* Toisella osalla tarkoitan tarinan toisen vaiheen, menneisyyttä käsittelevän jakson alkamista.
Luku 19 (Maa, 3012)
Hennot kädet on kiedottu kehon suojaksi. Tavasta, jolla sormet puristavat hartioita, voi päätellä kokonaisen elämänkerran. Jokin nuoren tytön silmissä saa hänet näyttämään hauraammalta kuin muut, mutta se ei ole tapa jolla hän katsoo. Se on tapa, jolla häntä katsotaan. Punaruskeissa silmissä näkyy ihmisten katseiden jäljet.
”Minä tapoin itseni tänään”, karkaa kalpeilta huulilta. Ääni ei värise, se kuulostaa pikemminkin kyllästyneeltä. ”Kävelin lampeen ja tunsin, miten kylmä vesi ympäröi minut kaikkialta, kunnes en enää voinut hengittää. Minä kuolin.”
Poika hänen seurassaan on saman ikäinen, mutta jo pelkkä pituus antaa vaikutelman, että hän olisi vuosia vanhempi. ”Sinä olet elossa, Ilse. Onneksi.”
”Ei, olen varma, että se onnistui tällä kertaa. Minä tapoin itseni tänään, etkö sinä usko minua, Rani?” Ilsen silmät harhailevat tilassa, mutta eivät löydä pistettä, johon keskittyä.
Rani huokaisee syvään ja istuutuu sammaloituneelle kivelle Ilsen viereen. Hän ei kiedo käsiään tämän ympärille, ei vielä. Ilsen pitää olla valmis fyysiseen tukeen, siitä pitää tulla merkki Ranille.
”Sinä et tapa itseäsi. Sellaista ei tehdä tässä maailmassa, jossa joudumme taistelemaan elämästämme päivittäin luonnon armoilla.” Rani tietää, että hänen pitäisi sanoa jotakin siitä, kuinka tärkeä Ilse on kaikille Korppiheimossa. Kertoa hänelle, miten häntä rakastetaan. Se ei ole totta, eikä Ilse nielisi sitä. Edes Ranin pyyteetön rakkaus ei riitä, Ilsen pitää kuulla luonnosta. Luonto on ainoa asia, jonka vuoksi hän voisi kuvitella elävänsä. ”Olisi suuri rikos luontoa kohtaan riistää oma henkensä, osoittaa kiittämättömyytensä meille suodusta elämästä. Joudumme taistelemaan, koska niin on tarkoitettu.”
Nyt on Ilsen vuoro huokaista. Se on hyvä merkki. Se ei ole tärinää tai hysteeristä huutoa, joten se kelpaa Ranille. ”Ilse...” Rani aloittaa lausumalla varoen tytön nimen. ”Tiedäthän sinä, että tänään on minun juoksuvuoroni?” Hetken hän luulee aiheuttaneensa uuden räjähdyksen Ilsessä, mutta hetken tämän kasvoilla viipynyt kauhu katoaa nopeasti. Rani ei koskaan tiedä, uskaltaako jättää Ilseä yksin ja lähteä juoksuvuorolleen Pääheimoon asti.
”Mene sitten jo, et sinä tämän yön aikana ehdi Pääheimon maille.” Ilse naurahtaa, mutta tuskin sanoilleen. Rani tietää, että tytön päässä käy paljon sellaisia ajatuksia, joita hän ei sano ääneen, mutta jotka vaikuttavat hänen kehoonsa. ”Pääheimoon viestiä kuljettavia on aina kutsuttu juoksijoiksi, mutta eiväthän he juokse”, Ilse lisää. Rani ei tiedä, miksi puhe siirtyy juoksijoihin, mutta uusi puheenaihe kelpaa.
”Minä juoksen aina”, poika vastaa alkaen sitoa remmejä kenkiinsä.
”Tiedän sen”, Ilse vastaa uskaltaen jo hymyillä, ”mutta sinä olet sinä, et he.”
Rani nousee ylös hymyillen Ilselle. ”Tietenkin.”
”Mene jo”, Ilse sanoo jo huomattavasti voimakkaammalla äänellä. Vahvemmalla. Kääntyessään poispäin Ranin on mahdotonta ajatella, että samainen tyttö on muutamaa minuuttia sitten ilmaissut tappeneensa itsensä.
* * *
Kun pakollinen on sanottu, kiusallisuus tuntuu niin raskaana ilmassa, ettei Rani pysty keskittymään edes lintujen kamalaan ääntelyyn. Linnut tuntuvat vain sävyttävän ahdistavaa tunnelmaa entisestään. Rani ei katso niitä, sillä hän tietää, että yksikään niistä ei näytä siltä, miltä pitäisi.
Ja kaikkein suurin lintu, kaikkien pienten lintujen johtaja, katselee häntä oransseilla silmillään. Edelweiss näyttää ajattomalta, hän olisi voinut olla olemassa tuhansia vuosiakin sitten. Rani ei kuitenkaan tunne oloaan epämukavaksi enää kauaa, sillä joka kerta kun Pääheimon johtaja avaa suunsa, kaikki tunteet katoavat. On vain Edelweissin ääni, joka täyttää hänet.
”Kerro lisää Ilsestä”, Edelweiss käskee. Hän kuulostaa aidosti kiinnostuneelta.
”Hän on suunnitelmamme ydin”, Rani jatkaa pitäen katseensa yhä naisen silmissä. ”Ilsessä on suunnattomasti potentiaalia. Katkeruuden pystyy aistimaan jo pelkästä tavasta, jolla hän kävelee. Se tyttö vihaa jokaisella solullaan Korppiheimoa ja itseään, itseään varsinkin. Kunpa tietäisin, millä sellaisen määrän vihaa voisi kohistaa ainoastaan Korppiheimoon.”
Edelweiss naurahtaa kevyesti, ja Rani on varma, että jos kevät kuulostaisi joltakin, se kuulostaisi Edelweissin naurulta. Nauru on niin suuressa ristiriidassa heidän keskustelunaiheensa kanssa. Kun puhuu maailmasta ja sen kohtalosta, nauru on se, jota keskustelun odottaisi vähiten sisältävän. Mutta sehän on vain naamio.
”Ilsehän osaa myös välittää”, Edelweiss sanoo peittämättä vihjettä äänessään. ”Olet antanut minun ymmärtää, että te olette melkoinen parivaljakko.”
”Emme sillä tavalla, jolla haluaisit.”
”Ei sillä ole merkityksiä, millä tavalla rakastatte toisianne”, Edelweiss sanoo, ”kunhan rakkaus on tarpeeksi suurta.”
Rani siristää vihreitä silmiään. ”Mitä sinulla on mielessäsi?”
Nyt Edelweissin nauru kuulostaa lintumaiselta. Hän heilauttaa kättään kuin asia ei olisi lainkaan tärkeä. ”Mitään tärkeää ei tule tapahtumaan vielä kahteen vuoteen, mutta voimme aivan hyvin alkaa pohjustamaan loisteliasta tulevaisuuttamme jo nyt.”
Rani nyökkää sen merkiksi, ettei ymmärrä vielä tarpeeksi, ja naisen tulee jatkaa.
”Kun ensi kertaa näin unia jatkeellisista ja siitä, millainen maailmamme joskus oli, tämä suunnitelma muodostui mielessäni.” Jokainen sana on tarkoituksellisen teatraalinen, Rania raivostuttaa naisen esitys. Jos hän vain osaisi ilmaista itseään luonnollisemmin.
”Tämänhetkinen tavoite on saada Ilse perustamaan oma heimo.”
Ranin mustat kulmat kurtistuvat. ”Oma heimo? Miksi?”
”Korppiheimo on ainoa alkuperäisistä heimoista, joka noudattaa perinteitä kunnolla. Mitä luulisit heimosi sanovan, jos kertoisin heille siitä, mitä maamme voisi olla? Tai mitä se on ollut kauan ennen meitä?”
”He eivät enää luottaisi maamme johtoon ja ryhtyisivät kapinaan. Pitäisivät sinua järkesi menettäneenä.”
Ranin ilme kirkastuu, kun ymmärrys lävistää hänen tajuntansa. ”Sinä haluat eroon Korppiheimosta, sillä se on visiosi tiellä”, hän lausuu hitaasti. ”Ja Ilse? Miten Ilse tähän liittyy?”
”Ilse on ainoa, joka pystyy omin voimin tuhoamaan Korppiheimon.”
”Hän on heikko.”
”Älä koskaan aliarvioi vihan voimaa.”
Rani pysyy hiljaa hetken, kunnes lintujen ääntely taustalla käy liian piinalliseksi. ”Olisi paljon helpompaa vain tuhota omakätisesti Korppiheimo kuin antaa Ilsen katkeroitua tarpeeksi.”
”Aivan varmasti. Muu Pääheimo pitäisi varmasti mainiona ideana lähteä tuhoamaan muita heimoja”, Edelweiss sähähtää. ”Sinä ja muutamat muut tarkoin valitut henkilöt ovat ainoita, jotka tietävät tulevaisuusvisiostani – kaikesta siitä, mitä uneni ovat minulle kulkijoiden menneisyydestä kertoneet.”
”Ja ajattelet, että Ilsen puskeminen reunan yli olisi helpompaa? Ei ole takeita, että mikään saisi häntä niin katkeraksi, että hän tappaisi heimon, johon hän on kuulunut koko ikänsä. Siitäkin huolimatta, että hän vihaa lähes jokaista siellä.”
”Siinä tilanteessa syyllisyys olisi ainoastaan Ilsen, eikä kauan hänenkään, sillä heimosta lähdettyään menneisyyttä ei ole olemassakaan. Lakimme on surullisen täydellinen.” Edelweiss kiertää Rania tarkistaakseen sanojensa reaktion hänen koko kehossaan. Linnut häkeissä alkavat pitää entistä suurempaa ääntä, ja Rani yrittää kaikin tavoin pitää keskittymisensä naisessa eikä hänen linnuissaan.
”Selvä, mestari Edelweiss”, Rani vastaa kumartaen, ”mitä haluat minun tekevän Ilsen suhteen?” Pelkkä tytön nimen lausuminen johtajan kuullen sattuu, hänestä tuntuu, että jokaisella kerralla hän halventaa Ilseä. Hän kertoo välittävänsä Ilsestä samalla, kun siirtää häntä shakkilaudalla ruudusta toiseen.
Edelweiss laskee kätensä yhdelle häkeistään ja avaa sen. Lintu sen sisällä on pahoin epämuodostunut, sillä on kahden siiven sijasta kolme. Kolmas siipi on eri väriä kuin muu lintu. Kun lintu pyrkii vapauteen, sen kaikki kolme siipeä liikkuvat eri suuntiin ja saavat koko eläimen putoamaan maahan rääkäisten. Rani irvistää.
”Lähde Korppiheimosta ja katsokin, että Ilse syyttää heimoaan siitä. Hän rakastaa sinua tarpeeksi katkeroituaakseen. Kun hän on tehnyt tuhojaan Korppiheimossa, voitte perustaa oman rakkaan heimonne ja koota hylkiölauman ympärillenne. Kunnes kahden vuoden päästä minulla on sinulle jälleen tehtävää.”
”Suunnitelmassa on valtavasti aukkoja. Entä, jos Ilse tappaakin itsensä heimonsa sijaan?”
”Kaikessa on aukkoja, Korppiheimon Rani, mutta minä olen kokenut ja nähnyt enemmän kuin sinä”, Edelweiss sanoo kuulostamatta ylimieliseltä, ”sinuna luottaisin siihen.”
Rani huokaisee. On täysin turhaa yrittää puhua nykyhetkeä toiseen suuntaan, sillä nainen on todennäköisesti suunnitellut senkin jo muutamia vuosia sitten. Jokainen nyt lausuttava sana on tarkoin etukäteen suunniteltu.
”Entä kahden vuoden päästä? Mitä silloin tapahtuu?”
”En tiedä tarpeeksi hyvin kertoakseni”, Edelweiss sanoo kumartuen linnun puoleen. Hän katkaisee sen niskat vain kevyellä ranneliikkeellä. Se näyttää aivan liian helpolta. ”Näiden lintujen kanssa leikkiminen ei ole vielä opettanut minulle riittävästi.”
”Miksi lintuja, mestari Edelweiss? Luoko niiden tappaminen vallantunnetta vai onko se muuten vain tyydyttävää?” Rani ei peitä halveksuntaansa, hän tahtoo Edelweissin ottavan sen syliinsä ja tutkivan sitä.
Nainen kuitenkin vain nauraa. Tämä ei ole hänen yleinen naurunsa, tällä kertaa nauru on korkeampi ja viattomamman oloinen. Sekin on varmasti tarkoin harkittua käytöstä. ”En saa minkäänlaista tyydytystä elävien olentojen tappamisesta, se on pelkästään turhaa. Tiedätkö, Korppiheimon Rani, minä rakastan kaikkea, mikä elää. Sen kanssa on joskus suunnattoman raskasta elää.”
”On vaikeaa kuvitella, että rakastat kulkijoita, joiden tuhoa suunnittelet.” Rani luo samalla hienoisia paheksuvia katseita kuolleeseen lintuun maassa.
”Kaikki, jotka kuolevat suunnittelemani tulevaisuuden puolesta, kuolevat kauniimmin kuin voisi toivoa. Jokainen kuolee, joten miksei kuolema voisi olla myös hyödyksi?” Edelweiss tutkii ripsiään räpäyttämättä Ranin reaktiota. ”Tiedän, miltä tämä kuulostaa sinun korviisi. Mutta sinä et ole ollut unissani. Sinä et ole nähnyt sitä loistetta, joka sillä maailmalla oli yllään. Et rakastunut siihen kaikkeen.”
Rani pudistaa päätään. Hän elää samasta unelmasta tietämättä, mitä se oikeasti edes tarkoittaa.
”Ja kun sanoin rakastavani sitä ja tätä maailmaa, tulin lausuneeksi kaiken sen, mitä minulla on salattavaa. Minä ymmärrän, näen ja koen paljon enemmän kuin kukaan, ja vaikka keskusteluni kulkijoiden kanssa olisi kuinka vertaista, he eivät voisi koskaan rakastaa minua yhtä suuresti kuin minä heitä kaikkia. Ymmärrän heistä kaiken vain katsomalla heidän silmiään.”
”Tuon kaiken perusteella koet olevasi kovin erityinen, ymmärrän kyllä. Se ei silti selitä minulle lintukokeitasi. Ymmärrän viehätyksesi tulevaisuuteemme, mutten sitä, miten näiden olentojen repiminen kappaleiksi auttaa siihen.”
”En koe olevani erityinen”, Edelweiss sanoo ensi kertaa sellaisella äänellä, joka kuulostaa aidolta. Se on heikompi kuin aiemmat äänensävyt. Hänen aksenttinsa on vahvempi. ”Koen olevani eristyksissä. Rakkauteni ei saavuta teitä kaikkia, koska koen sen niin eri tavalla.”
Edelweissin koruin koristeltu käsi silittää kuolleen linnun kolmatta, ylimääräistä siipeä. ”Ja nämä olennot... te olette aivan samanlaisia, te tavalliset kulkijat. Heitä on testattava, ennen kuin he ovat valmiita suunnittelemaan yhdessä kanssani ihmiskunnan menneisyyden palauttamista nykyisyyteen. Vaikka heitä leikkelisi ja satuttaisi, he eivät muutu.” Edelweiss nousee ja astelee toisen häkin luo. Sen sisällä olevalta linnulta puuttuu toinen jalka kokonaan. ”Vaikka repisin yhdeltä jalan, muut eivät opi toimimaan siten, ettei niiltä kiskottaisi jalkaa. Tai jos haavoitan yhden linnun siipeä, se pyrkii silti lentämään, vaikka tietää sen olevan mahdotonta.”
”Niiden ajattelu ei ole ihmisen vertaista”, Rani korjaa. ”Kokeesi ovat turhia.”
”Todistit juuri minun väitteeni oikeaksi. Teitä voi todella verrata näihin lintuihin.” Edelweiss pitää piinaavan pitkän tauon, ja tällä kertaa Rani on varma, että hän tekee sen vain kiusoitellakseen. ”Nämä linnut eivät ajattele tarpeeksi monimutkaisesti oppiakseen sitä, mitä haluan heille opettaa.” Edelweiss hymyilee, mutta Rani ei näe hymyä. Hän näkee vain innostuneen kiillon oransseissa silmissä. Hän näyttää aivan yhtä luonnottomalta kuin lintunsa. ”Ettekä te kulkijat ajattele tarpeeksi monimutkaisesti voidaksenne oppia sitä kaikkea, jonka minä jo tiedän ja tahdon teidänkin tietävän.”
Rani ymmärtää naisen olevan oikeassa itsestään. Hän suunnitelmineen todella on eristyksissä kaikissa muista. Sellainen yksinäisyys tuntuu varmasti raskaammalta kuin mikään. Ja tieto siitä, että Rani on mukana sellaisessa suunnitelmassa, tuntuu vähintään yhtä suurelta taakalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti