Prologi: Elio
Minä rakastan Eliota.
Se on muuttumaton totuus. Kun Elio syntyy maailmaan, se halkaisee elämäni kahtia. On elämä ennen Eliota ja elämä, jossa hän on. Ei pelkästään osana sitä, vaan täyttämässä sen; tekemässä siitä sellaista, mitä se on. Elio. Hän, jonka nimeä ei voi lausua ilman, että se kuulostaa runolta tai rukoukselta, joltakin, jota lausutaan yksin hiljaa.
Elio on täydellinen jo vauvana. Tumma vahva tukka heti syntyessään. Hänen äitinsä mukaan hän näyttää isältään ja isänsä mukaan äidiltään, mutta minusta hän näyttää minulta. Meidän suvultamme. Hänellä on isänsä tumma tukka ja molempien vanhempiensa lempeän oliivinsävyinen iho. Ruskeat, suuret silmät, täynnä ihmettä jo ensimmäisistä hetkistään lähtien.
Minun veljeni ensimmäinen ja ainoa lapsi. Toivottu ja odotettu meidän kaikkien toimesta. En saa tulla mukaan itse synnytykseen, ja joskus huomaan ajattelevani, miten paljon se sattuukaan. Lapsi, jota odotin yhtä kiihkeästi kuin hänen vanhempansa, tulee maailmaan ilman, että minä olen ottamassa häntä vastaan.
Kun pääsen viimein katsomaan Eliota, tiedän hänen olevan jotakin, jota olen aina odottanut. Pieni rääkyvä mytty väsyneen äitinsä sylissä ja veljeni siinä vieressä niin tohkeana kuin tuore perheenisä vain saattaa. Tiedän sen jäävän verkkokalvoilleni ikuisesti – perheidylli, jota olen lähempänä kuin koskaan, eikä se silti kuulu minulle.
Lopulta veljeni tekee minusta osallisen. Hän kutsuu minut osaksi idylliä, joka ei pohjimmiltaan ole otettavissani. Unohdan kalvavan suruni hetkeksi, kun minusta tulee osa heidän vauva-arkeaan. Saan auttaa kaikessa, missä suinkin pystyn, ja minähän pystyn. Minä en ole synnytyksestä väsynyt äiti enkä ylitöistä uupunut isä, minä olen lapsen setä, joka tahtoo omistaa koko elämänsä pienen käärön hoitamiselle. Minulla on aikaa ja tahtoa. On kesä, on pitkät vapaat ja niin tavattoman paljon rakkautta tälle pienelle ihmiselle.
Elio oppii suhtautumaan minuun kuten ydinperheeseen. Minä olen osa sitä välttämätöntä ketjua, jota hän tarvitsee elääkseen. Vauva on turvassa minun sylissäni, minä tuijottelen häntä hänen ruskeisiin silmiinsä ja suukottelen hänen untuvaista päätään. Elio on kuten omani, ja niinä hetkinä, kun olen hänen kanssaan kahden, minä ajattelen asian juuri niin. Elio, oma lapseni. Minun ihan omani. Katson häntä pitkään ja ajattelen kaikkia niitä hetkiä, jotka olisivat vasta edessä.
Niinä kuukausina haaveilen paljon tulevaisuudesta. Asioista, jotka tulevat mahdollisiksi vasta, kun Elio syntyi tähän maailmaan. Huvipuistoretket, lastenelokuvat, jäätelö ja keksit. Uudet vaatteet, täydet ostoskeskukset. Elion pieni käsi minun omassani. Minua heikottaa, kun ajattelen sitä. Minuun täydellisesti luottava pieni ihminen, oma sukulaiseni ja rakkain minulle jo ennen kuin hän on oppinut sanomaan ensimmäistäkään sanaa.
Elion vauva-aika on idyllisempää kuin vauva-ajan odottaisi olevan. Äiti on vauvan kanssa paljon, ja joskus minusta tuntuu, että minä vietän enemmän aikaa heidän kotonaan kuin lapsen isä itse. Veljeni on aina ollut kova menemään, ja vaikka isyys pukee häntä, työkiireistä luistaminen on aina ollut hänelle lähes mahdotonta.
Saan olla paljon vauvan ja äidin kanssa. Elio varttuu nopeasti, pienestä huutavasta kääröstä tulee suurisilmäinen ihmetteleväinen vauva, joka katsoo uteliaasti kaikkea ympärillään. Minä unohdan kaiken, kun olen hänen seurassaan. Hänen vanhempansa sallivat minun olla osana arkea tiiviimmin kuin lapsen sedät tavanomaisesti saavat. He luottavat minulle paljon vastuuta, enkä minä romahda sen alle. Minulle ei koskaan suotu omaa lasta, enkä suostu uskomaan, että Elio on korvike. Elio on kaikkea muuta kuin korvike. Hän on se lapsi, joka syleilyyni kuuluu. Hän on minun, ja kaikki alkaa hänestä.
Mutta elämä ei mene kuten me odotamme.
Se ei koskaan mene. Onnettomuus tulee niin yllättäen, että kukaan meistä ei kykene reagoimaan siihen. Kaunis auringonpaiste ulkona. Tavanomainen työpäivä. Lapset luokassa levottomia ennen tunnin alkua. Puhelin soi taukoamatta. Katse. Läikähdys rinnassa, jota en osaa selittää itselleni.
”Elena on… hän on.”
Minun veljeni vaimo on kuollut kolarissa. Asiat, joita emme kykene ennustamaan. Elio ei ole edes vuotias. Kolarin syynä on juopunut kuski. Lapset ovat levottomia koko tunnin, kunnes juoksevat välitunnille tietämättä, että minun rakkain Elioni on juuri menettänyt äitinsä.
Jäljellä olemme vain veljeni, minä ja lapsi, jota rakastan eniten koko maailmassa. Sillä tavalla meidän matkamme alkaa, minun ja Elion. Tragediat alkavat hänestä ja päättyvät häneen jo ennen kuin hänestä tulee elävä, tiedostava olento. Sellainen hän on, minun rakas Elioni, lapsi, jota kannan sydämessäni aina.
Minun kaikkein rakkaimpani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti