Luku 6: Korvaaja
Sama uni toistuu niin pitkään, että sekoan laskuista. Poika kömpimässä päälleni, hamuilemassa pienillä lapsen huulillaan kasvojani. Ele, johon sekoittuu lapsenomainen kömpelyys ja silti nuoren rakastajan utelias tarkastelu. Olen varma, että se on unta. Kukaan todellinen lapsi ei osaisi olla sellainen, niin piilotetun viettelevä ja kiusoitteleva siitäkin huolimatta, että on vielä keskenkasvuinen taimi.
Sitä paitsi Eliolla on Tomi. Hänen luokkalaisensa poika, joka tuntuu vievän hänen kaikki ajatuksensa. Ikätoveri. Ystävä. Elion kaikki puhe täyttyy Tomista. Elio näkee vain pojan, joka saa hänen silmänsä kiiltämään. Otteeni hupenee. En tahdo kuulla Tomista, mutta hänen olemuksensa lipsuu joka lauseesta väliimme eikä anna minulle aikaa ajatella.
Minun kaikkeni ovat ne yöt, kun poika nukkuu vieressäni ja saan edes hetken kuvitella, että ne kuumeiset unet, joita näen, voisivat olla totta. Niinä hetkinä maailmassa ei ole ketään muuta ja Elio kuuluu vain minulle. Maailman ihmeellisin pieni poika vain minun suudeltavissani.
Näen Tomin ensimmäistä kertaa veljeni ja Elion kodissa täysin odottamatta. Veljeni ei ole tiedottanut pojan läsnäolosta laisinkaan, ja kun lapset sitten leikkivät kovaan ääneen olohuoneen sohvan edessä, minua kylmää sisältä.
Elio ei ole huomata minua.
”Moikka, Elio. Moi, Tomi.” Päätän kutsua poikaa nimeltä, olla tuttavallinen heti alkuun.
”Mistä sä tiiät mun nimen?”
Yhtäkkiä poika kääntää julkean katseensa minuun eikä enää irrota sitä. Tuijotan takaisin, tämä lapsi ei minuun pysty. Vaikka hän on jo ihoni alla.
”Elio puhuu susta paljon”, hymähdän. Kuvittelen, että poika hämmentyisi tai kiusaantuisi, mutta hänen suunsa vääntyy leveään virneeseen ja hän tökkää Eliota olkaan. Eleen tuttavallisuus vääntää vatsaani nurin.
”Ootsä Elin setä?”
Eli. Rakkaallani on lempinimi.
”Joo, olen. Josef. Moi, kiva tavata viimein.”
”Sä oot se Elin varaiskä.”
Kommentti saa minut hymähtämään, vaikka en tahdokaan olla Eliolle isä. Sellaisena minut on helpoin nähdä. Olen kuin pojan toinen huoltaja, joka pitää pojan sylissään silloinkin, kun muut eivät sitä tee.
”Elioko niin sanoo?”
”Ei, kun mä. Sä oot aina Elin kaa.”
Hymähdän. Tällaisia nuoret pojat ovat, pitäisihän minun olla tottunut. Sydämeni syke ei laannu, sydän pamppailee rinnassani merkkinä siitä, että poika lipuu otteestani.
”Niinhän me ollaan. Vai mitä, Elio?”
Tulkitsen jokaista pienintäkin värähdystä Elion kasvoilla. Hienoinen hymy, ujo. Jokainen pieni hymynkare on vakoojani, joka kertoo, kuuluuko poika yhä minulle. Hymyileekö hän samaa sisään päin kääntynyttä hymyä, joka on vain meille tarkoitettu?
Hymyilee. Poika tietää yhä, kenelle kuuluu. Tomi ei osaa lukea ilmettä, ei tietenkään, eihän hän tiedä, millainen Elio todella on. Se Elio, joka kuumeisissa unissani kipuaa ylleni ja suutelee huuliani, ei kuulu tälle pojalle.
”Jose on joo aina mun kaa”, Elio hymähtää. Äänestä ei voi tulkita mitään. Poika ei ole koskaan antanut minulle lupausta, hän on vasta lapsi. Yritän kuumeisesti muistuttaa itseäni siitä.
”Mitäs te pojat meinaatte nyt tehdä?”
”Ollaan vaan”, vastaa Tomi sellaisella äänellä, joka kielii siitä, että aikuisten seura ei ole kaivattua.
”Jaa, niinkö? Saako tulla seuraksi?”
Kumpikaan pojista ei vastaa riittävän ripeästi. Hymyilen ja pudistelen päätäni näennäisen vastaanottavaisena, vaikka kaikki minussa kiehuu.
”Hyvä on, hyvä on, jatkakaa”, hymähdän. ”Voin tehdä teille välipalaa, jos haluatte.”
”Ei me haluta nyt syödä”, Elion kipakka ääni käskee. Pidän hymyn kasvoillani, olen tyyni. Kaikki on hyvin. Annan poikien olla, hehän ovat vasta poikia.
Veljeni huomaa varautuneisuuteni uuden ihmisen edessä. Hän hymähtelee sille päätään pudistellen. Siitä tiedän, ettei hänellä ole aavistustakaan, mitä koen.
”On se rankkaa, kun he alkavat tulla ihmisiksi”, veli nauraa. ”Tiedän kyllä. Elio pärjää koulussa tosi hienosti. Sillä on tuota sosiaalista pääomaa sittenkin aika lailla. Ihan selvästi äitiinsä tullut.”
”Miten niin äitiinsä, sinähän tässä olet aina osannut ottaa haltuun ihmiset kuin ihmiset.”
Veli jatkaa päänsä pudistelua. Hän vain halusi minun sanovan sen.
”Mmh, ehkä niin.”
”Käykö tuo Tomi teillä usein?”
”No, joo, ehkä kerran pariin viikkoon. Enemmän Eli siellä ravaa.”
”Ai jaa? Millainen perhe Tomilla on?”
”Ihan tavallinen. Sisaruksia löytyy ja vanhemmat ovat yhdessä. Olen jutellutkin hänen äitinsä kanssa moneen kertaan, siellä ollaan ihan yhtä iloisia poikien ystävyydestä.”
”Vai niin. Selvä.”
Hiljaisuus asuu keittiössä. Tuijotan kurkkuviipaleita edessäni tajuamatta, mitä olin tekemässä.
”Kuule, Josef. Mä en ihan ymmärrä, miksi sä suhtaudut Elion kasvamiseen tuolla tavalla. Mikä siinä tuntuu susta noin uhkaavalta? Ihan terve nuorimieshän siitä tulee.”
En sano mitään, annan hiljaisuuden kertoa.
”Onko sulle noin hankalaa päästää siitä edes vähän irti?”
”Siis, ei tietenkään, saahan poika nyt –”
”Mikä Elio sulle oikein on?”
Suudelmat. Pojan pehmeät huulet ja pienet sormet. Valvotut yöt, hiki, pelko.
”Anteeksi?”
Tietääkö veli? Veljen täytyy tietää. Ei, ei hän voi. Eihän mitään ole tapahtunut. En ole koskaan oikeasti koskettanut Eliota sillä tavalla. Vai olenko? Niissä unissa hän on yksin minun. Missä menee unen ja valveen raja, en saa happea, suuni on kuiva, tukehdun, tukehdun.
”Ajatteletko sä Elion omana poikanasi? Se on ihan okei, Josef. Ei se haittaa.”
”Ai.” Happea. Nojaan pöytätasoon. ”Joo. Siis. Kyllä. Tavallaan.”
Karisten kurkkuani. Tietenkin, sitä veli tarkoitti. Niitä asioita ei ole todella tapahtunut, ne ovat vain päässäni, ja sielläkin ne ovat kiellettyjä. Hädin tuskin ymmärrän olevani olemassa, koko olemukseni huojuu.
”Mä olen tosi kiitollinen kaikesta siitä, mitä olet tehnyt Elion eteen näinä vuosina. Ihan tosi olen.”
Mutta?
”Mutta mä toivon sun myös ymmärtävän, että Elio kasvaa. Se on kasvanut tosi hienosti ilman äitiä ja olen kiitollinen siitä, että sillä on ollut elämässään kaksi turvallista aikuista.”
Turvallista.
”Toivon sun ymmärtävän, että Eliokin tarvitsee siimaa. Nyt taitaa olla menossa sellaiset vuodet, kun sen pitää saada tutkia vähän itse. Se ei ole vielä teini-iässä, se on sitten ihan oma menonsa, mutta kuitenkin. Kyllä me pärjätään, eikö pärjätäkin?”
Minun yksinäinen asuntoni, hiljaiset seinät. Jokainen tavara ja huonekalu kaiuttavat Eliota. Hänen puutettaan. Vaikka tiedän, ettei minusta koskaan olisi siihen, mistä kaikki tässä maailmassa minulle kuiskii.
”Tietenkin.”
”En mä tarkoita tätä millään pahalla. Toivon, että ymmärrät.”
”Joo, tottakai.”
En tajua, ja velikin näkee sen. Minulla on korvaaja. Veljeni saa ajatella, että tahdon vain olla pojalle aikuinen. Isä, kenties. Sellaiset sanat saavat vatsani vääntämään, mutta toisenlaisia sanoja en voi edes ajatella. On vain yksi, mitä hän minulle merkitsee, ja sitä minun ei kuulu sanoa ääneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti