaantunutta reunaa. Kellon ääni täyttää koko tilan, enkä minä ajattele mitään. Pöydällä on pölyä. Se on saanut kertyä sille, maailma on hiljainen eikä se liiku.
Isän käsi puristaa keväänvihreää vilttiä. Se on ainoa elonmerkki, sillä hehku silmissä häviää taistelun ja hiipuu pois. Tapan hänet, ja silti pystyn yhä katsomaan häntä silmiin.
”Tajusin sen vasta koulussa, kun asioista puhuttiinkin jotain.” Hymähdän. ”Onhan se kieltämättä erikoista, että sedän housuissa tapahtuu jotain joka kerta, kun vähääkään kiemursin. En mä siitä kenellekään puhunut, tietenkään. Sellainen Jose oli.”
Jokainen kellon viisarin lyömä isku on kuin sivallus isäni kasvoihin.
”Vanhempana olin tietoisempi siitä. Osasin odottaa sitä. Ehkä jollain lailla jopa toivoin sitä. Jose ei ollut Jose ilman pikku twistiä.”
Kun isä ei sano mitään, alan ymmärtää, ettei isää enää ole. Hänkin on pelkkä kuvajainen, sellaiseksi me olemme kaikki tulleet. Hymyilyttää. On turvallista ajatella, että me kaikki jäimme jonnekin, kukaan meistä ei ole enää tässä.
”Mietitkö, milloin se tapahtui kunnolla ensimmäisen kerran?”
Isä ei mieti mitään, hän on lasinen patsas, joka ei liiku. Ja maton reuna sen kun repsottaa.
”Mä annoin sen tapahtua. Jopa pyysin sitä.”
Isän kyynelillä ei ole ääntä. Ne eivät kerro itsestään mitään valuessaan.
”Ei Mark jättänyt Josea siksi, että se olisi ollut itse kusipää. Se vain näki materiaalia, jota kukaan ei halua puolisonsa koneella nähdä.”
”Se olisi ilmoittanut poliisille.”
Ensimmäiset todelliset sanat. Ne eivät tunnu minulle konkreettisilta, en saa niistä mitään otetta. Hädin tuskin pystyn ymmärtämään, että isä todella puhuu. Ei tämän jälkeen pitänyt olla mitään.
”Olisitko sä ilmoittanut?”
Jokin isässä käpertyy yhä vain pienemmäksi.
”Niin. Ei meistä kukaan olisi.”
”Onko Josef…” Isän ääni hajoaa veljensä nimen kohdalla. Sen merkitys ei ole enää koskaan sama. ”Onko tätä tapahtunut kaiken aikaa? Kokoajan?”
En osaa pudistaa päätäni saati nyökätä. En tiedä, mikä on ’kaiken aikaa’. Ei Jose ole koskaan ollut mitään muuta kuin sitä, mitä hän on. Sellaisena minä tämän elämän tiedän.
Me katsomme isän kanssa avuttomina toisiamme. Sanat ovat jälleen kuluneet meiltä pois. Ei ole mitään, mitä tämän jälkeen voivat sanoa toisilleen isä ja poika, joiden välissä vuosien hiljaisuus huutaa itseään olevaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti