Luku 8: Seitti
Seuraava aamu on tahmea. Veli on soittanut kolmesti, päätän nousta sängystä ja kävellä suoraan veljelleni. En jaksa puheluita, ne eivät selitä mitään. Edellinen päivä jyskyttää yhä päässäni, se tuntee juoneensa ja valvoneensa. Mietin reppuun jääneitä tölkkejä ja pudistelen päätäni.
”Huomenta. Sä olit soittanut.”
”Susta ei kuulunut mitään. Onko kaikki ihan hyvin?”
”Joo. Ei tässä mitään.”
Veli katsoo minuun tietäväisellä ilmeellä.
”Tule nyt sisälle siitä. Aamiaiselle.”
”Entä…?”
Veli hymähtää.
”Vein Tomin kotiin jo aikaisin aamulla.”
”Ja…?”
”Tule sisään.”
”Entä Elio?”
”Nukkuu vielä.”
Pöytään on jo katettu kolmelle. Hymähdän veljen ajattelevaisuudelle. Näen reppuni tuolinnojalla ja istuudun tyynesti vetäen kahvimukin eteeni. Veljeni kaataa minulle tuoretta, höyryävää kahvia. Kuppi tuntuu polttavalta käsiäni vasten, mutta kaikki minussa pysyy kylmänä.
”Niin. Siitä viimeöisestä.” Karaisen kurkkuani. ”Mitä siinä oikein kävi?”
”Noh, minä otin pojat sitten puhutteluun. Olivat tosi suoria ja reippaita, olen heistä ylpeä. En mä tuon ikäisenä olisi uskaltanut kertoa meidän vanhemmille, jos olisin tykännyt pojistakin.”
”Elio siis…”
”Pojat ovat olleet ihastuneet toisiinsa jo pitkään.”
”Tuossa iässä? Eikö se susta ole vähän outoa?”
”Tuo kommentti on sulta hieman ironinen.”
”En mä ollut kaksitoistavuotiaana imuttelemassa luokkakavereita.”
”Aika moni nykylapsi kokeilee pussailua tuon ikäisenä. Kokeilinhan sitä paitsi mäkin.”
”Mutta et poikien kanssa.”
”Josef hei, eikö tuo ole vähän kohtuutonta? Ethän säkään ole hetero. Älä projisoi Elioon. Nykyajan queer-nuorten ei tarvitse elää samanlaista nuoruutta kuin meidän aikana. Mä vannon, että Elio voi olla asian kanssa rauhassa. Ainakin mun osalta.”
Jos olisin mitä tahansa muuta kuin sitä, mitä olen, veljen sanat lämmittäisivät minua. Hän on oikeassa. Elämä on nyt sateenkaari-ihmisille täysin erilaista kuin omana aikanamme. Mutta minä en ole sellainen. Minä tekisin häpeää kaikille niille ihmisille, jotka elävät autenttisesti itsenään. Minä olen jotakin muuta. Minulle on olemassa sana, jota kukaan ei halua lausua.
”Eli sä annat siis pojille luvan olla ihan rauhassa yhdessä.” Totean sen ennemmin kuin kysyn. Minulle tämä on pelkkää häviötä. En voi enää voittaa. Jos veli sallii tämän, Elio tulee viettämään teinivuotensa nuorten miesten syleilyssä. Kenties naistenkin. Ei lapsen kuulu seurustella. Ei lapsen kuuluisi myöskään nukkua setänsä vieressä ja antaa tälle suudelmia.
”Toki. Katsotaan nyt, mihin tuo menee. Kerroin kyllä, että seurustelu on toki yleensä vanhempien poikien juttu, mutta aika viattomaltahan tuo vaikutti. Halusivat vain pussailla ja ihmetellä, ei siinä lopulta ole mitään pahaa.”
Tulee yksi ja tulisi vielä toinen. En tahdo Elion huoraavan ikäistensä lasten syleilyssä. Miksi veli sallii sen? Hänen täytyy nähdä, miten epämukavaksi tulen aiheen edessä. Veli tarjoaa minulle toisen kupin kahvia.
”Miksi tämä oli sulle niin kova paikka?”
”No…”
”Kyllä mä tajuan, että sua huolettaa. Onhan Elio tosi nuori. Eivät nuo nuoret nyt mitään pahaa aikoneet.”
”Eivät varmasti.”
”Antaa lapsen kokeilla. Kyllähän se…” Veli hiljenee kesken lauseen ja kuuntelee käytävää. Elio tepsuttaa tyynenä aamupalapöytään eikä tervehdi meistä kumpaakaan. Hän voitelee leipänsä ja istuu vaitonaisena pöydän päässä.
”Huomenta, viikari.”
Elio ei tee elettäkään noteeratakseen minut.
”Nukkuikos nuorimies hyvin?”
Ei vastausta. Veljeni rykäisee kurkkuaan.
”Käytöstavat”, hän hymähtää. ”Josef tuli aamupalalle. Ja katsoi teidän peräänne koko eilisen.”
”Joo, ookoo.”
”Elio hei. Yritä nyt edes.”
Poika on painanut ruskeat silmänsä pöytään eikä vilkaisekaan meihin päin. Tiedän, että alkavan teini-iän uhmassa ei ole rahtustakaan henkilökohtaista, mutta minua kylmää silti vatsanpohjasta. Pikkuinen enkelini on kaukana siitä pojasta, joka halusi kylkeeni kiinni ja rakasti kaikkea, mitä hänelle annoin.
”Teillä on vissiin aika kivaa sen Tomin kanssa”, yritän. ”Mukava poika.”
Veljeni vilkaisee minua sivusilmällä, enkä osaa lukea, onko ele varoitus vai kannustus.
”Musta on kivaa, että olette löytäneet toisenne”, jatkan, vaikka jokainen sana maistuu sapelta kielelläni. Elionkin täytyy havaita, kuinka väkinäiset sanani ovat, sillä hän jättää puoliksi syödyn leivän pöytään ja nousee ylös.
”Elio hei!” hänen isänsä huutaa perään. Turhaan. Poika ei tule takaisin, tuoli jää lavelleen.
”Sanoinkohan liian aikaisin?”
”Ehkä Elio ei ole valmis keskustelemaan tällaisista asioista.”
”Toivottavasti en käy pojan hermoille. Haluaisin vain tukea. Kyllä Elio tietää, että muhun voi nojata missä tahansa.”
”Usko pois, kyllä se tietää.”
”Kuule…”
”Niin?”
”Mahtaakohan tuo poika pitää musta enää laisinkaan?”
Surumielinen hymy kipuaa veljen huulille.
”Totta kai pitää.”
”Puhuuko se musta enää? Tai meidän jutuista.”
”Voi, Josef.”
Eli ei.
Veli tulee lähemmäs, asettaa käden olalleni. Myötätunto, jota hän olettaa minun kaipaavan, lankeaa harteilleni raskaana.
”Kuule…” Syvä huokaus. ”Elio on pian teini-iässä. Sillä tulee kaveriporukat muuttumaan vielä moneen, moneen kertaan. Me aikuiset emme voi tässä vaiheessa nyt muuta kuin antaa pojalle tilaa. Olen tosi ylpeä siitä, millaiseksi nuorukaiseksi Elio on saanut kasvaa ilman äitiä.”
Taas sama vanha nauha.
”Tiedän. Kyllä mä osaan antaa Eliolle tilaa. Ei tässä ole ongelmaa.”
Vetäydyn kauemmas, nappaan repun olalle. Siivoan aamiaistarvikkeet takaisin paikalleen, jopa Elion paikan. Poika tuskin tulisi takaisin.
”Itse asiassa… Josef.”
Olen ovella, kun veljen sanat naulitsevat minut paikoilleni. Hetken mietin, onko veli sittenkin nähnyt jotain, edes pienen kipinän katseessani.
”Mua hävettää pyytää tätä heti uusiksi, mutta ensiyölle tuli koko yön keikka, ja…”
”Joo. Voin toki tulla vahtimaan Eliota.”
”Oikeasti?”
”Tietenkin. Ei mua tosissaan haittaa olla täällä.”
”Ajattelin vain, että mahtaako olla aivan noloa kysyä heti uudestaan perään. Mutta hienoa, kiitos, suhun voi aina luottaa. Jätän tänne kaikki ruoat valmiiksi, saat tietenkin syödä, mitä tahdot. Kuten aina.”
”Olisi vain yksi toive.”
”Joo?”
”Tahtoisin, että Tomi ei tule tänään. Minulla ei ehkä riittäisi energia kahden pojan vahtimiseen, ja Elio vaikutti niin…”
Selittelyä. Veli saa kuitenkin heti kiinni. Ei Tomia. Hymy veljen kasvoilla lupaa enemmän kuin yhdetkään sanat voisivat. Voin olla tämän illan rauhassa.
Elio on illalla yhtä vaitonainen kuin aamullakin. Poika istuu lysyssä sohvalla pelkissä yöshortseissa ja nuhjuisessa T-paidassa, vaikka on talvi. Tuijotan hänen paljaita jalkojaan. Ne ovat kasvaneet pituutta lyhyessä ajassa. Elio on niin kaunis. Saatan jo nähdä, millainen hänestä tulee kunnon teini-iässä. Nuoret sukupuoleen katsomatta tulevat pitämään häntä viehättävänä.
Istuudun kauemmas sohvalle, otan oman tilani ja annan Elion pitää omansa. Ristin jalkani ja kaivan repustani kirjan. Elio näpertää puhelintansa ja pyörittelee ajatuksissaan hiussuortuvaansa. Poika ei katso minuun päin.
”Katsotaanko joku leffa?”
”Mmh. Ei väliä.”
”Eli joo?”
”Vaikka.”
”Sun isälläsi oli tuolla kaikkia kivoja herkkuja. Voitaisiin koota juustolautanen ja ottaa noita joulun konvehteja, niitä oli vielä jäänyt kaappeihin pyörimään. Kuulostaisiko kivalta?”
Silloin kohtaan pojan silmät ensimmäistä kertaa. Minun täytyy puristaa toinen käteni selkäni takana kiinni sohvaan, jotta selviän siitä poltteesta, joka Elion katseesta hehkuu. Minun enkelini ei ole koskaan tuntunut tältä. Huomaan pohtivani, milloin hän on viimeksi kohdistanut katseensa suoraan minuun. Uhma loistaa pojan kauniilta kasvoilta. Kaikki lapsuuden vilpitön hyväntahtoisuus on poissa.
Puristan käteni nyrkkiin estääkseni itseäni itkemästä. En voisi tehdä sitä rakkaani edessä nyt. Hän ei saa nähdä, että tappaa minut katseellaan. Jättää tyhjäksi. Minussa ei ole enää mitään tälle pojalle ottaa.
”Mä en ole enää mikään lapsi”, Elio sanoo kuuluvasti.
”Kyllähän sitä voi aikuisenakin.”
”Ookoo.”
”Ei ole pakko tietenkään. Anteeksi.”
”Miksei Tomi saanut tulla tänne?”
”Eikö Tomi ollut täällä juuri eilen?”
”Joo, mutta miksei tänään?”
Huokaisen syvään. Pojan katse on yhä tiukasti kiinni minussa. Se ei suostu hellittämään otettaan, se on kuin naru, joka pitää minut lujaa kiinni. Nuoren ihmisen järkkymättömyys.
”Ei joka päivä voi.”
”Miksei?”
Eliossa asuu yhä sama lapsi, joka kyseenalaistaa ja ihmettelee maailmaa ja ihmisiä ympärillään. Kysymyksissä on nuoren pojan uhmaa, mutta myös samaa vilpitöntä ihmettelyä, joka hänessä on aina asunut.
”Ei aina tarvitse, tiedäthän. Nyt voidaan olla ihan kahdestaan.”
”Entä, jos mä en halua olla kahdestaan? Mä haluan olla kahdestaan Tomin kanssa.”
Nielaisen. Tapa se. Tapa. Et saa näyttää sitä.
”No, tänään se ei valitettavasti onnistu. Ehkä isäsi antaa teidän nähdä taas huomenna. Onko se noin tärkeä ihminen sulle?”
”Mitä sä siitä tiedät.”
”Elio, hei. Me ollaan ystäviä, muistatko? Sinä ja minä.”
”Et sä oo mun ystävä. Sä oot mun setä. Tomi on mun ystävä.”
”Kuules nyt. Mä olen sun kanssasi tosi paljon. Käytän suhun paljon aikaa ja ajatusta. Olet mulle ihan hurjan rakas, rakkaampi kuin kukaan tässä maailmassa.”
”Ei kukaan sua siihen pakota.”
”Ei tietenkään. Haluan olla tässä. Tulen aina haluamaan.”
”No miksi sä sitten valitat?”
”Tahtoisin, että me kunnioittaisimme toisiamme.”
Elio vain tuhahtaa. Poika ei ole koskaan ollut tällainen.
”Oikeasti. Mä kunnioitan sua valtavasti, Elio. Toivoisin samaa myös sulta.”
”Miten sä kunnioitat mua? Hengität kokoajan mun niskaan ja haluat, että Tomi ei tuu tänne, vaikka mut tekis kaikkein onnellisimmaksi olla sen kanssa. Eihän se sua kiinnosta. Et sä halua, että mulla on hyvä olla, vaan sulla.”
Sanat iskeytyvät suoraan paikkaan, joka ei ole vielä ehtinyt toipua edellisestäkään iskusta. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana haukon henkeäni, ja tiedän tekeväni niin vain, koska Elio on oikeassa.
”Vai voitko muka väittää muuta?”
En voi. Poika on oikeassa.
”Kuule.”
”Niin?”
”En mä mikään sun poika ole, enkä voi sellaiseksi muuttua. Että sori vaan.”
Elio nousee protestinomaisesti sohvalta, nappaa puhelimen kouraansa ja ryhtyy näpyttelemään. Vasta pojan kaikottua huoneeseensa kuulen, kuinka hän puhuu puhelimeen. Kyyneleet kihoavat silmiini välittömästi oven sulkeuduttua.
Poikani. Et sinä rakas lapsi minun oma poikani olekaan. Sinä olet minulle jotakin paljon kallisarvoisempaa kuin oma lapsi. Minä hengitän sinun vuoksesi. Vaikka vihaisit minua ja kääntäisit tuhannesti selkäsi minulle, minä hengitän sinulle, olen aina omasi, ajattelen vain sinua.
Vaikka Elio valitsisi Tomin tai kymmenen muuta nuorukaista, minä pysyisin. Odotan häntä aina. Elio on minun omani.
Minun tekisi mieli korkata pullo, mutta pakotan itseni pysymään järjissäni tämän illan. Elio ei enää sano minulle mitään. Poika pysyttelee huoneessaan. Puhelun äänet hiljenevät, epäilen pojan menneen jo nukkumaan. Käyn itse sohvalle maatakseni ja toivon, että uni tulee nopeaan ja vie minut pois täältä.
Uni on repaleista ja ohutta. Kuvat ovat häilyviä ja epätarkkoja, niiden muodot sekoittuvat huoneen muotoihin. Elion kauniit kapeat jalat sylissäni. Käteni hellästi hänen takamuksellaan. Pojan ruskeat kiharat kutittelevat poskiani, huulet ovat kosteat ja janoiset. Ne tarvitsevat omiani.
Unen ja todellisuuden rajamaa. Pehmeät henkäykset, kosketukset suoraan haaveistani. Havahdun todellisuuteen vasta, kun Elion ovi käy. Etumuksessani tuntuu jotakin kosteaa. Ponnahdan istumaan, vilkuilen sohvan taa. Elion ovi on kiinni.
Oliko se unta?
Ei poika sellaista tekisi.
Ja silti, kaikki ne muistot ajalta, jolloin hän oli nuorempi. Hellät kosketukset öisin. Unet, jotka eivät lakanneet, kun avasin silmäni.
Kello tikittää huoneen nurkassa. En tiedä, mikä on totta ja mikä unta. Unikuvat kietoutuvat ympärilleni repaleiseksi seitiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti