torstai 18. tammikuuta 2018

Nälkä: luku 21 / TOINEN OSA


Luku 21 (Maa, 3012)

Neljännen päivän jälkeen nälkä tuntuu ruumiissa kokonaisvaltaisesti. Se on turruttanut jalat, saanut keskivartalon tuntumaan pelkältä ilmalta ja kadottanut puolet näkökyvystä. Edestä kävelevät ihmiset esiintyvät Ilselle pelkkinä varjoina, he tärisevät kuin kuvaa vedettäisiin suunnasta toiseen. Ilse sulkee silmänsä, mutta verkkokalvoille palanut näky ei poistu sieltä. Hän avaa ne jatkaen päämäärättömien varjojen seuraamista. He ovat hänen heimotovereitaan. Tai heidän pitäisi olla.

Voimakas isku tuntuu olkapäällä. Ilse nostaa säpsähtäen katseensa ja näkee Jónin, suunnilleen hänen ikäisensä nuoren miehen. ”Hei, heimo alkaa olla jo hieman huolissaan”, Jón sanoo, mutta sana hieman kuulostaa hänen korvissaan väärältä. ”Erittäin huolissaan, itseasiassa.” Jón katsoo huoli silmissä kiiltäen Ilseä, joka ei nälältään pysty tarkentamaan katsettaan nuoreen mieheen. Hän kykenee juuri ja juuri erottamaan, kuka hänelle puhuu.

Ilse pudistaa päätään. ”En pysty.” Ääni maistuu kuivalta hänen suussaan, sen ei kuuluisi tulla tällä tavalla ulos.
Jón istuutuu Ilsen viereen, hänen katseestaan näkee, ettei hän tullut Ilsen luokse turhaan. Kukaan leirissä ei koskaan osoita välittävänsä Ilsestä, Rani oli ainoa. Ja Rani on lähtenyt. Rani, joka lupasi olevansa kallio, unien vartija, ainoa suojelija. Rani ei kestänyt. Hän oli heistä se heikompi, vaikkei kokenut mitään sellaista kuin Ilse. Ensi kertaa neljään päivään Ilse maistaa kielellään jotakin. Veren maku. Vihan maku.

”Meistä kukaan ei tiedä, miksi niin arvostettu heimolainen voisi –”
”Arvostettu?” Ilse tuntee käheän naurahduksen pakenevan kurkustaan. ”Raniko oli arvostettu? Minä olen kiduttanut itseäni nämä neljä päivää pisteeseen, jossa tuskin näen eteeni, ja silti sinä olet meistä se sokea.”
Ilsen asenne saa Jónin nousemaan ylös. Miehen kauan kerätty kärsivällisyys murenee hetkessä, hän ei sittenkään pysty olemaan Ilsen seurassa.

”Ainakin Rania olisi pitänyt arvostaa siitä, että hän sieti sinua.”
”Ja vastahan koko heimo oli kovin huolissaan.” Ilse hymyilee surumielisesti. Tilanteesta saa enemmän huvia kuin kipua, jos osaa kadottaa tunteensa tarpeeksi hyvin. ”Vai onko huolenne yhtä särkyväistä kuin sinun kiinnostuksesi?”
”Helvetti, miksi sinä kurot muuria meidän välillemme? Kaikkien välille?”
Ilsen ei tarvitse vastata, he kumpikin tietävät, mitä Ilsen ja heimon välillä on tapahtunut. Tylyys on aiheutettua, jopa ansaittua.

Jónin piirteet kiristyvät, kun hän ei saa vastausta Ilsen kuivuneilta huulilta. ”Minä yritän olla sinulle hyvä.” Jón vetää henkeä. ”Tulisit edes syömään, antaisit edes yhden hymyn. Itsehän sinä olet aiheuttanut tilanteesi.”

Ilse nousisi lyömään miestä, jos ruumiissa olisi voimaa. Sen sijaan hän sulkee silmänsä, mutta Jón vain jatkaa. ”Kenties Rani lähti, koska väsyi vahtimaan sinua. Tietäähän sen, että soturi, joka käyttäytyy aggressiivisesti ja itsetuhoisesti, on erittäin... kuormittava.” Jón ei ole vielä lopettanut, hän tuntuu punnitsevan mielessään, kannattaako hänen sanoa se, mitä kielen päällä on. Hän ottaa riskin. ”Ja koska sinä...” Jónin katse kiertää Ilsen kehoa, Ilse pystyy tuntemaan sen silmät suljettuinakin. Katse, joka on täynnä inhoa, suurta myötähäpeää. Jónia kuvottaa se, mitä Ilse on. Lausetta ei tarvitse sanoa loppuun.

Ilse nousee ylös, jalat kantavat kyllä, jos hän pakottaa ne siihen. Hän kävelee Jónin ohi vastaamatta, energiaa ei ole riittävästi sellaiseen. On saatava ruokaa, jotta aivot voivat käsitellä tapahtuneen. Rani on lähtenyt. Eikä pelkästään lähtenyt, vaan myös hylännyt hänet. On vain heimo – joukko Jónin kaltaisia ihmisiä, jotka katsovat häntä vain kahdella tavalla. Halveksien ja huvittuneena. Hän on vitsi, kävelevä, tarttuva virus, joka sekä naurattaa että oksettaa jokaista. Ilse ei pysty elämään joukossa, joka on myrkyttänyt hänet sisältäpäin. Jos hän voisi vaikuttaa tapahtumiin, hän päästäisi jokaisen kärsimyksestään. Kuolema on parempi kuin ahdasmielinen keho, jossa jokainen sielu tuntuu asuvan.

Kun askeleet lähestyvät äskettäin pystytettyä nuotiota, jonka liekit Ilse näkee selkeämmin kuin kaiken muun, mieleen nousee ajatus. Ajatus on yhtä kirkas kuin liekitkin.

* * * 

Keho on heikoimmillaan vielä ravintoa saatuaankin. Ilse tuntee pistelyä sormenpäissään ja kipua vatsassaan. Hän tietää, ettei tämä ole sellaista nälkää, jota ruumis tuntee. Tämä on hänen mielessään, se on suurempaa ja tärkeämpää nälkää, joka sekä riuduttaa että pitää elossa. Ilse tuntee sen nyt suurempana kuin kuukausiin, ja tietää sen toimivan tänä iltana merkkinä. Pistely sormenpäissä rauhoittuu, kun Ilse astelee ulos teltastaan. Keho rauhoittuu, nälkä myllertää ainoastaan mielessä.

Kuu ainoastaan todistaa seuraavat tapahtumat, yö on ehtinyt jo pitkälle. Korppiheimossa teltoista poistuminen yöllä ei ole toivottua, se on miltei kokonaan kiellettyä. Silti moni saattaa valvoa, ja he todennäköisesti selviävät seuraavista tapahtumista elossa. Ilse toivoo, ettei Jón olisi hereillä. Liekit nuolisivat hänen kehoaan ensimmäisenä, vetäisivät sen mukanaan viettelevään tanssiinsa ja päästäisivät pois vasta, kun olisivat vieneet ihokudoksen mukanaan. Mielikuva tuntuu vieraalta Ilsen aivoissa, mutta hän pakottaa sen sopimaan sinne. Kauna ei kohdistu yksittäisiin henkilöihin, mutta Jón on ensimmäinen hetkeen, joka on pukenut koko heimon ajatukset sanoiksi. Hän saa kunnian olla myös ensimmäinen, joka palaa.

Ilse on tehnyt sen monta kertaa aiemminkin. Puita ei tarvitse kauaa hieroa yhteen synnyttääkseen kipinöitä. Ne tarttuvat autuaasti kuorsaavan Jónin ohueen telttaan helpommin kuin Ilse oli ajatellut. Ennen kuin liekit herättävät nuoren miehen, Ilse sytyttää vuolemansa soihdun tuleen. 

Hän kävelee leirissä dramaattisen hitaasti kuin olisi maanpäälle laskeutunut kuolema, joka tuomitsee heidät kaikki. Vaan ei, hän ei ole kuolema - hän on heikoimmillaan, ja juuri se on hänen vahvuutensa. Ilsen olemassaolon päälle on syljetty, ja vaikka hän voisi Ranin mentyä vain lähteä pois leiristä, hän ei voi vastustaa kiusausta. Heimosta poistuneesta ei saa puhua – jos ja kun joku Korppiheimosta jää eloon, mitään ei saa kertoa. 
Ilse astelee liekkien nielemästä leiristä ulos kuusikkoon. Hän luulee tunnetta itsevarmuudeksi. Ja silti hän kävelee tietämättä, että toimii jonkun muun koston välineenä. Korppiheimo ei pala vain siksi, että Ilseä ei koskaan hyväksytty. Se palaa myös siitä syystä, että Edelweiss tietää tarkalleen, mitä haluaa milloinkin tapahtuvan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti