Luku 17: Auringon lämmössä
Viikot ja kuukaudet juoksevat ohi, mutta Marika jää. Marikalle eivät kuulu yöt. Hänen eivät ole ne hetket, kun herrojen ruttuiset kädet seikkailevat kehollani tietämättä, että tämän maan jokainen sentti on jo kauan sitten jonkun valloittama. Ne hetket ovat tyhjiä kohtia, katkoksia. Eivät edes minun omiani.
Sen sijaan Marikan ovat lämpimät iltapäivät puistossa torin laidalla. Tori ei ole aina pystyssä, mutta me tapaamme siellä päivittäin, kunnes täytän kuusitoista ja hän kahdeksantoista. Nauramme hänen täysi-ikäisyydelleen, se tuntuu absurdilta. Yhtä lailla minulle tuntuu mahdottomalta ajatus, että on olemassa täysi-ikä. Jotakin täyttä. Portti aikuisuuteen, jonka säännöistä minulla ei ole aavistustakaan. Tiedän olevani päivä päivältä vähemmän kelpoista tavaraa niille, jotka maksavat kunnolla. Olen kasvanut pituutta ja minulla on pitkät, peuramaisen hontelot raajat. Marika nauraa minulle ja se lämmittää, mutta öisin ajattelen, kuinka minusta on tullut sietämätön asiakkaiden silmille.
Pelkkä tieto iästäni ei riitä. Pitää olla kerubinkasvot ja pehmeät kiharat. Lapsen pehmeyttä kasvoissa ja poikamaisen kapea lantio. Olen kaunis ja pieni, kelvollinen varmasti monelle, mutta muistutan jo selkeästi enemmän isääni tässä iässä ja tiedän, ettei hän ollut lapsenomaisen suloinen vaan pelkästään komea. Komeus kelpaa tytöille kuten Marika, mutta ei elättäjilleni.
Ja sitten on Jose.
En tiedä, mitä Jose sanoisi, jos näkisi minut nyt. Hän on vannonut rakastavansa minua aina, mutta olen silti täällä, tässä helvetinloukossa ilman valoa. Vain Marika tuo auringon mukanaan, kukaan muu ei ole edes pysähtynyt katsomaan kahdesti. Vältän ottamasta vakioasiakkaita, jotta kukaan ei kiinny minuun kuten Jose ja jää rinnalleni.
Olen kyllästynyt miettimään Josea ja omaa selviytymistäni. Joka päivä tunnen olevani yhä vain vähemmän kukaan, aika hupenee enkä saa mistään otetta, kaikkein vähiten itsestäni. Juuri sellaisena päivänä Marika päättää pudottaa pommin.
”Mä olen kertonut susta mun vanhemmille.”
”Mitä? Siis mitä vittua? Ethän!”
”Joo.”
”Mitä? Marika! Mitä!”
Petturi. Petturipetturipetturi. Kuinka sinä saatoit?
”Ei mitään hätää. Ne tietää kaiken olennaisen, ja ne on valmiita auttamaan sua.”
”Olenko mä muka kysynyt apua? No en ole! Mä pärjään ihan hyvin.”
”Ei sun tarvitse koskaan kysyä apua, Elio, sua halutaan auttaa ihan ilmankin.”
”Ei vitun vittu tästä tulee sotku. Mitä sä olet oikein mennyt tekemään?”
”Me voidaan järjestää sulle ihan kunnon olot, Elio. Oikeesti.”
”Säkö siitä päätät!”
Syljen sanoja suustani niin, että tärisen.
”Säkö kerrot mulle, millaista on oikea elämä? Sellaistako, jossa voi itse valita, lähteekö ulkomaille viideksi vuodeksi ja törmää johonkin random kundiin, jolle voi vähän jutella mukavia säälistä? Tollanen oksettaa mua. Pidä perheidyllisi, mä olen aivan vitun kaukana siitä. Mä en anna tätä koskaan anteeksi.”
Marika vain katsoo minua silmiin.
”Oon rakastunut suhun, Elio.”
Jossain laulaa lintu. En ole kiinnittänyt sellaisiin asioihin kuukausiin huomiota. Kyyneliä valuu poskilleni, kun Marika tulee luokseni ja vetää minut tiukkaan halaukseen. Kun hän silittää tukkaani, minä ymmärrän, ettei hän oleta minun sanovan mitään takaisin. Hänen pyyteettömyytensä saa minut hajoamaan häntä vasten. Kyyneleet tulevat ensimmäistä kertaa kuukausiin ja jättävät minut alleen, mutta Marika ei anna minun upota.
En pysty sanomaan mitään. Olen kauan sitten lakannut ymmärtämästä sitä, miten kuuluisi tuntea ja mitä missäkin tilanteessa sanotaan. Marika merkitsee minulle aurinkoa, tarkoittaako se jotakin? Miten se kääntyy sanoiksi sillä kielellä, jota kaikki muut tuntuvat puhuvan paitsi minä?
”Sulla ei ole hätää nyt”, Marika kuiskaa vasten niskaani. ”Me ihan todella pidetään susta huolta. Okei?”
”Okei”, minä itken hänen tukkaansa ja tunnen, kuinka koko kehoni turtuu itkuun. ”Mä… Kiitos.”
Se on ainoa, mitä saan ulos, ja tiedän, että se riittää. Marika pitelee minua niin pitkään, kun on tarpeeksi, ja vasta, kun hän irrottaa, minä tajuan, että hän on todella kaunis. Ei vain siksi, että hän tuo auringon mukanaan.
”Kiitos”, minä toistan, vaikka minun pitäisi sanoa olet kaunis tai rakastan sinua. En tiedä, mikä on totta ja mikä jotakin muuta, joten pysyn hiljaa ja olen kerrankin ajattelematta miestä, joka istuu jossain päin Suomea odottamassa minua takaisin.
Sen jälkeen minä todella saan apua. Vuosien epämääräisyyden ja pakoilun jälkeen minulla on pysyvä paikka, jossa minulle alkaa muodostua käsitys siitä, millä tavalla ihmiset elävät elämäänsä. Olen ehtinyt unohtaa sen kuluneiden vuosien aikana enkä koskaan enää päässyt kiinni siihen, millaista elämä monille on.
Joinain öinä, kun en saa unta, mietin, että lähdin hyvästelemättä Maryamia ja Ellaa. He eivät ole samalla tavalla etuoikeutettuja kuin minä, mutta minua on autettu jo niin paljon, etten tiedä, kuinka voisin enää pyytää apua heillekin. Kannan heidän henkiään harteillani ja ajattelen, että jos koskaan saan tietää heidän kuolleen, en anna itselleni ikinä anteeksi.
Marikan vanhemmat ovat kaikin tavoin keskiluokkaisia ja hyvätapaisia. Heillä on oma auto täällä ja he ovat pitäneet asuntonsa Suomessa yhä omistuksessaan. Silti mikään heidän katseissaan ei tuomitse minua. Jos joskus kuvittelen niin, tiedän sen johtuvan omista peloistani.
Aitoa hyvyyttä ei ole olemassa. Minä kavahdan sen edessä, menen kuoreeni ja kaikkoan. En uskalla luottaa siihen, että ruokkiva käsi ei ennemmin tai myöhemmin ole valmis iskemään minua maahan.
Minä jaan huoneen Marikan kanssa, mutta hän on aina pysytellyt omassa tilassaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin minä ymmärrän, mitä rajoilla tarkoitetaan. En tiennyt minulla olevan sellaisia ennen Marikaa. Hän ei koskaan tuppaa iholleni eikä edes tilaani. Hän ei edes vaihda vaatteitaan lähelläni, mikä on minulle täysin absurdia Maryamin ja Ellan kanssa asumisen jälkeen.
Marikan tapa viimein lähestyä minua on hienovarainen. Hän istuutuu viereeni lattialle ja tuijottaa tekemiäni luonnoksia. Olen ottanut asiakseni piirtää päivät, kun Marika on kotiopetuksessa. Saatan joskus autella häntä, mutta useimmiten annan hänen keskittyä rauhassa. Marika tulee lähemmäs, ja tulen tuijottaneeksi hänen topin paljastamaa olkaansa. Huuleni koskettavat sen pintaa ennen kuin ajattelen mitään, ja hän reagoi salamana. Marika kiepsauttaa itsensä syliini, mutta ei tuppaa, hänen tavassaan olla lähelläni ei ole koskaan mitään painostavaa.
”Marika…”
”Elio”, hän vastaa kutsu äänessään.
”Haluatko sä?”
”Jos sä haluat.”
Minun on vaikea pitää kasvojani peruslukemilla, kun nyökkään ja hän käy makaamaan patjalle alleni. Ovi on kiinni, Marikan isä on töissä ja äiti ostoksilla, mutta kiinnijäämisen jännite leijuu silti ilmassa.
Kun vien käteni haparoiden Marikan olkaimille, tunnen ensimmäistä kertaa elämässäni olevani teini-ikäinen poika. Muistelen hetken Tomia, jonka kanssa pussailimme, mutta muisto vie minut toisaalle ja pakotan sen pois. Tässä hetkessä olen vain ikäiseni poika, joka tietää tasan edessään olevan tytön ihanuuden ja päättää nauttia siitä.
Marikalla on pisamia pitkin kehoa. Hän on siro, mutta aavistus naisellista pehmeyttä on jo asettunut häneen ja tekee hänestä vastustamattoman. Pienet nupullaan olevat rinnat ja hellä, pehmeä suu. Minä annan itseni upota häneen ja tiedän, että tämä on lähempänä nautintoa kuin kenties mikään koskaan.
Kaikki on pelottavan saumatonta Marikan kanssa. En ole kokenut naiskehojen kanssa, Marika on ensimmäisten joukossa ja minä tiedän, että voin luottaa jokaiseen hänen kehonsa notkelmaan. Mikään hänessä ei ole minulle vaaraksi.
Marikan punertavat suortuvat ovat pörrössä ja risteilevät rintakehälläni. Hänen hengityksensä on vielä hetken kiivas, kunnes tasoittuu omani rytmiin enkä enää erota niitä toisistaan.
”Elio…”
Hän on ensimmäinen, joka lausuu nimeni noin. Vailla odotuksia. Josen äänestä kuulsivat vuosien toiveet ja pettymykset. Marika ei sano enää mitään, kömpii vain päälleni ja tarttuu minua kasvoista. Keskityn vain hänen piirteisiinsä. Kehoni on lämmin eikä se huuda tänään pelkoaan. Suljen silmäni ja annan lämmön levitä joka raajaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti