Lumo

Lasilattia kattoi koko maailman,

ja sen läpi kasvavat ruusut kasvoivat taivaisiin asti

- -

Sinun silmäsi heijastavat tähtien valoa. Tähdet eivät tuiki yllämme, mutta joka kerralla, kun katson kullanhohtoisiin silmiisi, minä tiedän, että ne ovat jossakin korkeammalla, yläpuolellamme. Sinä saat minut uskomaan toivoon yhä uudelleen ja uudelleen, tarvitsen vain pilkahduksen sinun tavastasi katsella maailmaa. Sanot usein, että minulla aurinko naurussani. Ehkä onkin. Mutta sinun silmäsi, niiden lumo on jotain suurempaa.

”Atlas”, minä maistelen usein sinun nimeäsi, ja sinä käännyt katsomaan ja hymyilet pienesti. Katseesi kysyy, mitä minä milläkin kerralla haluan. Nyt minä haluan vastauksia. ”Muistathan sinä ne tarinat, joita olen kertonut sinulle tähdistä?”

Naurahdat. Sipaiset kullankeltaisen hiussuortuvan korvasi taakse, sen samaisen, joka karkaa aina kampauksestasi. ”Tietysti”, sanot ja annat hymyn kuolla kasvoillesi, ”mitä niistä?”

”Uskotko sinä vielä, että tähdet ovat puolellamme tänä yönä?”

Surumielinen naurahdus, asennon vaihto. Sinä et ole enää edessäni sinä, vaihdat tunnelman toiseen ja esiinnyt edessäni maski todellisuutesi tiellä. En näe sinua, mutta kuulen sanasi. ”En uskonut niitä koskaan.” Ei, se et ole sinä. Se et voi olla sinä. Sinä et koskaan menettänyt toivoasi, sinä olit kirkkain kaikista.

”Mercury, meillä ei ole toivoa. Ei monikkona eikä yksikköinä.”

”Ne tuikkivat yllämme. Toivon tähdet, Atlas, toivon –”

”Minkä toivon?” Ilmeesi haipuu pois, kasvosi tyhjenevät tunteista. Epäuskoisuus lipuu harmauteen. Mutta sinä vain jatkat puhumista sanoilla, joita en tahdo kuulla. ”Emme voi elää niin naiivejen kehysten sisällä, ne pienenevät pienenemistään. Emme mahdu enää niiden sisään.”

Kehysten. Sinä puhut kehyksistä, ja vaikka tiedän sinun käyttävän sitä sanaa vain, koska olet taiteilija, näen siinä suuremman yhteyden. Näen uneni, jossa istun lasilattialla iso kehys edessäni ja katselen maailman muuttuvan ympärilläni. Uskon katselevani sitä lattialta käsin, havaitsevani lasin ympärilläni liikkuvan ja muodostavan kuvioita. Ruusuja kasvaa lattiasta, mutten ole varma seisonko niiden alla vai päällä, maailma jatkuu kaikkialla ympärilläni. Ja sitten olet sinä. Sinä seisot kaiken sen keskellä, ojennat kätesi, mutta kun yritän tarttua, käteni menee sinun lävitsesi enkä pääse enää ylös. Sinä olet kehysten toisella puolella, tähtien seassa. Tähdet ovat aina olleet ennemmin sinun kuin minun puolella, mutta en tunne siitä katkeruutta tai surua. Olen jo tunteiden ulkopuolella.

Unesta ei saa koskaan kiinni, en ikinä herätessäni tavoita tunnetta, jonka uni minussa aiheuttaa. Se katoaa lasimaailman hohtoon ja jatkuvaan muutokseen, mutta pysyy ehjänä. Kenties se kasvaa yhdeksi uudeksi ruusuksi lasin läpi. Mitä ikinä se tarkoittaakin.

”Meillä on pakko olla toivoa, emme me muuten selviä”, sanon, mutta sinä pudistat päätäsi. Sinäkin olet jo kaukana, kenties ulottumattomissani. Tunne sisälläni ei vieläkään kerro nimeään.

”Ne tähdet, Mercury, ne ovat sammuneet jo ajat sitten, jos koskaan tuikkivatkaan.”

”Ei.” Nyt on minun vuoroni pudistaa päätäni. ”Ole kiltti, äläkä sano noin enää koskaan.”

”Tämä maailma ei anna meidän olla sitä, mitä me todella olemme. Vapautemme on illuusio. Miten sinä vielä kuvittelet, että meillä kahdella olisi mitään mahdollisuuksia siihen faktaan nojaten, keitä me olemme?”

”Minä olin seitsemäntoistavuotiaaksi samassa huoneessa, sidottuna ja nälkäisenä. Sitten katosin tuntemusten maailmasta, unohdin janon ja nälän. Lopulta ainoa nälkä, jota tunsin, oli nälkä vapautta kohtaan. Minun jos kenen pitäisi olla puhumatta toivosta, ja silti se olet sinä, joka et usko puheisiini tähdistä.”

Käännät katseesi pois. Kenties et halua minun näkevän, että se et ole enää sinä, joka katsot minua kultaisilla silmilläsi. Olet päästänyt itsesi pois. Kurkkuani kuristaa. Ensimmäistä kertaa useaan vuoteen tunnen halua satuttaa itseäni fyysisesti, niin paljon sinun hiipumisesi minuun sattuu.

”Lopetetaan tämä keskustelu vielä, kun voimme tehdä sen rauhallisesti.” Nouset ylös. Avaat hiuksesi, kiharapilvi solahtaa harteille. Olet niin kaunis. Satutat minua.

”Olemme tainneet jo ylittää sen rajan”, huokaisen. ”Atlas, minä...”

”Älä.” Yksi sana. En murru. En satuta. En sinua enkä itseäni. Uusi ruusu kasvaa lasin läpi.

”Kirjoitetaan meitä opastavat tähdet uudelleen, tehdään niille uusi tarina. Meidän tarinamme. Me olemme voimakkaimmat.”

”Voimakkaimmat, mutta siltikään emme voi muuta kuin paeta. Itseämme, toisiamme, maailmaa. Usko minua, ne muut saavat meidät vielä kiinni. Me joudumme vastaamaan siitä, että olemme voimakkaimmat. Meidänlaisemme eivät kirjoita tähtiä, meidänlaisemme tuhoavat ne.”

Otteeni lipsuu. Käsi hapuilee, mutta ei kosketa, väistät ja kävelet keittiöön. Suljen silmäni. Näen lasikaton, lasilattian, hennon mutta varman maailman ja tuhannet ruusut ympärilläni. Sinä et ole siellä enää. Kehys on kadonnut, en näe enää tähtiä sen takana. En näe sinua.

Yritän tapailla sanoja. Kertoa sinulle, että minä välitän niin paljon että annan sen tuhota itseni, että haluan pitää tästä hetkestä tiukemmin kiinni kuin minuuteni rippeistä. Mutta sinä olet jo kaukana. Jään yksin, taas yksin. Toivon ruusujen lakastuvan, mutta ne kasvavat kasvamistaan, kunnes ulottuvat tilan ulkopuolelle, tähtiin. Ne pääsevät sinne, minne me emme koskaan pääsisi. En huomaa kyyneliä kasvoillani ennen kuin ne alkavat sumentaa näkökenttääni.

On totta, että otteen voi menettää ennen kuin sitä koskaan kunnolla saakaan.