Epilogi: Auringon maalaamat
Elio istuu isänsä polvella ja hakkaa kahta puupalikkaa yhteen. Aurinko on jo aikeissa laskea, sen viimeiset säikeet jäävät tanssimaan keittiön ikkunaan. Veljeni kutittaa Eliota niskasta, poika kiljuu ja kikattaa niin kovaa, että nauru jää asumaan joka nurkkaan.
”Joseeee! Jose!”
”Elio on oppinut puhumaan sulle ennen kuin se oppi sanomaan ’isi’”, veljeni nauraa ja viittoo minua lähemmäs. Kävelen keittiöstä olohuoneeseen, jossa valo vielä kylpee. Kävelen todellisuudesta toiseen. Valo lämmittää vasten ihoa, ja silti minun on kylmä. Elio vääntelehtii isänsä sylissä. Hänen lapsenkikatuksensa hankaa vasten ihoani, ja niin puhdas ja vilpitön kuin se onkin, minun on hankalaa hengittää sen edessä.
Kumarrun lattialle ja ojennan pörrömatolle tippunutta palikkaa takaisin Eliolle, jonka kikatuksessa ja kiljunnassa on jo vaativa nuotti. Elio päästää korkeamman äänen, kun saa palikan takaisin käteensä.
”Joseee!” hänen huutonsa jatkuu. Aurinko kimmeltää vielä ikkunassa, valo tanssii ihollani. Tuijotan pientä lasta, jonka hiukset aurinko kehystää. Kaikki sisälläni laulaa, kun saan vain olla tässä. Säilyttää tämän etäisyyden, pitää itseni kaukana tästä pienestä ihmisestä. Hymyilen, ja hymy tarttuu lapseen.
Tällaisiksi ilta-aurinko meidät maalaa. Tähän kuvaan minä jään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti