Luku 22: Tyhjä huone
Jose ei ole koskaan pahemmin piitannut siitä, pitääkö hän oviaan auki vai ei. Lampsin suoraan sisälle ja löydän hänet tuijottamassa avattua sanomalehteä. Aukeama on sama kuin minun lähtiessäni. Pörrötän hänen tukkaansa ja painan nopean suukon hänen poskelleen. Hän hätkähtää niin, että miltei säikähdän itsekin.
”Joko sinä tulit? Eikö isäsi ollut kotona?”
”Oli se. Mulle vaan…” Tuijotan puolipukeista Josea. Sysään tuolia kauemmas ja asetan itseni hajareisin hänen päälleen. ”Pane mua nyt. Sitä vartenhan mä olen tänne tullut.”
”Elio rakas…”
”Oikeasti. Älä jahkaile enää. En jaksa sitä. Sä haluat mua enkä mä pysty enää odottamaan.”
”Elio, odota…”
Kiedon käteni hänen kaulalleen, olen pieni raukka, joka vaatii hänen huomiotaan ja hellyyttään, kyllähän hänen se pitäisi nähdä. Tällaiseksi hän minut teki. Kestäisi seuraukset, pelkuri.
Hänen vartalonsa ei ole vielä valmis minulle. Käyn voimakkaammin päälle, kuljetan käsiäni hänen karvaisilla reisillään ja hymyilen. Tiedän, mitä se tekee hänelle. Vääntyilen vain aavistuksen, ja hänen on pakko sulkea silmänsä.
”Vai etkö sä enää pidä musta? Nyt, kun mä en ole enää…”
”Älä!”
”Sano vain, jos olen tullut liian isoksi sulle.”
”Kulta rakas, sä et koskaan…” Kipu tihkuu joka äänteestä. Hän ei pysty katsomaan minua silmiin. ”Sä olet täydellinen.”
Hän vetää raskaasti henkeä, hengittää kaulaani vasten.
”Täydellinen, okei?”
”Ota mut.”
Josen käsi hakeutuu poskelleni ja silittää. Näen, kuinka hän yrittää yhä taistella vastaan, mutta mitä ikinä hän onkaan ajatellut kaikki nämä vuodet, hänen tunteensa syövyttävät sen pois. Minun tekisi mieli naurahtaa hänen moraaleilleen, mutta en voisi tehdä sitä nyt, sillä se saisi hänet lopettamaan. Josen käsi jää niskaani, ja minä katson häntä niin pitkään, ettei hän voi olla vetämättä minua pehmeään suudelmaan.
Koko mies sulaa minua vasten, kietoutuu niin tiukasti kiinni, että olen miltei tukehtua. Hän suutelee pehmeämmin kuin ennen. Aiemmin hänen suudelmissaan oli jotakin ehdotonta, nyt ne tuntuvat vanhenevan miehen yrityksiltä saada minut jäämään.
”Jose…” minä huokaan häntä vasten ja pyörähdän ulos paidastani. Josesta lähtee tuskaista yninää, ja minä tiedän aiheuttavani tämän hänessä. Minua ei haittaa, olen mielelläni syyllinen, jos saan sillä hänet tekemään minulle asioita, joita kehoni on miettinyt yksin nukkuessaan kylmällä patjalla kaukana täältä.
”Elio… Elio…”
Hän on liikkeissään yhtä kiihkeä kuin aina, vain kuluneiden vuosien surullinen itsereflektio hidastaa häntä. Mitä enemmän käyn päälle, sitä varovaisemmaksi hän tulee ja sitä vaikeampi hänen on estää kehoaan reagoimasta luonnollisella tavallaan.
”Jose, pliis, ota mut”, minä jatkan, ”mä en halua anella…”
”Kulta, sun ei koskaan tarvitse anella”, hän parahtaa. Hän tarttuu kasvoihini molemmilla käsillään ja katsoo minua niin pitkään, että saan väristyksiä. ”Sä olet mun kaikkeni. Mä olen ajatellut sua joka ikinen päivä sun lähdön jälkeen. Joka ikinen päivä.”
”Näytä mulle, kuinka paljon sä olet mua kaivannut.”
”Kai sä poika kulta tiedät, mitä sä teet mulle?”
”Ai minä? Sulle?”
”Rakas… Sä olet mun joka henkäys. Sä olet mulle koko maailma.” Sipaisu poskelle. Merkitsevä. ”Enkä mä osaa muuta kuin rikkoa sua…”
Miten äärimmäisen dramaattinen lause. Minua huvittaisi ellen olisi jo niin kovana, että hän voisi sanoa mitä vain enkä silti keskittyisi. Lopulta Jose luovuttaa, tunnen sen hänessä. Hän ei jaksa enää laittaa vastaan. Mitä tahansa hän on miettinytkin kuluneina vuosina, hän silti haluaa minua koko olemuksellaan. On aina halunnut. Kaikki muu on teeskentelyä.
”Riko mut sitten”, hengitän hänen suutaan vasten.
”Rakas…”
”Kokonaan. Älä jätä mitään kenellekään muulle.”
Viimein Jose painaa minut sohvalle. Annan hänen tulla ylleni koko painollaan, haluan tuntea hänen koko muuttuneen vartalonsa, asettaa sen uudelleen itseeni. Kaikki on tuttua, omalla tavallaan kepeän vaivatonta. Tällaisia me olemme aina olleet. Silloinkin, kun minun olisi yhteiskunnan silmissä pitänyt olla jotakin muuta kuin setäni rakastettu. Minua naurattaa, kun hän työntyy minuun ja ajattelen sitä, ettei kukaan ymmärtäisi. Kaikkein vähiten kenties minä itse.
Olemme hitaampia kuin ennen, mutta minut täyttää sama raukea pehmeys kuin aina ennen kaiken jälkeen. Asetun aivan kiinni Joseen, annan hänen kietoa kätensä ympärilleni. Muistutan itselleni, ettei tämä ole rakastavaisten jälleennäkeminen. Jose on minun setäni ja hyväksikäyttäjä. Jostain syystä sen ajatteleminen saa minulle pelkästään lämpimän olon. Ajattelen kaikkia niitä miehiä, jotka ovat ottaneet reiän kuin reiän minusta. Päässäni heittää.
”Jose…”
”Niin?”
”Ei mitään. Teki mieli vain sanoa se.”
Jose painaa päänsä olkaani vasten ja hengittää raskaasti. Hän värisee kauttaaltaan, ja minä rapsutan hellästi hänen päätään ja painan pienen suudelman hänen ohimolleen. Josesta lähtee vaimea parahdus.
”Elio… Onko tämä todella totta? Uneksinko mä?”
”Et”, kuiskaan ja silitän miehen tukkaa hellemmin vedoin. Jose tuntuu pienemmältä kuin koskaan. Minä kiedon käteni hänen ympärilleen, nappaan miehen koko vartalon syliini ja suukotan.
”Halusithan sä tätä? Enhän mä… enhän mä pakottanut…”
”Kai sä tunsit?”
”Siis…”
”Et sä pakottanut mua”, sanon hellästi. ”Et todellakaan.”
”Mä rakastan sua”, Jose kuiskaa kaulaani vasten ja tunnen, kuinka hän itkee. ”Kulta rakas mä pelkäsin, etten enää koskaan näkisi sua…”
Tämä mies on todella odottanut minua kaiken tämän aikaa pysähtyneessä asunnossaan. Pörrötän hänen tukkaansa samalla, kun kaikki sanomattomat sanat risteilevät sisälläni enkä kykene sanomaan niistä ainuttakaan. Hän tietää, ettei hän voi kysyä minua jäämään. On asioita, joista emme saa puhua ilman, että menemme rikki.
”Elio…”
”Joo?”
”Olisiko susta ihan typerää, jos hemmottelisin sua kuten ennen? Hotellikierros pitkin Suomea…”
Hymähdän. Rinnasta ottaa, ehkä tällaista on tuntea surua.
”Ei kai siinä mitään. Kaikki käy.”
”Etkö sä halua?”
”Tottakai.” Suukotan häntä poskelle vahvistukseksi. ”Mennään vaan, mutta haluan myös olla isän kanssa. Siitä puheen ollen, taisin jo luvata, että menemme illalliselle.”
”Tahdotko sä mennä? Vaikka me…”
”Ssh, älä huoli. Isä ei nähnyt silloin eikä se näe nyt. Musta ei näe mitään.”
Jose katsoo minua pitkään. Hänen silmänsä ovat tummat enkä tunnista heijastustani niistä.
”Oletko varma?”
”Täysin varma”, nyökkään. Pelottavan nopeasti.
”Haluatko jo lähteä?”
Kiepsahdan aivan Joseen kiinni.
”Mmh… Ehkä kohta”, kuiskaan ja painan suuni hänen suulleen.
Tunteja myöhemmin istumme isäni kattamassa pöydässä ja ihmettelemme minun olemassaoloani kaikki kolme täysin hiljaa. Olen repeämä tässä kuvassa, jota he ovat yrittäneet muodostaa.
Kauhukseni huomaan, että ei ole enää sanoja. Ei ole mitään, mitä isä voi sanoa lapselleen, joka katosi eikä mitään, mitä mies voi sanoa veljelleen, jonka lasta on nussinut. Naurattaa, vaikka ei pitäisi.
”Aiotko jäädä Josefin luokse, Elio?”
Vilkaisen Joseen kuin asiasta ei muka olisi selvyyttä.
”Kyllä se aina mulle sopii”, Jose sanoo varovasti hymyillen.
”Voit sä Elio tännekin jäädä. Katsotaan sulle ajan kanssa joku kämppä.”
”Mmh, joo. Ehkä.”
”Elio… En mä hylkää sua enää.”
”Et sä ole mua hylännyt. Kiitos, isä.”
Koko ilta täyttyy latteuksista. Emme sano ainuttakaan todellista sanaa toisillemme, kiertelemme tyhjää kunnes palaamme Josen kanssa kotiin. Jose seisoo lamaantuneena eteisessä, hipaisen hänen karheaa kämmenselkäänsä.
”Mikä hätänä?”
”Isäsi tietää.”
”Ei tiedä.”
”Ihmettelee vähintään.”
”Isä ajattelee, että sä olet surullinen yksinäinen mies ilman omia lapsia, ja mä täytän sussa sen kolon.”
Jose lyhistyy seinää vasten, hartiat vapisevat. Hän itkee herkemmin kuin minä lapsena, ja yritän kaikkeni, etten anna sen järkyttää minua. Menen hänen kylkeensä ja kiedon käteni hänen ympärilleen.
”Elio”, Jose nyyhkyttää hiljaa, ”miten me selviämme tästä kaikesta?”
”Tottakai me selviämme.” Painan pääni hänen olalleen, suljen silmät. Olen hetken ajattelematta hänen kyyneliään. ”Olen tässä.”
Jose kääntyy minun puoleeni eikä sano enää mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti