Luku 20 (Maa, 3012)
Sitä kutsutaan merkitsemisen juhlaksi, mutta se voisi yhtä hyvin olla kuoleman juhla. Sitä ei olisi ilman kuolemaa, ja vaikkei mennyttä enää sen yhteydessä muistellakaan, kuolema on vääjäämättä läsnä. Heimo on kokoontunut aukiolle, jossa vanhimmat jäsenet ovat maalaamassa uuden johtajan otsalle merkkiä hänen alkavasta johtajuudestaan. Punainen neste valuu hänen otsaltaan nenänpieltä pitkin huulille, mutta nuori mies ei värähdäkään.
Iikan vaaleat silmät seuraavat tapahtumaa. Hän joutuu käyttämään jokaisen osan kärsivällisyydestään, jottei alkaisi huutaa. Hän katsoo ihmistä, joka merkitään seuraavaksi johtajaksi, mutta se tuntuu väärältä. Cyan ei ole johtajaluonne, eikä mikään osa hänen saastuneesta kehostaan ei sovi johtamaan Peuraheimoa. Iika yrittää kaikin keinoin olla vääntelehtimästä, kun Cyan nousee ja kohottaa kätensä kohti yllä loistavia tähtiä. Ele tuntuu kuvottavalta Iikan silmissä, aivan kuin Cyanin kädet mädättäisivät tähdetkin.
”Tämä tulee olemaan elämämme ainoa merkitsemisseremonia”, Iikan vieressä seisova Nikki toteaa autuas ilme kasvoillaan. Tähtien loiste ja Cyanin voitonriemuinen hymy ovat vanginneet hänet otteeseensa. Iikaa oksettaa.
”Eihän sitä voi vielä varmaksi sanoa”, Iika huomauttaa.
Nikki kurtistaa tummia kulmiaan. ”Johtajat useimmiten elävät vanhoiksi.”
Mielikuva vanhuuden haurastamasta kehosta ja harmaantuneista hiuksista eivät sovi Cyaniin, joten Iika pyrkii pyyhkimään ajatuksen mielestään.
”Minusta merkitsemisen juhlassa pitäisi olla kyse muustakin kuin uudesta johtajasta”, Iika tunnustaa. ”Minun isäni on juuri kuollut.” Suru ei kuulla äänestä, Iika peittää sen hyvin. Sureminen ei kuulu tapoihin, ei ainakaan julkisesti. Se pitää tehdä piilossa, ja silloinkin mahdollisimman hiljaa.
Nikki koskettaa varoen Iikan olkapäätä. Ele on tarkoitettu lohduttavaksi, mutta se tuntuu kömpelöltä. ”Isäsi oli loistava johtaja, mutta niin on varmasti veljesikin. Cyanilla on kaikki ne ominaisuudet, joita voimme uudelta johtajalta toivoa.”
Keho ei muista kipua, mutta Iika tuntee pientä kipristelyä jaloissaan. Edellisestä kerrasta on jo tovi, ja hän muistaa juosseensa tapahtumapaikalta. Kipu ei ole jäänyt asumaan, mutta mieli muistaa jokaisen yksityiskohdan. Hetkeksi Iika tuntee olevansa paikalla, muistaa veljensä sanat korvissaan ja näkee jokaisen tähden taivaalla. Hän sai laskettua kolmekymmentäyhdeksän tähteä.
”Iika, meidän tulee ruokailla yhdessä uuden johtajamme kanssa. Tule.” Nikkin pehmeä ääni herättää Iikan todellisuuteen. Hetken hänen suuret silmänsä vain tuijottavat Nikkiä kuin eivät tietäisi, kuka niiden edessä seisoo. Mielessä liikkuneet ajatukset sulavat hitaasti pois, kunnes Iika näkee ainoastaan Nikkin tummat piirteet ja hivenen kireän ilmeen. Malttamaton. Iika nyökkää ja pakottaa kasvoilleen hymyn, vaikka huomatessaan Nikkin uuden ilmeen hän toivookin, ettei olisi hymyillyt.
* * *
Johtajan teltassa ei ole niin ahdasta kuin tavallisten heimolaisten omissa, mikä saa pienen hymynkareen leviämään Iikan huulille. Kaikki, mikä eristää Cyania muista, on hyväksi.
Teltta on korkea, Iika mahtuu kävelemään suorassa. Hän istuutuu sammaloituneelle kivelle ja vetää karhuntaljan päälleen, sillä yön myötä ilma on kylmennyt voimakkaasti. He ovat kaksin teltassa, eikä Iika voi sydämensä tykytykselle mitään. Hän keskittyy kuuntelemaan sitä, laskemaan jokaisen yksittäisen iskun.
Cyan näyttää väsyneeltä. Sinisiä silmiä reunustavat tummat silmäpussit, ja nuoren miehen katse harhailee pitkin telttaa. Jos Iika ei tuntisi veljeään, hän sanoisi tämän olevan poissa tolaltaan, tavalla tai toisella.
”Sinulla oli asiaa”, Iika saa sanotuksi kuulostaen linnulta, joka vetää viimeisen henkäyksensä pahasti korahtaen.
Cyan istuutuu hänen vierelleen, muttei tee elettäkään lähennelläkseen sen erityisemmin. Iikan sydän on pelkkä pelkoa kehoon levittävä pumppu, jokaisen iskun myötä hän tuntee pelon saavan yhä vain suuremman otteen hänestä.
”Minä en olisi tässä ilman sinua, Iika.” Iika tuijottaa veljeään suoraan silmiin etsiäkseen niistä rohkeutta, mutta hän näkee vain pelokkaan kuvajaisensa. ”Me olemme tehneet hienoa yhteistyötä johtajuuteni eteen. Olet vahvistanut minua.”
Ja sinä olet tehnyt minusta lentokyvyttömän perhosen.
Iika pakottaa itsensä hymyilemään, mutta Cyanin hetkeksi lämmennyt ilme aistii hymyn väkinäisyyden. Hetken Cyan näyttää uhkaavalta, ja Iika pelkää tämän lyövän, mutta sitten lämpö palaa veljen piirteisiin. Hän hivuttaa kätensä Iikan niskaan, sivelee tytön hiuksia sellaisella lempeydellä, jota suodaan vain aviopuolisoille. Iika ei voi tehdä mitään, pelko turruttaa hänen jäsenensä. On otettava vastaan se, mitä tulee. Iika miltei toivoo, että Cyan vetäisikin yhtäkkiä hiuksista, satuttaisi ja polkisi hänet maahan, jotta voisi yhtyä häneen paremmin. Kipu tuntuisi joltakin, se määrittäisi hänet sillä hetkellä. Lempeys tuntuu pelkästään väärältä, sitä ei pysty käsittelemään jokaisen lamaannuttamiseen tarkoitetun iskun jälkeen.
Cyanin lempeys ei jää pelkkään hiusten sivelyyn ja hellään katseeseen. Veli ojentautuu varoen, miltei arasti siskoaan kohti ja vie huulensa kevyesti tämän omille. Iika pakottaa inhonväristyksen pois, hän ei saa näyttää Cyanille, miten häntä kuvottaa. Hän ei ole vielä koskaan yrittänyt vastustaa. Iika ei tiedä, miten veli reagoisi, jos hän tekisi niin.
Hetkessä Iika ajattelee itsensä taivaalle, jota ei kykene teltasta näkemään. Sulkee silmänsä, teeskennellen Cyanille nauttivansa siitä kaikesta. Kasvattaa syyllisyyttä sisällään ruokkimalla veljensä haluja. Mutta eihän Iika ole siinä hetkessä, Iika on taivaalla tähtien kanssa. Perhonen osaa sittenkin lentää, se lentää yhä korkeammalle, kunnes tähdet hymyilevät sille saaden sen räpyttelemään siipiään nopeammin. Se tuntee onnellisuutta, kipinöivää voimaa kaikkialla pienessä perhosen ruumiissaan.
Ja Cyan irroittautuu suudelmasta. Iika avaa silmänsä tähtien kadotessa alitajunnan perukoille. Perhonen haihtuu hänen mielestään. Suudelma maistuu yhä huulilla.
”Minä en voi sille mitään, Iika”, Cyan sanoo kuulostaen ensimmäistä kertaa aidosti pahoittelevalta, ”sinä vain saat minut toimimaan näin. Se johtuu sinusta. Minä en voi katsoa sinua tuntematta suunnatonta rakkautta kaikkialla kehossani. Kun katson muita naisia heimossa, tunnen jokaisen miehenosan kehossani surkastuvan pois. Mutta sinä, Iika... sinä sytytät ne eloon. Sinä teet tästä jonkin arvoista.”
Tähtiä, Iika. Ajattele tähtiä.
Iika pudistaa päätään. Hän ei voi olla pudistamatta. ”Sinä olet harhainen”, hän uskaltautuu sanomaan. Veljen lempeys viipyilee kasvoilla vielä hetken, kunnes kulmat kurtistuvat ja silmät kovenevat. Iskuvalmis petoeläin.
”Harhainen?” Sana kietoutuu heidän ympärilleen, se tekee ilmasta raskasta. Cyanin keho on jännittynyt kaikkialta, Iika voi miltei haistaa hänen vihansa. ”Sinä kutsut minua harhaiseksi, kun osoitan rakkauttani sinuun?”
”Sinä et saa tuntea noin, se on väärin. Sinä koet minut jonkinlaisena harhana, ajattelet minut jonakin muuna kuin omana siskonasi. Sinun täytyy vain kuvitella, sillä eihän... eihän kukaan voi rakastaa omaa sisartaan kuten vaimoa rakastetaan.” Se on ensimmäinen kerta, kun Iika avaa tuntemuksiaan veljelleen. Kertoo tälle ajatuksensa lähes sellaisina kuin ne ovat. Cyanin piirteet kiristyvät entisestään.
”Jatka toki. Sinulla on varmasti muutakin sanottavaa minusta.”
”Etkö sinä näe, etkö sinä tunne, miten minä vastustan sinua jokaisella osallani, kun tahdot ottaa minut? Vihaan jokaista sekuntia siitä, mitä me – ei, vaan mitä sinä teet?”
Iika tuntee hengityksen vaikeutuvan sanojen myötä, hän miltei huohottaa. Hän tietää, ettei Cyanilla ole aavistustakaan siitä, mitä hän tuntee. Cyan kuvittelee Iikan olevan harhassa yhtä lailla mukana.
Seuraavat sekunnit tapahtuvat niin nopeasti, ettei Iika ehdi ajatella niiden aikana paljoakaan. Cyan tarttuu Iikaan voimakkaasti painaen tämän kiveä vasten. Hän painaa Iikaa alas kovemmin kuin koskaan aiemmin, ja hetkeksi kipu sumentaa Iikan ajatuksenjuoksun. Ei ole edes tähtiä pelastamassa, kipu värittää ne verenpunaisiksi.
Vaatteita ei vain riisuta, ne revitään rikki kuin Iika olisi saaliseläin. Liikkeet ovat voimakkaita, nopeita riuhtaisuja. Iika tuntee Cyanin kaikkialla kehossaan, hän tuntee, miten jokainen osa hänestä mätänee hitaasti oman veljen otteissa. Hänestä tulee kelvottomampi ja huonompi kuin koskaan. Veli käy kaikkialla hänessä, ei jätä mitään kohtaa merkitsemättä omakseen. Kukaan muu ei koskaan saa häntä, ei samalla tavalla, ja se tekee hänestä likaisemman kuin kenestäkään metsässä.
Iika ei pysty hengittämään. Kipu on liian voimakas, syyllisyys sitäkin voimakkaampi. Hän ei enää koskaan avaa suutaan vastustaakseen veljeään, ei ikinä, sillä tämän se hänelle maksaa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, mutta tämä on pahinta, mitä Iikan vartalolle on koskaan tehty. Häpeä ja viha siirtyy Cyanin huulilta kaikkialle Iikan kehoon, mutta Iika ei tahdo veljen lopettavan. Hän toivoo, että muuttuisi tunnottomaksi olennoksi, pelkäksi pieneksi perhoseksi, joka lipuisi tiedottomana avaruuteen, sulaisi yhdeksi tähtien kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti