Luku 26: Kylmä
Kevätsade vihmoo pisaroita keittiön ikkunaan. Sateen rankkuudessa on vielä aavistus talven armottomuutta, vaikka kevät on jo antanut vehreytensä täyttää tienpientareet ja päivät ovat illasta valoisia.
Kahvi on seissyt pannussa tunnin. Istun tuijottamassa sadetta näkemättä silti kunnolla mitään. Kellon tasainen rytmi hakkaa taustalla, sadepisaroiden keväinen tanssi luo tunnelmaa. Painan pääni vasten keittiön pöytää ja toivon, että joku tulisi pian kotiin, kuka tahansa. Olen enemmän lapsi kuin koskaan, vaikka en koskaan lakannut olemasta sitä. Olen yhä se Elio, joka istuu jalat suorina ja odottaa, että joku sanoo jotakin, ihan mitä vain.
Kun ovi käy, olen ehtinyt unohtaa jo ajat sitten, mitä odotan. Isän tumma tukka pisaroi vettä kylmälle laattalattialle. Hänen takkinsa on litimärkä eikä hänen katseestaan voi lukea toivoa.
”Sun ei tarvitse mennä lähelle sitä miestä enää koskaan”, isä sanoo.
Sitä miestä. Miten nopeasti ihmisistä tulee puheessamme jotakin muuta kuin todellisia olentoja.
”Mitä?”
”Se asia on nyt viety eteenpäin. Sä et mene lähelle sitä miestä enää ikinä. Se on ohi, Elio.”
”Mistä sä oikein puhut?”
”Sun ei tarvitse nähdä Josefia enää koskaan meidän arjessa.”
Isä sanoo veljensä nimen kuin se polttaisi hänen suutaan. Sana, joka sanotaan enää vain täysin pakollisissa asiayhteyksissä. Hän olettaa sen sattuvan minuun, vaikka meistä vain toinen ajattelee siitä mitään.
”Isä, mitä sä olet tehnyt?”
Hänen kutsumisensa isäksi toimii. Isä hätkähtää ja painaa katseensa hetkeksi mattoon.
”Mä en anna sun enää ikinä mennä lähelle sitä miestä. Tämä asia on nyt viety eteenpäin ja se tullaan käsittelemään perinpohjaisesti. Sen jälkeen sun ei enää ikinä tarvitse nähdä sitä.”
”’Sitä miestä’? Me puhutaan nyt sun veljestäsi.”
”Mulla ei ole veljeä, jos mun ainoa vaihtoehtoni on hyväksyä veljekseni ihminen, joka on kaikki nämä vuodet tehnyt väkivaltaa mun ainoaa lastani kohtaan.”
Näen kauas, ettei isällä ole sanoja sille, mitä Jose ja minä olemme kaikki nämä vuodet olleet. Ei ole minullakaan, eikä mikään sellainen sana, jota yleensä käytetään, tarkoita minulle meitä. Ei minua ole hyväksikäytetty. Minua ei ole käytetty hyväksi, en ole uhri, olen yhtä lailla osallinen. Tiedän, että Josen kaltaisille on olemassa sanoja, joita itsekin käyttäisin, mutta ne typistävät kaiken sen, mitä me olemme toisillemme.
Miksi kutsua sitä, kun toinen on valmis tappamaan ihmisen vuokseni? Entä sitä, kun toisen hengitysrytmi on ainoa asia, johon pystyn nukahtamaan silmät täysin suljettuina? Tai sitä, kun hänen kosketuksensa samaan aikaan tekee minusta todellisen ja silti pelkän kuvajaisen?
Meille ei ole sanoja. Ei ainakaan sellaisia, joita isäni voisi pudottaa keveästi syliini ymmärtämättä, miten ne painavat.
”En tajua, mistä sä puhut. Ei tässä ole mitään hätää.”
Ja silti. Kytevä toive, jota en uskaltanut sanoa ääneen. Ajatus siitä, että isäni tekisi sen, johon en itse pystyisi. En koskaan. Minussa ei ole enää riittävästi ihmistä tämän kaiken lopettamiseksi. En ikinä voisi irrottaa Josesta.
”Tämä ei tule olemaan helppo prosessi. Sun lausuntoja tarvitaan, sulla on enemmän todisteita kuin minulla. Mä en nähnyt mitään… Mä en koskaan nähnyt mitään.”
”Ei se ole sun vikasi”, huomaan sanovani.
Silloin isäni katsoo minua ensimmäistä kertaa silmiin niin, että tunnen sen koko kehossani. Hän näkee kaiken, mikään ei ole enää peitossa. Pienikin tunnustus riittää tekemään tästä hänelle helpompaa. Ei se ole sinun vikasi, vaikka enhän minä tiedä, onko. Olisinko viettänyt koko lapsuuttani Josen kanssa, jos isä olisi ollut joskus kotona?
Sillä ei ole enää merkitystä. Aika on jo pysähtynyt.
”Sä olet siis vienyt asian poliisille”, sanon rauhassa, aivan kuin tilanne olisi täysin arkinen. Isä nyökkää häpeillen. Hän on niin hauras, että miltei näen hänen lävitseen.
”Ja nyt kaikki tämä on menossa eteenpäin.”
”Niin.”
Missään vaiheessa isä ei ole itkenyt omaa syyllisyyttään minulle. Joko hän on oppinut hienotunteiseksi tai sitten hän on liian ylpeä tekemään niin. Näen kauas, että hän on täysin oman syyllisyytensä lamaannuttama. Se kahlitsee hänet aloilleen.
”Mitä seuraavaksi tapahtuu?”
”Me menemme poliisiasemalle huomenna.”
Poliisiasema. Kuulustelut. Rikos. Huvittaa, että meidän lemmenkesillemme on olemassa rikosnimike. Keksin paljon muutakin, mitä Jose on tehnyt, mutta sitä en kertoisi, en isälle, en poliisille enkä kenellekään. Tomin kuolemasta ei ole pienintäkään todistetta kenellekään, ei edes minulla. Jose on kärsimyksensä kärsinyt. En saata uskoa, että sydämeni on yhä täynnä sääliä häntä kohtaan.
”Elio, poikani, mä…”
Miten ylevä puheenparsi. Minua naurattaa tällaisena hetkenä. Jotain minussa täytyy olla lopullisesti vialla.
”Mä en jätä sua enää ikinä yksin tän asian kanssa. Okei?”
Tiedän, mitä hän haluaa kuulla. Hymyilen. Olen lämmin, melkein lähestyttävä, jos ei katso liian pitkään tai ajattele mitään itse.
”Okei”, sanon hymyillen.
*
Kun setäni tuomitaan neljäksi vuodeksi vankeuteen lapsen törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, minä en tunne mitään. Paikassa, jota minun kaikkien odotusten mukaisesti pitäisi osata kutsua kodiksi, on hiljaista. Edelliset kuukaudet ovat yhtä sumuisia kuin kaikki ne vuodet, jotka vietin kaukana täältä. En osaa nimetä ainuttakaan tapahtumaa selkeästi. Kuulusteluja. Oikeudenkäyntejä. Paljon puhetta, kovin vähän mitään, mistä saisin otetta.
Ihminen, jota olen rakastanut koko kipeällä olemuksellani seisoi siellä niin hentona ja pienenä, ettei hänessä ollut enää häivähdystäkään minun kauan sitten tuntemastani miehestä. Minä katsoin Josea aina silmiin, mutta hän ei enää nähnyt minua. Olin mennyt häneltä piiloon.
Halusin Josen tietävän, että en se ollut minä, se oli isä, mutta se olisi ollut paitsi lapsellista, myös vale. Minä en kenties ollut se, joka asian laittoi aluille, mutta minä tiesin, mitä tein, kun kerroin isälle olohuoneen kellon tikittäessä kovaäänisesti. Tarvitsin viimeisen riuhtaisun. Jonkun muun tekemään sen puolestani.
Minulla on useampi puhelin. Tuijotan sitä, joka on ollut kuukausia suljettuna. Tiedän, mitä sen sisuksista löytyisi, jos sen avaisi nyt. Istun hiljaa alas ja huomaan ajattelevani, että lapseni jossakin tuolla on jo yli yhden vuoden ikäinen. Isäni ei edes tiedä olevansa isoisä. Ja tässä minä istun, kaukana velvollisuuksistani, joita en vieläkään kykene katsomaan silmiin. Mitä tapahtuisi, jos avaisin piilottamani puhelimen? Mahtaako Marika ajatella minun kuolleen vai tietääkö hän?
Jokin osa minusta haluaisi uskoa, ettei Marika kanna kaunaa. Sama osa tietää, että sellaisia ihmiset ovat, kun heihin sattuu tarpeeksi kovaa. Se, ettei Jose koskaan kyennyt vihaamaan minua hylättyäni hänet, ei riitä yleistykseksi. Jose ei ole kuten ihmiset ovat.
Jose on aina ollut vähintään puhelun päässä minusta. Yksi puhelu, ja hän olisi rientänyt hakemaan minut kotiin silloinkin, kun istuin häntä vanhempien tahmaisten miesten sylissä. Koska tahansa hän olisi ollut valmis siihen. Syliini putoilee jotain kosteaa. En tunnista niitä kyyneliksi, sillä ei tämä ole surua, en minä osaa surra.
En voisi soittaa Joselle. Jose ei ole täällä. Ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana värisevä yhteys välillämme on täysin kylmä. En saa häneen yhteyttä silloin, kun haluan. Istun yksin tyhjässä olohuoneessa ja ymmärrän, etten koskaan tehnyt tätä itseni vuoksi. Tuskin hänenkään. Impulssi päässäni ajoi minut tähän ja nyt kaikki täällä huutaa. Hiljaisuudella on raaka ääni, se ei jätä minua rauhaan. Jokainen esine kaiuttaa turvattomuutta, kiljuu niin kovaa, että päässäni soi.
Tuijotan syliäni, johon kyyneleet putoilevat.
Minä tein tämän itse itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti