Luku 18: Numeroita
Menee kuukausia. Niin useita, että niitä voi sanoa vuosiksi, vaikka hukkaan ajan kulun ja annan vuosien viedä. Saavutan sen maalin, jonka saavuttaminen on merkinnyt minulle kuolemantuomiota. Minusta tulee täysi-ikäinen Marikan vierellä, enkä usko, että kestäisin sitä muuten.
En ole koskaan maininnut sanallakaan Marikalle, mitä kahdeksantoista ikävuotta minulle tarkoittavat. Hän tuntuu tietävän sen jo valmiiksi, ja jokin siinä koskettaa minua syvästi. Hän pitää minut kiireisenä koko päivän. Ehdin suoda asialle ajatusta vasta, kun valot ovat sammuneet ja juhlat on juhlittu. Marikan kädet lepäävät ympärilläni ja hänen uninen tuhinansa täyttää huoneen. Se on alkanut merkitä minulle turvaa, vaikka en ole koskaan täysin ymmärtänyt, mitä turva tarkoittaa. Sitäkö, että ei satu? Tai sitä, että saa nukkua yönsä molemmat silmät kiinni? En muista, milloin olen viimeksi kunnolla nauttinut sellaisista etuoikeuksista. Olen alkanut sulautua Marikaan, mutta se ei riitä. Minusta itsestäni pitäisi olla vielä jotakin jäljellä, mutta olen tainnut kadottaa kaikki ääreni jo kauan sitten.
Kahdeksantoista vuotta. Olen tainnut suudella Josea ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten. Minua huimaa, kun ajattelen, kuinka menin hänen viereensä öisin ja painoin huuleni hänen omilleen. Lapsi. Olin lapsi, ja silti en ollut. En tiedä, olinko koskaan, sillä aina oli olemassa hänen katseensa.
Täysi-ikäisenä minusta katoaa kaikki se hehku, jota täkäläiset minussa näkevät. En tiedä, kuka minut opetti pelkäämään aikuisuutta. Oliko se Jose, vai sittenkin minä itse? En ole lapsi enkä aikuinen, enkä koskaan elänyt kuten teini-ikäiset elävät. En edes silloin, kun olen lepuuttanut kättäni Marikan rinnoilla ja hengittänyt hänen tuoksuaan. Suljen silmäni, pimeys on tänään läpäisemätön. Sekoitun sen vellovaan massaan. En ole aikoihin nähnyt itseäni. Jos en ole lapsi enkä aikuinen, en ole yhtään mitään. Muistoissani minulla ei ole kasvoja enkä tunnistaisi niistä itseäni, vaikka olisikin.
Aika pysyy eikä muutu. Sitä tulee lisää, mutta se pysyy samanlaisena painavana massana, joka vetää minua alaspäin. Silti Marika pysyy. Elämä on häiritsevän hyvää niinä hetkinä, kun en ajattele, kuka olen, vaan keskityn ainoastaan aurinkoon hänen naurussaan.
Sitten aikaan tulee railo. Halkeama, joka jatkaa halkeamistaan. Marika istuu sänkynsä reunalla ja silittelee vatsaansa. Katsoo minua silmiin, koska hän aina katsoo. Katsomatta jättäminen ei ole vaihtoehto.
”Elio, mä olen raskaana.”
Halkeama. Ritinää, jotain repeytyy. Hiljaisuus huutaa, jotain minussa puhkeaa.
”Mä aion pitää sen.”
Hän aikoo. Sanoilla on merkitystä ja niistä jokainen on minua vastaan. Tunnen halua tukehtua itseeni. Tuijotan Marikaa kuin näkisin hänen lävitseen enkä sano mitään.
”Elio? Mä tiedän, että tää voi olla vaikeaa hyväksyä tai sisäistää, mutta…”
”Ei se mitään.” Hymy. Valot, kamera, käy. Tämän minä osaan parhaiten. ”Tietenkin sä pidät vauvan. Ilman muuta.”
”Me ollaan tosi nuoria vielä, ja…”
Pudistelen päätäni, istun Marikan vierelle, mutta en kosketa. Siihen maailmaan teatterini ei ylety, enkä tiedä, mikä minussa on vialla, sillä ennen osasin kosketusten kieltä miten päin vain. Jotain on sittemmin mennyt rikki. Vian täytyy olla minussa.
”Tottakai me pidetään se”, sanon ja hymyilen. ”Miltä susta tuntuu?”
”Oikeasti? Oletko sä tosissasi? Mä olin itse asiassa ajatellut, että me… Kun isä muuttaa kohta kuitenkin takaisin Suomeen. Eikä me olla enää mitään lapsia. Niin jos me. Jos.”
”Kyllä se käy.” Hymy. Muovia. Suupieliin sattuu. ”Muutetaan vain yhteen.”
Kaikki on rikki. Onko se aina ollutkin? En näe Marikan hymyn taakse eikä hän minun. Perhenaamarit vedetään kasvoille, kaikki on hyvin. Aurinkoa ei ole olemassa, minun on jälleen kylmä enkä ymmärrä, miten maailma toimii. Huomaan tuijottavani joka päivä käsiäni. Nuoren miehen kädet. Pitkät, hontelot raajat, joiden sisällä ei ole mitään, pelkkä tyhjä kuori. Minusta on vähemmän jäljellä kuin silloin, kun kiersin sylistä toiseen ja olin jokaiselle heidän haavekuvansa.
Aika tappaa minut kuoreeni. Se kaluaa minut tyhjäksi. Ehdin todistaa Marikan pyöristyvää vatsaa ja suloisia mielitekoja. Hän on raskaana kauniimpi kuin koskaan, ja jokainen osa minusta huutaa pakokauhua sen kaiken edessä. Kaikki spiraloi kohti vääjäämätöntä loppuaan, en voi jäädä, en saa, en voi tahria lasta ja Marikaa kaikella sillä, mitä olen.
Lapsi näyttää enemmän minulta kuin äidiltään, ja se on viimeinen merkki. Minä en ole isä, en voi olla, en ole koskaan ollut. Se sana ei sovi minuun, koko olemukseni hylkii sitä. Sillä on painava merkitys eikä minusta ole kantamaan sitä.
Lapsen nähdessäni huomaan ajattelevani omaa isääni. Miten hienosti hän jaksoi ilman äitiäni, josta en muista edes välähdystä. Ja silti. Kaikki ne hetket, jotka vietin kahdestaan Josen kanssa. Muistan häviävän vähän sellaisia ajanjaksoja, jolloin hän olisi ollut muualla. Muistoni hänestä ovat elävämpiä kuin isästä, eikä se ole isäni vika, mutta se tekee silti minut surulliseksi. Katson märkää nyyttiä Marikan sylissä ja tiedän, että hänen osansa on samanlainen.
Minä voisin vielä tulla joksikin toiseksi. Olen miettinyt sitä. Olemista. Voisin olla joku, joka lukee sunnuntaisin sanomalehtiä suomalaisessa pienessä lähiössä vaimonsa kanssa. Täyttäisi lottokupongin joka perjantai ja katsoisi lapsensa kasvua ihmettä silmissään. Marika on antanut minulle kaikki mahdollisuudet siihen. Hän on säteillyt minuun aurinkoaan, antanut minun hetkeksi kuvitella, miltä tuntuisi olla oikea ihminen.
Mutta yöt ovat pitkiä enkä ole saanut henkeä pitkään aikaan. En ole varma, olenko koskaan sanonut Marikalle rakastavani häntä, vaikka uskon sen olevan totta. Sellaiset sanat eivät tottele minua, koska en pohjimmiltani tiedä, mitä niillä tarkoitetaan. Aivan kuten turvakin, rakkaus on minulle vain jokin, joka on ehjille, oikeille ihmisille tarkoitettu. Minä olen ollut sellaisten asioiden toisella puolella jo niin kauan, etten muista, miltä tuntuu olla jotain muuta. Olen saanut lempeän, pitkän ajatusleikin. Hetkellisen hengähdystauon ennen lopullista sukellusta.
En koe olevani isä. Ei ole pienen nimettömän mytyn vika, etten osaa kohdata häntä ihmisenä. Ei ole Marikan vika, ettei hänen aurinkonsa tavoita paikkoja, joissa on aina kylmä.
Eikä ole kummankaan heistä vika, että kun minä lähden, en jätä itsestäni merkkiäkään. Aurinko paistaa sinä kauniina aamuna, ja minä tiedän, ettei se paista enää minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti