Luku 19: Hämärä
Suomi, kaksi viikkoa myöhemmin
Osoite on yhä sama kuin aina ennenkin. Kuistilla sama vanha koirakoriste, nyt vain rapautunut kyljestä. Tutut tuoksut, syvälle minussa haudatut. Kaikki tämä on niin tuttua, että se sattuu. Koko kehoni tärisee, mutta ei pelosta vaan jostakin paljon suuremmasta.
Ovi on jätetty auki. Säpsähdän heti eteisessä. Vanhan viinan haju hyökkää kasvoilleni heti ja teen parhaani, etten yökkää. Hypin roskapussien ja lehtipinojen yli. Kaikki kaihtimet on vedetty kiinni, vähäinenkään valo ei pääse huoneisiin. Ainoa erottamani valo kajastaa kelmeänä olohuoneen puolelta. Joka paikassa on roskia. Näky on kuin elokuvien huumeluolakuvauksista. Päässäni huimaa.
Löydän hänet istumassa lysyssä lattialla. Kaikkialla huoneistossa on tyhjiä pulloja ja tölkkejä. Jääkaappi on auki, sen kelmeä valo täyttää huoneen. Hän on lyhistynyt sen eteen enkä ole saada henkeä, kun erotan valoa vasten hänen piirteensä.
Hän on vanhentunut vuosia, vaikka minua vuodet ovat käyneet vain tervehtimässä. Uurteet ovat syvät hänen kasvoillaan, parransänki on ajamaton ja aina niin huollettu tukka roikkuu rasvaisina suortuvina silmillä. Silmät ovat syvällä kuopassaan, kasvojen iho hilseilee. Syliin on ilmestynyt iso vatsa. Jotain minun sisälläni hajoaa palasiksi, jotain, jonka olemassaolosta en edes tiennyt.
Kumarrun hänen puoleensa, en sulje jääkaappia. Hänen katseensa harhailee, ei löydä etsimäänsä. Silmät ovat sumeat, mutta niiden katse kirkastuu.
”Sinä et…”
Hänen äänensä tulee syvältä. Kyyneliä putoilee kasvoille jo ennen kuin hän ehtii sanoa mitään.
”Et voi millään olla todellinen. Miten kaunista unta… Lakkasin ajat sitten näkemästä unia sinusta.”
Minä istun hänen syliinsä, annan itkun tulla. Se on odottanut vuosia. Vain hän saa nähdä sen sellaisena kuin se on. Minusta ei ole olemassa muuta versiota kuin se, jonka vain hän saa sulkea syliinsä.
”Olen tässä”, minä kuiskaan, sillä ei ole muuta, anteeksipyynnöt eivät tule. Me emme osaa sellaisia latteuksia, meidän välillämme on liikaa voidaksemme olla kuten tavalliset ihmiset. ”Mä oon oikeasti tässä…”
”Et mitenkään voi olla todellinen”, hän kuiskaa niin heikolla äänellä, että itken lisää. Hän on ojentamassa kättään koskettaakseen poskeani, mutta vetää sen pois kuin ihoni polttaisi häntä. Istuudun tiukemmin hänen syliinsä, otan hänen kasvonsa käsiini, annan ikävän vyöryä ylitseni niin lujaa, että se sattuu.
Painan suudelman hänen sänkiselle poskelleen, ja se saa hänet tarttumaan paitaani. Hänen käsissään ei ole voimaa, hän on hauras ja heikentynyt ja kaikki minussa hajoaa sen edessä.
”Mä olen tässä nyt. Tulin takaisin”, kuiskaan. Mitään muuta ei tule. Se riittää. Hän katsoo minua silmiin ja ymmärtää, etten ole kaunis unikuva, olen todella tässä. Hän jättää päänsä olalleni ja minä silitän hänen selkäänsä pitkin vedoin. Suljen silmäni ja sallin itseni jäädä.
Joselta kestää koko ilta palautua todellisuuteen. Hän ei tunnu ymmärtävän, että minä todella olen tässä. En ole kangastus, jota jahdata. Silti hän ei uskalla koskea minuun muutoin kuin silloin, kun istun hänen syliinsä ja silitän. Kaikki hänessä on raukeaa ja vaikeaa, minun on hankalaa saada häntä edes pysymään pystyssä. Hän on vanhentunut huomattavasti, mutta huomaan silti ajattelevani yhä kuten lapsena – hän on komein mies, jonka tiedän.
Hän on niin uupunut, etten saa häntä siirtymään suihkuun. Vilkuilen ympärilleni ja ihmettelen, miksi isäni ei ole tullut tänne siivoamaan. Ymmärrän, etten tiedä, missä kunnossa isäni on. Rintaani vihlaisee. En pystyisi kohtaamaan mitään tästä tänään. Vien Josen sänkyyn, peittelen hänet, juotan vettä, silitän sotkuista päätä. Hän haisee vanhalta viinalta ja hieltä, mutta kaikki hänessä merkitsee minulle turvaa minun kavutessa hänen viereensä.
Ryömin hänen syliinsä kuten lapsena. Muuta en osaa. En ole enää lapsi, mutta en ole mitään muutakaan, joten voin yhtä hyvin olla kuvajainen hänen sameissa silmissään.
”Sä et mitenkään voi olla siinä”, hän kuiskaa. Silitän jälleen hänen poskeaan.
”Vaan kun olen.”
”Mä en pysty uskomaan siihen. Sä lakkasit olemasta. Sä…”
Niin lakkasinkin. Jos olin koskaan ollut jotakin, sen jälkeen en enää ollut. Pelkkiä heijastumia. En tiedä, mikä niistä on tämä nuorukainen, joka palasi setänsä viinanhajuiseen kotiin ja silittää hellästi tämän niskaa.
”Puhutaan huomenna.”
”Mä en…” Hänen äänensä murtuu jälleen.
”Jose, ei ole hätää. Oon tässä. Sä olet…” Vedän syvään henkeä, enkä todellakaan tiedä, kuka olen. ”Sä olet komea.”
Ensimmäistä kertaa hän hymyilee. Se on pelkkä nopea häivähdys hänen väsyneillä piirteillään.
”Et todellakaan voi olla Elio. Elio ei puhu noin edes kuvitelmissani…”
”Well let me surprise you.”
”Missä sä englantia opit?”
”Puhutaan siitä joskus toiste.”
”Miksi sä olet nyt siinä, Elio? Miksi?”
Koska minä. Koska.
Jos jollekulle sen sanoisin, niin sinulle. Vaikka en tiedä, mitä se tarkoittaa.
Sen sijaan minä käperryn hänen viereensä, painan pääni hänen rintaansa vasten kuten lapsena ja imen hänen tuoksuaan syvälle sisääni. Juuri nyt en voi muuta. Huoneen hämärä kietoo meidät toisiimme niin, etten erota mistä hän alkaa ja mihin minä lopun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti