Korallitalo

Jossakin taivasta kannattelevan meren takana maailma valuu musteena siihen tyhjiöön, jota kutsumme kaikkeutemme lopuksi. Siellä tyhjyys ottaa vastaan surumme, nielee katkeruutemme kuin veteen sekoittumattoman sokerin. Tekee meidät puhtaiksi. Kirkkainkaan loiste korallisissa seinissä ei saa meitä unohtamaan, että niiden ulottumattomissa on olemassa paikka, jossa pelko korvaa mielen intensiivisyyden ja tekee kaikesta harmaan sijaan mustaa. Muuttaa surumme pysyvästi joksikin muuksi.

Kenties, sanomme usein vapisevin huulin, yhä hymyillen – kenties me saisimme siellä uuden alun. Tyhjiö ei tuntuisi pahemmalta kuin reikä paperisessa taivaassa. Sillä ei olisi valtaa unohtaa meitä. Ihmisyytemme ei olisi enää se, joka määrittäisi, mitä olemme, kun kukaan ei ole katsomassa.

Minuudestamme muodostuisi kuori, joka suojelisi kynsien lomasta valuvalta musteelta ja silmiltä, joihin emme tahdo enää katsoa. Maailman takana olisi paikka meille, jotka emme enää uskalla sulkea silmiä nähdäksemme pelon rikki repimiä unia. Niitä, joissa huuto unohtuu arjen lauluun.

Todellisuudessa huuto on vain huutoa ja muste mustetta. Merkkejä elämästä, joka oli meidän. Vaikka jäisimme kiinni haaveeseen, emme pääse pakoon totuutta siitä, että sivut on jo käännetty puolestamme. Yksikköön ei ole palaamista, olemme olemassa vain, kun pysymme yhdessä. Kun olemme ne, jotka unohdettiin maailman verhojen taa.