Luku 15: Minne katse ei ylety
Mies, joka pitää kättä reidelläni, on kaljamahainen ja orastavasti kaljuuntuva. Hän yrittää peittää sen kampaamalla tukkansa taakse, mutta kalju läntti takaraivossa paistaa ohuen tukan läpi. Silitän miehen niskaa hellästi, annan hänen kuljettaa kättään reittäni pitkin pitsisten pikkuhousujeni reunalle.
”Sä olet niiin nätti”, mies kuiskaa sammaltavalla englannillaan. Täkäläiset ovat huonoja kielissä.
”Niinkö?” kysyn sokerisimmalla äänelläni. ”Mitä sä haluaisit tehdä mulle?”
”Mmm, sä oot niin puhdaskin…”
Minussa ei ole jäljellä vähääkään puhtautta, mutta jos se häntä ilahduttaa, menen leikkiin mukaan. Osa maksaa enemmän silloin, kun tekee mitä tahansa he haluavat, ja osa silloin, kun laittaa lempeästi vastaan. Tämä mies haluaa vain pienen kissanpojan siliteltäväksi.
”Miten sun kaltainen pikkuinen on tällaiseen loukkoon päätynyt?”
”Samalla tavalla kuin ne aina päätyvät.”
”Oi oi…”
Mies jättää kätensä reidelleni. Hivutan miehelle vaivihkaa lappusen, jota hän katsoo vain hetken ja hymyilee sitten.
”Tule vain”, hän sanoo ja siirtää minut häiritsevän hellästi sylistään, miltei kuin heiveröisen koristeen. Sitten hän tarttuu minua kädestä ja johdattaa mukanaan.
Jälkikäteen muistan vain huoneen purppuraiset tapetit ja syvät verenpunaiset lakanat. Miltei kuin elokuvissa. Kornia ja mautonta, mutta omalla tavallaan niin överiksi vedettyä, että se viehättää. Mies on nopea, hänellä ei kestä kauaa, mikä sekin huvittaa minua aluksi. Miehen on täytynyt odottaa tätä.
”Mmh, hei, sinä… Miksi sä oikeasti olet täällä?”
Hymähdän. Ajattelen rikkinäistä puhelimen näyttöä.
”Mä rakastan mun setää.”
Mies katsoo minua pitkään.
”Mitä?”
”Niin.”
Ei sen kummempaa. Sen suurempia sanoja ja vastauksia minulla ei hänelle ole antaa.
”Ja senkö vuoksi olet täällä?”
”Niinkin sen voisi sanoa.”
”Sulla on tosi hyvä englanti.”
”Kiitos.”
”Mistä päin olet kotoisin?”
”Arvaa.”
”Espanja?”
Pudistan päätäni.
”Hitto, nolaan itseni. Kerro vain.”
”Suomesta.”
”Oho.”
En tiedä, miksi kerron niin paljon itsestäni. Ei tässä miehessä ole mitään pahaa, en tiedä hänestä muuta kuin hänen mieltymyksensä kiltteihin kissanpoikiin. Mies ei yritä enää lähennellä, akti on ohi ja hellyys sen mukana. Olen kiitollinen. Hellyys tappaa. Harva saa pidellä minua jälkikäteen, se saa minut ajattelemaan asioita, joita en tahdo ajatella.
”Setä, siis. Milloin se alkoi?”
Tekisi mieli leikkiä tyhmää ja kysyä, mikä se, mutta hän ei pidä minua yksinkertaisempana kuin olen.
”Varmaan mun syntymästä lähtien.”
”Ajatusten vai tekojen tasolla?”
”Ajatusten.”
”Entä tekojen?”
”Kolmetoista. Tavallaan.”
Hän ei kysy, minkä ikäinen olen nyt. Me olemmat annamme sen olla, hänen ei tarvitse ajatella asiaa eikä minun sitä, että hän on tietoinen alaikäisyydestäni. Vaikenemisen sopimus leijuu välillämme.
”Ajattelet häntä siis yhä.”
”Aina, uskoisin.”
”Tietääkö hän sen?”
”Ei. En koskaan sanonut sitä hänelle.”
”Mutta olet siitä tietoinen?”
”Olen… tällaisina hetkinä.”
”Määrittele tällainen.”
”Minun tuskin tarvitsee.”
Mies nousee ylös ja kietoo aamutakin kehonsa ympärille. Hänen vartalossaan ei ole mitään samankaltaista kuin Josefilla. Josef on pitkä ja hänen raajansa ovat kapeat, hän on pehmeä ainoastaan vyötäröstä ja siitäkään ei samoissa mitoissa kuin tämä keski-ikäinen herra. Olen aina ajatellut, että olemme oikeastaan varsin samannäköiset, mutta minussa on häntä vain hyvin poikamaisella tavalla.
”Olen pahoillani”, mies sanoo lopulta ojentaessaan rahapinoa minulle. ”Minun kaltaiseni miehet ovat osa ongelmaa.”
Tuijotan häntä pitkään.
”Siis sitä, miksi pienet pojat päätyvät tällaisiin paikkoihin.”
Hymyilen, mutta hymyssäni ei ole rahtustakaan iloa.
”Toivottaisin onnea matkallesi, mutta sitä ei täällä jaeta. Pysy hengissä.”
Sanoisin kiitos, jos tämä olisi tilanne, jossa voi olla kiitollinen. Sen sijaan nyökkään tyynesti, painan miehen sanat vasten rintaani ja yritän estää niitä valumasta ulos, kun kävelen sadetta tihkuvalle kadulle, jossa minua eivät kosketa muut kuin omat ajatukseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti