II.
Elio, kaksi vuotta myöhemmin
Luku 14: Kadonneet lapset
Kylmä asfaltti, tärisevät jalat. Verkkosukkahousut ja sukkanauha, josta pullottaa nippu seteleitä. Muistikuvia ei ole, tuijotan setelinippua ja nauran hysteerisesti. Minun ei tarvitse arvailla, mistä se on siihen päätynyt. En muista asuakaan. Sukkanauha repsottaa, verkkosukkahousut ovat räikeän pinkit. Mustelmia on joka paikassa, ja minulta kestää hetki havahtua kipuun, joka jyskyttää ohimossani. Kokeilen päätäni varovasti, tunnen tahmeuden sormissani. Naurattaa lisää.
Kosketan seuraavaksi huuliani. Rikki. Lisää tummaa nestettä sormilleni. En tunnista naurusta itseäni. Tunnustelen haparoiden koko kehoani, joka paikkaa kolottaa, mutta kaikki tuntuu olevan tallessa. Joku on nauttinut kovemmista otteista. Etsin huvittuneena puhelintani. Sen näyttö on pirstaleina, en tiedä itkenkö vai nauranko, maailma on niin hajalla, mitä merkitystä yhdellä puhelimella.
Käteni tärisevät, etsivät tutun numeron. En ole soittanut siihen kahteen vuoteen, en ole jaksanut. Silti se on yhä listan ensimmäisenä. Mahdollisuus, jonka tiedostaminen riittää. Sedän nimi välkkyy näytöllä, melkein painan nappia, vain melkein. Tiedän jo sirpaleista näyttöä tuijottaessani, etten tule tekemään niin.
Nousen haparoiden ylös. Korkokengät, jotka minulle on tungettu, painavat kantapäitä. Jalkani eivät mahdu kenkiin kunnolla. Se, joka on ne laittanut jalkoihini, ei ole joko tiennyt tai sitten hän ei ole välittänyt. Hoipertelen eteenpäin, yritän hahmottaa, missä olen. Tuttuja katuja, majapaikkani ei ole kaukana.
Perillä Ella ja Maryam tuijottavat minua pitempään kuin kuvajaistaan peilistä ennen seuraavaa keikkaa.
”The fuck, Elio? Mikä vitun lookki toi on?” Ella aloittaa.
”Anna sen olla, se on saanut turpaansa. Kato nyt vaikka.”
”Mä en, in fact, tiedä, mikä tää look on saati olenko saanut turpaani. Jollakulla on joka tapauksessa ollut tosi hauskaa”, sanon. Heiluttelen seteleitä tyttöjen edessä, Ella näyttää minulle keskisormea ja Maryam nauraa.
Lysähdän kesineelle sohvalle ja tuijotan puhelintani. Tytöt tuijottavat puolestaan minua.
”El, onko kaikki oikeasti ihan hyvin? Muistatko sä mitään tuosta?”
”No siis, en”, hymähdän. Päässä jyskyttää.
”Tarviitko jotakin? Me ollaan juuri menossa ulos.”
”Ai, joo… En varmaan. Olen ihan kunnossa.”
”No et sä siltä näytä.”
”Oon mä.” Pidän pienen tauon. Maryamilla on kaikki jo valmiina, Ella punaa vielä huuliaan. Ellan on aina ollut hankala loihtia kasvoilleen eloa, hänellä on suomalaisen vaaleat piirteet toisin kuin minulla. Hän aina nauraa minulle, että vaikka olisimme kuinka samasta maasta kotoisin, minulla on täälläpäin etuoikeutena sulautua massaan.
”Me mennään vetään keikka”, Ella kertoo.
”Ai yhdessä? Oho.”
”Ei tietenkään. Ton kanssa? Never”, Maryam nauraa ja tökkää ohi kulkiessaan Ellaa olkaan.
”Joo, ihan erikseen. Säälistä saatan ton.”
”Fuck you!”
Tytöt poistuvat nauraen. He kysyvät moneen kertaan, pärjäänkö minä, ja ainahan minä pärjään. Ei ole muita vaihtoehtoja. Ahtaan asuntomme tyhjennyttyä muiden äänistä sallin itseni viimein käpertyä kippuralle sohvalle.
Etsin jälleen sedän numeron rikkinäiselle ruudulle. Minun ei tarvitse tehdä mitään, kunhan katselen sitä. Ei tarvitse soittaa. Setäkään ei soita, numeroni ei ole enää sama. Varmistin, että he eivät jäljittäisi minua enää koskaan. Ajattelen setää ja mietin, mitä sanoisin hänelle ensimmäisenä. Olisiko se rakastan sinua vai vihaan sinua, kumpikin kuulostavat pelkiltä latteilta kliseiltä ja alan taas nauraa. Yritän avata puhelinta, mutta ruutu on pimennyt. Naurattaa lisää.
”Hello, Jose”, hihitän tyhjään puhelimeen. ”Miten siellä menee? Mä oon tässä most likely saanut elämäni seksiä, vaan vitustako mä sen tietäisin, kun en muista mitään. Joku varmaan huumas mut, tapahtuu joka kuukausi. Mutta ethän sä sitä tiedä, et sä tullut koskaan hakemaan mua.”
Puhelin on äänetön ja pimeä. Tyhjyys kaikuu huoneistossa.
”Rakastan sua, vitun paskiainen, mikset sä koskaan tullut… Sä olit aina niin olevinasi satuprinssi ja pelastaja, missä sä nyt olet, kun heittäydyin dramaattiseksi ja lapsellisesti toivoin, että sä hakisit mut… Eihän se ole edes mahdollista, kun katkoin kaikki vitun narut, mutta kyllähän sun nyt superihmisenä ja kaikessa ultimaattisessa rakkaudessasi olisi pitänyt mut jo löytää…”
Paiskaan puhelimen matolle ja painun syvemmälle ajan syömään sohvaan. Sen tunkkainen haju ottaa minut syleilyynsä. Suussa maistuu metalli ja sappinesteet. En halua ajatella alavartaloani, en tiedä, mitä kaikkea sieltä löytyy, kun menen suihkuun. Vesi on joka tapauksessa kylmää ja sameaa. En tahdo kohdata kehoani, muiden ihmisten kaatopaikkaa, jonka jokainen on saanut ottaa vuoronsa perään. Miten vitussa minusta tuli näin halpa. Milloin se tapahtui? Milloin annoin itseni muiden haaveille ja ajatuksille?
Puhelin lattialla värähtää. Elää sittenkin. Noukin sen sirpaleisine näyttöineen ja huvitun lapsellisesta toiveikkuudestani. Tietenkään hän ei ole laittanut minulle viestiä. Puhelin ilmoittaa vain loppuvasta akusta. Käteni tärisevät. Olen itse katkonut kaikki reitit häneen, en voi syyttää häntä siitä, ettei hän soita. Ei hän voi tietää, enkä minä kysy. Ajattelen hänen vierestään heräämistä, hänen lämpöään, ja ensimmäistä kertaa aikoihin tajuan, etten ole koskaan puhunut hänestä kenellekään sen jälkeen. Samaan aikaan oksettaa ja itkettää, kaikki tämä vääntää minut kieroon. Jätän puhelimen tyhjänä lattialle ja palaan sohvalle. Kun ummistan silmät, unikuvat eivät anna minulle sijaa hengittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti