Luku 9: Kieleke
Elio täyttää kolmetoista ja viettää jokaisen päivänsä Tomin kanssa. Minun päiväni mustenevat reunoistaan. En voi hukuttaa itseäni töihin, koska työt eivät auta. Töissä jokainen nuori katsoo minuun Elion silmin. Kaikki heidän oikkunsa ja riemunsa palauttavat minut aina Elioon.
Minä mietin mahdollisuuksiani. Poikaa ei voi ottaa väkisin, se ei ole vaihtoehto. Olen antanut hänelle turvallisen lapsuuden siitä huolimatta, mitä kehoni on huutanut osakseen. Olen luopunut kaikesta itselleni tärkeästä, jotta hän saisi elää lapsuutensa lapsena. Hän on yhä lapsi, vaikka hän raahaisi ihastustaan juhliimme ja illastamaan kanssamme.
Minua oksettaa.
Kunpa Tomia ei olisi olemassa. Ilman Tomia minulla olisi vielä Elio, pieni kiharatukkainen hymyilevä Elio, joka rakasti syödä karkkeja, joita hänelle toin. Ilman Tomia hänen katseeseen voisi yhä syttyä se suloinen liekki, joka liitti meidät yhteen. Meillä oli oma maailmamme, oma pieni paratiisin puutarha vailla häiriötekijöitä.
Minulla ei ole aikaa hukattavaksi. Elio ei ole ikuisesti kolmetoista. Lapsuuden pehmeys alkaa pian näiden vuosien jälkeen kaikota hänen piirteistään. Keijumaisen herkkä olemus muuttuu nuoren aikuisen kovuudeksi, ja se tarkoittaisi, että kaikki, mistä koskaan uneksin hänen untuvaisella ihollaan, olisi poissa ikuisesti. Voisin elää lopun elämääni muistellen sitä, että sain hetken pidellä hänen olemattoman kevyttä painoaan sylissäni ja silittää häntä niskasta.
Se ei tule tapahtumaan koskaan niin kauan, kun Tomi on kuvioissa. Mutta mihin pojan saisi? Jos yritän näyttää Eliolle Tomin mahdollisimman epäsuotuisassa valossa, se asettaa vain minut vihollisen paikalle. Ei Elio rakastaisi minua yhtään sen enempää, jos osoitan katkeruuteni ja vihani jotakin hänelle niin rakasta kohtaan.
Toinen vaihtoehto olisi pelotella poika pois. Keksin useitakin keinoja tehdä niin, mutta niistä jokaisessa on myös mahdollisuus siihen, että pojista tulisi entistä läheisempiä. Kello käy, joka ikinen päivä vie Eliota lähemmäksi teini-ikää ja aikuisuutta. Minulla ei ole vuosia hukattavaksi. Tuskin edes kuukausia. Lopputalvi lähenee kevättä, alkuvuodesta syntyneenä Elio on jo kolmetoista. Hän on vielä kaunis, kaikki hänessä on yhä omalla tavallaan lapsenomaista ja hellää. En salli itseni menettää sitä ainoaa mahdollisuutta, joka minulla vielä on. Pian Elio putoaisi sylistäni eikä koskaan enää palaisi.
Tomi viettää veljelläni kaiken aikansa ja niin tunnun tekevän minäkin. Mahdollisuuksia on satoja. On niin monia asioita, joita voisi sattua ja tapahtua. Niin monta tapaa antaa pojan kaikota elämästämme lopullisesti. Minun ja Elion elämä, johon tämä poika on vain näennäisesti osallinen. Ohikulkumatkalla.
Sisimmässäni tiedän jo vastauksen. Väärä nuotti on soinut sisälläni jo siitä lähtien, kun löysin pojat pussailemasta. Tomin pitää lähteä. Ei ole muita vaihtoehtoja. Uusia tomeja ei tule. Pitäisin siitä huolen.
Kylmäverinen minä en ole, en juonitteleva tai paha. Kaikkihan tapahtuu vahingossa. En minä tahdo pojalle pahaa, en tietenkään. Ei minusta olisi iskemään häntä veitsellä kymmeniä kertoja rintaan, onhan hänkin jonkun poika. Hänen kaltaisiaan minä siedän joka päivä töissäni. Ehkä voisin tuntea jopa myötätuntoa, edes hivenen, jos ajattelisin asiaa. Vaan kun en ajattele.
Yö on luminen, tuuli on tuivertanut pihaan lumidyynejä. Tomin käydessä yöllä vessassa kysymys vain putoaa huuliltani. Kuule, Tomi, sun äiti soitti. Mun täytyy kertoa sulle yks juttu. Tuutko käymään vähän tuolla?
Poika seuraa puolipukeissa kysymystulvan saattelemana.
”Siis miksei mutsi soittanut mulle? Mitä sä nyt meinaan? Eli nukkuu, hei. Pitäs mennä takas sisälle. Mihin me ollaan menossa? Miksei mutsi oo soittanut mulle? Soittikse sulle vai Elin iskälle? Mä en tajuu. Voidaanko mennä sisälle, täällä on kylmä.”
”Ihan hetki vielä.”
”Siis mihin me ollaan muka menossa? Mitä sä nyt äijä sekoot?”
Äijä. Pojalla on siis yhtä vähän kunnioitusta minulle kuin minullakin hänelle. Se tekee kaikesta entistäkin helpompaa. Poika seuraa minua nuristen.
”Mä en nyt ihan tajua. Miks sä et tykkää musta yhtään? Veinkö mä Elin sulta? Ei se oo sun poikas. Sitä varmaan ärsyttää ihan vitusti tollanen sun kaltainen tyyppi sen kimpussa kokoajan, en oikeesti tajua sua ollenkaan.”
Nämä ovat pojan omia veikkauksia. Elio ei ole puhunut hänelle minusta tuohon sävyyn. Tieto saa väkisinkin hymyn huulilleni.
”Sä oot kyllä muutenkin ihan outo, sori nyt vaan. Miks sä hengaat kokoajan tuolla? Eikö sulla ole omaa elämää vai, häh?”
Pojan röyhkeys alkaa käydä hermoilleni. Matka ei ole enää pitkä. Lunta tulee vaakatasossa päin kasvoja.
”Eli sano mulle joskus, että sulla oli mies. Miks sä oot sitten niin outo, jos sä oot ite hintti? En ihan tajua. Vai ootko sä jotenkin mustasukkanen Elistä? Se ei ehkä tajua, että sä oot vähän outo, mutta musta tossa sun pyörimisessä on aina ollut jotain tosi häiritsevää.”
Ja siinä se tulee. Poika aavistaa jotakin. Ensimmäinen ihminen koko maailmassa, joka saa tietää edes rahtusen siitä, mitä päivänvalo ei kosketa, ei olekaan rakas Elioni vaan pieni räkäinen poika. Kaikista niistä ihmisistä, joille olisin voinut jäädä kiinni niistä tunteista, joita tunnen Eliota kohtaan, sen täytyy olla tämä turhantärkeä nuorimies, jonka ainoa tehtävä täällä on päteä minulle omasta ylemmyydestään.
Lähestymme maalia. Vedän syvään henkeä, vaikka tuuli tuivertaa kaiken lumen kasvoilleni.
”Mikset sä vastaa? Olenko mä oikeassa?”
”Tomi kuule, me aletaan olla perillä.” Asettaudun tarkoituksella niin kauas pojasta, ettei hän kuule tuiskun pauhun yli, mitä sanon. Olemme syvällä metsässä, kinokset ylttävät polviin saakka. Vähäpukeinen Tomi tuntuu olevan raivoissaan tarpoessaan lähemmäs.
”Miks vitussa sä vitun äijä halusit mut tänne, mitä sulla täällä on! Joku salainen pornokokoelma piilossa vai, häh!”
”En Tomi rakas oikein kuule sua.”
”Häh! Mitä sä sanoit!”
Teeskentelen, etten kuule pojan solvauksia. Tuuli puhaltaa joka suuntaan, Tomi ei kuule minua saapuessaan lähemmäs. Hän tulee aivan viereen, katsoo pakkasen punaama naama kurtussa minuun.
”Joo niin, mitä vittua?”
Poika tulee lähemmäs, kurottaa. Ei vieläkään ymmärrä, missä olemme. Hän tulee aivan lähelle, kasvot ovat yhä hämmennyksestä ja raivosta vääristyneet. Ja sitten. Lumi hänen altaan murtuu. Minä astun kauemmas. Lumikieleke murenee pois, poika kaikkoaa pyryn keskelle.
”Apua!”
Tuijotan alas, erotan vääntyneen muodon kauempana alhaalla. Tomi ei tajunnut, missä olemme. Tämä on hänelle vierasta aluetta, he tuskin koskaan kävivät täällä Elion kanssa. Keskellä metsää voi olla paljon alueita, jotka piilottavat todellisen muotonsa. Massiivisten lumikinosten taa piiloutuvia kallionkielekkeitä, joilta tippuminen on hengenvaarallista. Sellaista voi joskus tapahtua, jos ei ole tarkkana.
En ole varma, hengittääkö poika yhä. Lumi peittää näkymän, raajat ovat pahasti väärässä asennossa. Jos poika on yhä elossa, pakkanen hoitaa loput. Vilkaisen kelloa ranteestani. Viisitoista yli yksi. Poika ei selviäisi loukkaantuneena yön yli.
Entä, jos selviää? Hän voisi kertoa kaikille tarinan Elion mukavasta pikku sedästä.
Ei selviä. Enkä minä ole murhaaja. Tietenkään minä en ole. Tomihan putosi yksin kävellessään metsässä. Minä nukuin sohvalla. Kuulin vain, kun hän kävi vessassa. Siinä kaikki. En todellakaan tiedä, miksi poika lähti yksin harhailemaan ulos. Tietysti olisin pysäyttänyt hänet, jos olisin tiennyt.
En kuullut oven kolahtavan.
Nukahdin saman tien uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti