Luku 5: Suudelmat
Minun pieni poikani karttaa jo kosketustani. Alakouluikäiset lapset harvemmin pysyvät setiensä sylilapsina, mutta minun koko elämäni menee säpäleiksi ensimmäisenä kertana, kun yritän napata Elion halaukseen ja hän väistää irvistäen.
Hän itsenäistyy, anna pojalle siimaa, veljeni sanat kaikuvat päässäni, mutta minä en kykene sisäistämään sitä, miten nopeasti kaikki tapahtuu. Ensin poika on pieni ja kiehnäävä sylissäni ja tahtoo suudelmia ja kutitusta, sitten hän istuu iltaisin ystäviensä luona ja pysyttelee etäällä kosketuksestani. Tiedän, ettei hän ole sitä minulle velkaa ja tämä on täysin normaalia, mutta ei minulle. Hän on minun omani ja minä olen hänen. En minä ole kuka tahansa setä, me olemme toistemme omat. Ajatukseni kiertävät kehää, ja alan ymmärtää, ettei minulla ole enää paluuta todellisuuteen.
Kaikki se on hiljalleen kuristunut kaulalleni ja painaa minut nyt kohti pohjaa. En enää tiedä, missä päin pinta on, kukaan ei koskaan kertonut. Kukaan ei varoittanut minua rakastumisesta. Kaikki, mitä olen koskaan lukenut siitä, mitä olen, keskittyy siihen olennaisimpaan – häpeällisiin erektioihin ja syyllisyyteen. Ei koskaan siihen, mitä päässä tapahtuu, kun rakastuu. Kun rakkauden kohde on niin pieni, ettei ymmärrä siitä itse mitään, vaan on kaiken sen armoilla. Sen kaiken läpi hakkaa syyllisyys, joka ei jätä tilaa hengittää. Jokainen suudelma merkitsee minulle jotakin muuta kuin Eliolle, ja se on tieto, joka saa minut hukkumaan joka päivä.
Olen pohtinut paljon sanaa ”hyväksikäyttäjä”. Se on aina ollut mielestäni kuvaava. Sitähän se on – käytetään omaksi hyväkseen toisen viatonta tilaa. Eliolla ei ole mahdollisuutta antaa suostumusta siihen, mitä minä hänestä tahdon. Ne ajatukset, joita hetkessä viriää, kuuluvat vain minulle. Kun suutelen hänen pientä päätään, teen sen tietoisena siitä, ettei hänellä ole pääsyä niihin ajatuksiin.
Ja silti heti, kun läheisyys vähenee, minun rihmani tähän poikaan katkeavat. Minusta tulee kömpelö hänen lähellään, en enää osaa puhua hänelle luontevasti. Hän ei ole enää pehmoleluista ja autoista intoileva pikkupoika, vaan jotain muuta, jonkun muun tuotos.
Vaikka Elio ei enää tarvitse järkkymätöntä tukeani, vetoan mielessäni siihen, että veljeni sentään tarvitsee. Minun heidän nurkissaan pyörimiseni selittyy veljellisellä velvollisuudentunnolla. En ajattele asiaa enempää, sallin itseni ravata heillä juuri niin paljon kuin he vain läsnäoloani sietävät.
Elio nukkuu myöhään. Pian yhdeksän vuotta täyttävä aarteeni tulee tukka pörrössä ja unta silmissään keittiöön.
”Häh? Ai Jose on täällä?”
”Huomenta sullekin, unikeko. Tein munakokkelia. Sähän tykkäät siitä vielä?”
Ei vastausta. Menen lähemmäs poikaa, yritän kaapata hänet kevyeen halaukseen, mutta hän väistää ja kivahtaa älä.
Ensimmäinen ajatukseni ei ole se, että hän ei pidä siitä. Ensimmäinen ajatukseni on, että poika on viimein tajunnut, mitä ajattelen, kun hän vain hymyileekin minulle. Voiko sen nähdä ulospäin? Voiko hän ymmärtää minua katsomalla, että kuulun hänelle, olen kuulunut hänen ensimmäisestä hengenvedostaan lähtien?
”Sä oot aina meillä”, Elio sanoo aamiaispöydässä. Hänen isänsä katsoo häntä varoittavasti.
”No kun se on!”
”Sun setäsi on kuule tehnyt paljon sun eteesi. Ja mun.”
”En nyt sentään, ihan tavallisia asioita, joita tekin tekisitte mulle.”
Elio syö ripeästi ja pakenee omiin kolosiinsa. Sellaista arjestamme tulee. Pääsen yhä vahtimaan poikaa silloin, kun veljeni on kiireinen, mutta läheisyytemme ei ole enää ollenkaan samanlaista. Hän saattaa istua yhden TV-sarjan jakson ajaksi viereeni, mutta jokin hänessä on oppinut vierastamaan minua. Tai opetettu.
Varon olemasta liian läheinen, kun olemme kahden. Silti jokainen solu minussa huutaa Elion nimeä, kun hän vain on samassa tilassa kanssani. Elio istuu keittiön pöydän ääressä ja pyörittelee hajamielisesti kynää käsissään.
”Sujuuko läksyt?”
”Ei”, Elio mutisee.
”Saanko katsoa niitä sun kanssa?”
Olen jo erottavinani kärkkään kiellon pojan ilmeessä, mutta jokin saa hänet myöntymään.
”Joo. Miten sä jaksat opettaa näitä tyypeille kaikki päivät? Tää on ihan hirveetä!”
”Mulla on aivan ihana työ. Saa olla teidän lasten kanssa joka päivä ja varmistaa, että te opitte. Olen kuule ihan kutsumusammatissa, niin kuin opettajantyöstä vähän kliseisesti sanotaan.”
”En ymmärrä.”
Vedän tuolin alleni ja istuudun pojan viereen. Tuijotan kirjan kirkkaita sinisen ja keltaisen sävyjä.
”No?”
”Mä en osaa tätä laskua.”
”Katsotaanpa.”
Mitä pitempään vietämme pojan läksyjen parissa, sitä enemmän hän raottaa maailmaa luokkahuoneessa. Eliolla on monta kaveria, joiden kanssa pelata välitunneilla ja joiden kotona käydä ihmettelemässä, kuinka ylempi keskiluokka viettää arkeaan. Trampoliineja ja pelikonsoleita. Arkisia nimiä, Tomia ja Elisaa. Kuuntelen sujuvasti, kunnes läksyt on tehty. Oma epävarmuuteni lyö kasvoille, mitä minun ostamani nolot tarra-arkit ja Disneyn DVD:t asettuvat Tomin trampoliinia vastaan.
”Mitä sä haluaisit nyt tehdä? Haluatko karkkia? Teit läksyt niin reippaasti.”
”Sä oot ihan outo, kun sulla on aina karkkia. Iskä sanoo, ettei saa aina syödä karkkia, enkä mä oo enää mikään kakara.”
”Mutta haluatko sä?”
”Sä taidat tykätä musta tosi paljon.”
Hätkähdän. En pysty peittelemään reaktiotani, säpsähdän pojasta kauemmas.
”Tottakai”, soperran, ”sä olet mulle kuin oma poika.”
”Mmh-hmm.”
Se lostaa kasvoiltani. Se huutaa itseään julki jokaisessa eleessäni. Menen ottamaan karkkia kaapista, puristan pussia niin, että käsieni tärinä ei jää huomaamatta. Ajattelen jokaista kivuliasta erektiota, joista Elio alkaa pian tulla tietoiseksi.
Lopulta saan kuin saankin pojan herkkujen ja elokuvan pariin. Olen pudonnut jo ajat sitten kärryiltä siitä, mitä hänen ikäisensä tykkäävät katsoa, mutta lapsellinen auto-ohjelma saa pojan keskittymisen pysymään yhdessä asiassa. Puolessa välissä elokuvaa poika tulee yllättäen lähemmäs, painaa päänsä olalleni kuten viisivuotiaana.
En uskalla sanoa mitään, etten pelota Eliota pois. Minua itkettää ja kuumottaa, hän ei ole aikoihin ollut niin lähellä. Hänen pieni lämpönsä sitoo minut tähän maailmaan. Miten paljon haluaisinkaan nyt suudella häntä, ottaa hänet aivan likelle, silittää pieniä reisiä ja takamusta ja painaa hänet hellään suudelmaan minua vasten.
En tietenkään tee niin. Ilta kuluu lähekkäin, Elio pysyttelee rinnallani ja täydeksi yllätyksekseni pyytää päästä viereeni nukkumaan. Poika ei ole aikoihin tahtonut viereeni yöksi, hän teki sitä vain aivan pienenä. Aika on kuroutunut väliimme enkä ole kokenut enää samaa oikeutta hänen pieneen pojanvartaloonsa.
”Haluatko oikeasti nukkua ihan viekussa?”
”Mmm-m.”
”Nukutko sä koskaan isin viekussa?”
”En, kun sun vaan.”
Elion ääni käy miltei helläksi, tai sitten mieleni tekee minulle temput ja tulkisen kaiken juuri miten tahdon.
”Sä punastuit.”
Ei. Apua. Tämä ei tapahdu, tämä on unta. Elion täytyy tietää. Elion, jolla on ystäviä ja uusia kiinnostuksen kohteita. Elion, jonka on täytynyt tuntea pullottava erektio housuissani.
Me emme ole rakastavaisia. Hän on lapsi ja minä olen hänen setänsä. Me emme ole rakastavaisia.
”Tuutko sä ihan kainaloon nukkumaan?”
Pakotan itseni keskittymään, kun Elio ryömii aivan viereeni.
”Sun kanssa on aina niin kivaa.”
Poika on kuin käänteinen olento siitä pienestä ihmisestä, jonka kanssa vietin tämän päivän.
”Rakastan sua, Elio. Kiitos, kun sanot noin. Niin sunkin kanssa. Oot aina mulle kaikkein rakkainta tässä maailmassa.”
Hän kikattaa.
”Haluatko Elio rakas jo nukkua?”
”Kohta.”
Elio möyrii aikansa ennen kuin nukahtaa rintaani vasten. Kuin vetäisi lelusta patterit pois. Pieni ihminen on siinä eikä meillä ole enää hätää. Juuri nyt hän paistattelee lämmössäni, tai minä hänen. Aina minä hänen. Me elämme toisissamme, minä ja Elio.
Uni tulee raskaana ja vaikeana. Sen reunat repsottavat, minun on vaikeaa saada siitä otetta. Juuri, kun unen upottava pehmeys saavuttaa minut, tunnen liikehdintää vartalollani. Pieni keho hakeutuu paikalleen, kädet käpälöivät poskia. Olen liian turtunut liikkuakseni, kaikki on unen himmentämää, sameaa ja pehmeää. Vasta, kun pienet huulet tunnustelevat leukaani, olen vähällä säpsähtää. Huulet hakeutuvat eteenpäin, ylemmäs, pysähtyvät suulle. Painavat kevyen suukon huulilleni.
Toisen.
Kolmannen.
Tietoisuuteni on hetken täysin musta. Tämä ei ole todellista. Tätä ei tapahdu. Maailma ei ole tällainen, siellä ei tapahdu asioita, jotka ylittävät meidän käsityskykymme. Elio ei suutele minua, Elio täyttää yhdeksän vuotta ja on vielä lapsi, lapsi, lapsi.
En voi tehdä mitään. En voi suudella häntä takaisin. En saata kietoa käsiäni hänen ympärilleen ja itkeä, koska hän viimein on siinä, hän, josta kaikki ajatukseni täyttyvät.
Ja silti.
Lamaannun paikalleni. Suudelmia putoaa huulilleni, mutten voi reagoida, ne polttavat, ne sattuvat. Kun ne loppuvat ja poika tuhisee jälleen sylissäni, olen varma, että kuvittelin kaiken. Lempeät, kipeät suudelmat, jollaisia lapsi ei osaa antaa. Tämä on kuvitelmaani, käänteinen, kipeä maailma, jollaista ei kuuluisi olla.
Kun uni saavuttaa minut jälleen, Elion huulten tuntu viipyilee yhä omillani. Ymmärrän hitaasti, että jokin valuu reittäni pitkin. Olen hiljaa, kokemus vie ääneni ja uni peittelee tajuntani lempeään usvaan.
On asioita, joita ei tapahdu. Ei edes unissamme, ei edes tietoisuuden rajamailla, siellä, missä unet ja todellisuus risteävät ja muuttuvat purppuraisiksi uniksi. On asioita, joihin valo ei tartu kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti