Luku 1: Karkkipussi
”Josef?”
Veljen ääni puhelimessa kuulostaa aavistuksen tavanomaista kiihtyneemmältä.
”Niin?”
”Tuli äkillinen meno. Jonkun on pakko olla Elion kanssa, ja ajattelin…”
”Tottakai”, vastaan ennen kuin veljeni ehtii viimeistellä lausetta. Valmisruoka poksuu mikrossa, otan sen nopeasti pois, käärin ja viskaan kangaskassiin. Sen voisi syödä perilläkin. Veli ja Elio asuvat viiden minuutin kävelymatkan päässä.
”Lähden jo tulemaan. Töissäkö sinua kaivattiin?”
”Joo. Lähden heti, kun tulet.”
”Viisi minuuttia.”
Koko kehossani kihelmöi. Nappaan ruokakassin huomaamattomasti olalle ja toivon, että veljeni ei sano siitä mitään. Matka ei ole pitkä, mutta lähden autolla varmistaakseni, että veli pääsee nopeammin lähtemään.
Tervehdyksien vaihto on nopeaa.
”Kiitos”, veli sanoo ovella ja tarttuu minua olasta kuten aina silloin, kun ei kykene laittamaan sanoiksi sitä, mitä tuntee. Hän katsoo minua pitkään, ja hänen uupuneilta piirteiltään erotan kaiken sen, mitä emme koskaan sano toisillemme.
”Yritän tulla ennen kahtatoista.”
Vilkaisen rannekelloa. Puoli viisi.
”Ota kaapista mitä haluat. You know, kaikki on siellä sua varten.”
”Kiitos. Me Elion kanssa pärjäämme.”
”Kiitos vielä!” veli huikkaa ovelta.
Löydän Elion keittiön matolta lelukasan ympäröimänä. Neljä ja puoli vuotta vanha Elio istuu lelupalikka kädessä ja tuijottaa minua hölmistyneenä. Lämpö täyttää rintani, kun pojan katseeseen syttyy ymmärrys.
”Setä!”
”Niin, kulta, setä tässä. Moi rakas, moi.”
”Setä!”
”Tulin leikkimään sun kanssa.”
Veljeni tiesi joskus kertoa, että Elion ensimmäinen sana ei suinkaan ollut ”isä” vaan ”setä”. Se saa joka kerta minut helläksi. Aina, jos kuvittelen, että minulla ei ole ollut mitään merkitystä pienen Elion tähänastisessa elämässä, palautan tämän mieleeni.
Nappaan lapsen kainalooni, annan Elion tulla niin lähelle kuin hän vain tahtoo. Elio tarttuu paidankauluksesta ja kiskoo, koska se on ensimmäinen asia, jonka hänen pienet sormensa löytävät. Suukotan ja pörrötän pojan tummaa päätä. Eliolla on uskomattoman vahvat hiukset niin nuoreksi lapseksi. Voin jo nähdä, kuinka hänestä kasvaa tummatukkainen nuorukainen, joka kääntää kaikkien päät.
”Hei, muru, miten sulla menee?”
”Isi meni pois.”
”Joo, isi on nyt tämän illan muualla. Onko jo ikävä isiä?”
”Ei.”
Elio pudistaa voimakkaasti päätään. Minua hymyilyttää. Suukotan Eliota päälaelle. Tämä lapsi tarvitsee kaikki mahdolliset aikuiset elämäänsä. En voi tulla hänen äitinsä paikalle, mutta voin olla hänelle hyvä setä. Olen päättänyt, että se riittää. Olen hänen ainut setänsä eikä äidin puolen suvussa ole enoja. Eliolla on vain isänsä ja minut.
”Mä en ehtinyt ottaa sulle mitään kivaa mukaan. Haluatko, että leikitään noilla sun leluilla? Kerrotko sedälle, mitä sulla oli siinä meneillään?”
Elio mönkii takaisin lattialle ja alkaa selostaa minulle leikkiään. Eliosta tuskin huomaa, ettei hänellä ole ollut äitiä elämässään. Pojan varhaisimmat muistot ovat minusta ja isästään, hänen tietoisessa muistissaan ei ole palastakaan äidistä. Jos jokin hänessä muistaa, se on hänen kehonsa, joka on taltioinut muistoja äidin lämmöstä ja pehmeästä tunnusta. Minussa läikähtää, kun ajattelen, ettei Elio tiedä, mitä häneltä puuttuu. Menen lähemmäs lasta ja kiedon käteni hänen ympärilleen. Suukotan Eliota niskaan, siihen kohtaan, josta pojan tumma tukka lähtee pyörteinä ylös.
”Elio kulta, kai sä tiedät, että sä olet sedälle tosi, tosi rakas?”
Elio vain kikattaa. Suukotan poikaa lisää, ensin niskaan, sitten poskelle. Elio virnistää ja jää hellästi vasten kaulaani. Poika kiemurtaa ja möyrii niin, että vatsanpohjastani ottaa. Koko kehoni on hetkessä hereillä, aivan liian hereillä, ja minun on pakko suukottaa Eliota viimeisen kerran ennen kuin lasken hänet takaisin matolle.
Kehoni ei vielä anna minua ilmi. Vedän syvään henkeä. Tärisen, mutta mitään ei tapahtunut. Elio jatkaa innokasta pienen lapsen selitystään lattialla. En uskalla katsoa hänen niskaansa enää. Kaikki on hyvin.
*
Seuraavalla viikolla teen pitkiä päiviä töissä. Arki on onnellisen harmaata, minun ei tarvitse ajatella mitään tavallisesta poikkeavaa. Vain vanhempainvarttien suunnittelu syksyn alkuun vie voimiani, mutta luokkahuoneessa on tasaisen eloisaa kuten aina. Illat vietän tiiviisti veljeni ja Elion kanssa. Syksyn piirtäessä tummat värinsä kaiken ylle tunnen yhä kiihtyvämpää tarvetta vetäytyä sisätiloihin kuumien juomien äärelle.
”Elio oli tänään tuhma päiväkodissa”, veljeni ilmoittaa minulle hieman hymähtäen keittiössä, kun pilkomme juureksia uuniin. Vilkaisen lattialla mönkivää poikaa kulmieni alta.
”Mitä? Olitko sinä tuhma?”
”Elio rikkoi kaverin lelun”, veli kertoo vilkuillen poikaa tiukasti.
”Hei, mitä, ei sellaista saa tehdä! Elio! Mitä siinä oikein tapahtui?”
Poika tuijottaa meihin uhmakkaasti. Tummat kulmakarvat ovat tiukassa kulmassa.
”Se oli ihan tyhmä.”
”Elio!”
Jätän juurekset pöydälle, kiedon hihat ylemmäs ja menen pojan luo. Tartun juuresrähmäisillä käsilläni pojan puhtaaseen paitaan ja nappaan hänet lähemmäs itseäni.
”Mitä tapahtui, kulta?”
”Sä olet aivan liian pehmeä tuon pojan kanssa”, kuulen veljen hymähtelevän keittiöstä. En vaivaudu vastaamaan hänelle mitään, hymähdän vain.
”Kerro mulle, rakas.”
Elio pitää suutaan mutrulla. Tuohtuneenakin hän on maailmassa kaunein, huomaan taas ajattelevani sitä. Mitä ikinä tämä lapsi tekeekin, hän saa minut tuntemaan rinnassani sen saman valon kuin silloin, kun ensi kertaa näin hänen hehkuvat lapsenkasvonsa.
”Miksi se oli susta tyhmä? Se lelu vai se lapsi?”
”Kaikki.”
”Tekikö se sulle jotain pahaa?”
Elio vain pudistelee päätään.
”Hei, Elio, Josef tuli tänne varta vasten taas sua katsomaan. Älä viitsi kiukutella sille. Vai mitä, Josef?”
”Ei hätää, kulta, haluan vain kuulla, mitä tapahtui. Tuutko sedän syliin?”
Elio viskaa lelun lattialle ja menee pieneen kippuraan.
”Elio, älä viitsi kiukutella”, veljeni huutaa. Hänen äänestään kuultaa työpäivien värittämä väsymys. ”Nyt ei jaksa.”
”Jos me mennään Elion kanssa vähän rauhoittumaan? Saatko sen ruoan tehtyä yksin?”
Veljeni tuijottaa minua pitkään. Kasvoilla käväisee muutakin kuin arkinen kiitollisuus. Se on jotakin, josta emme ole koskaan valmiita keskustelemaan.
”Tuu Elio tänne, mennään juttelemaan kahdestaan.”
Myttyyn menneestä Eliosta ei kuulu kuin muminaa.
”Kulta, en ihan kuule sua.”
”En tahdo.”
”Tuu tuu, kerron sulle salaisuuden.”
Elion pieni pää kohoaa hetkessä. Hänen katseensa vilkuilee isäänsä päin. Veljeni ei ole huomaavinaankaan. Hymyilen. Nappaan Elion sylissäni makuuhuoneeseen ja kuljetan pojan suurelle sängylle. Ovi kiinni perässä. Hämärä saa ajatukseni juoksemaan. Elio on niin kovin lämmin minua vasten.
Vedän pojan tiukasti päälleni, annan hänen ryömiä vatsan ja rinnan päällä. Hän ei ole enää mikään pikkuinen lapsi, hän on kasvanut pituutta huomattavasti lyhyessä ajassa. Silti hän on aivan pieni siinä minua vasten. Hänen tuoksunsa täyttää minut, kun hän asettuu rinnalleni ja tutkii käsillään kasvojani.
”Mitä sinä kulta teet?” kysyn Elion tunkiessa sormiaan kaikkialle, minne ylettää.
”Sulla on pienet sieraimet.”
Purskahdan vaistomaisesti nauruun.
”Jaahas? Mitäs muuta löydät sieltä?”
”Isillä on siistimpi parta kuin sulla.”
”Joo no, isäsi on kyllä aina ollut paljon komeampi.”
”Isi on väsynyt.”
”Niinhän se taitaa vähän olla.”
”Sä et oo koskaan väsynyt.”
”Olen mäkin joskus. En vaan sun kanssa. Sä teet mut onnelliseksi.”
Elio nauraa.
”Haluun karkkia.”
”Viikonloppuna sitten.”
”Eikun nyt.”
”Kulta…”
”Mikä se salaisuus oli?”
Huokaan syvään ja tunnustelen taskujani. Muutama pieni karkkipussi on jäänyt taskuuni. Veli on tiukasti kieltänyt minua antamasta Elion napostella mitä huvittaa, mutta pojan lämpö saa minut heltymään. En ollut miettinyt salaisuutta valmiiksi, joten nappaan taskustani pienen kämmenelle mahtuvan pussin karkkeja ja ojennan sen Eliolle. Pojan kasvoille syttyy aurinko.
”ÄÄÄ!”
”Ole hyvä, rakas.”
Elio hyppää lähemmäs naamaani, huitaisee kipeästi nenääni ja suukottaa minua niin monta kertaa, että sekoan laskuissa. Poika on liian helppo tehdä tyytyväiseksi, sen ei pitäisi onnistua muutamalla hassulla karkkipussilla.
”Sä oot paras!”
”Ei kulta, musta sä olet paras. Maailman rakkain lapsi.” Suukotan vuorostani Eliota poskelle.
”Oot mun oma aarre”, kuiskaan vasten pojan poskea. ”Muistathan, että rakastan sua aina?”
Elio virnistää ja painaa pienet huulensa suoraan suulleni. Suukko on lapsenomainen ja nopea, mutta se lähettää sähköisen signaalin koko vartaloni halki. En pysty pitämään poikaa minua vasten kauempaa, tunnen jo, kuinka vartaloni reagoi hellyyteen. Suonissani soi, alavartaloni tuntuu lämpimältä ja tunnen, kuinka jokin puristaa housuissani.
Sysään Elion hellästi kauemmas ja avaan karkkipussin hänelle.
”Älä sitten kerro isille, että annoin tuon. Hän ei tykkää siitä, kun annan sulle herkkuja. Pidetään tää meidän salaisuutena, eikö niin?”
Tämä ja kaikki muukin. Elio ei ole ehtinyt huomata orastavaa kohoumaa housuissani. Hän vain hymyilee ja napostelee tyytyväisenä karkkeja pieneen suuhunsa, joka vain hetki sitten tarjosi minulle hellyyttään. Puristan reisiäni yhteen. En ajattelisi mitään tästä täällä, en nyt, kun lapsi on edessäni.
Vedän syvään henkeä. Kehoni reaktio tasoittuu. Veli huhuilee meitä syömään, vedän uudelleen henkeä ja tartun Eliota kädestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti