Puoliksi paha -trilogia

Puoliksi paha -trilogia, Sally Green 

Kuten jotkut ovat ehkä jo saattaneet havaita, olen ottanut uudelleen käyttöön kirja-arvostelusivun tässä blogissa. Sieltä löytyy niin muutaman vuoden vanhoja arvosteluja kuin vähän uudempiakin, päivittelen sinne aina satunnaisesti jos tekee mieli kirjoittaa isommasti jostakin teoksesta. Syy, miksi kirjoitan tästä trilogiasta ihan oman postauksen, on se, että olen lähinnä raivoissani sen vuoksi.

Minulla on kaksi ristiriitaista periaatetta lukemisessa. Ensimmäisen mukaan huonoja kirjoja ei lueta, ja toisen mukaa sarjaa ei jätetä kesken, jos sen vain suinkin voi loppuun lukea. Vihasin ensimmäistä osaa, Puoliksi pahaa, mutta lähdin epätoivoisesti yrittämään toista. Se oli ihan yhtä huono. Koko trilogia tuntui tökkivän hirvittävästi, mutta päätin kuitenkin lukea sen, jotta tiedän, mitä haukkua.

Mikä tässä sitten mätti? Tai pikemminkin, mikä mätti eniten? Maailma. Tämä tarina sisältää paljon informaatiota, jota ei jostain syystä vaan kerrota. Edetään vaan tapahtumasta toiseen eikä valoiteta lainkaan, mitä ja miksi. Hahmoista en edes aloita vielä, sillä itse maailma jää niin latteaksi. Konsepti ei ole mitenkään hirveän omaperäinen, - nuori poika on puoliksi musta, puoliksi valkoinen noita ja ah-niin-spesiaali tämän vuoksi - joten se tarvitsisi tuekseen edes hitusen maailmanrakennusta. Mutta ei. Ei visuaalisia kuvauksia mistään, ei selityksiä yhtään millekään. Suuren, taikaa ja noitia sisältävän maailman tulisi edes olla pohjustettu jollakin tavalla.

Ennen kuin alan monologini hahmojen ja juonen hirveydestä, haluan hämmentyä hetken Greenin kirjoitustyylistä. Hän ei osaa luoda tarinaa? Okei. Hän ei osaa edes kirjoittaa? Ei pitäisi olla okei. Puoliksi pahassa ja Puoliksi villissä apahtumia vain kuljetetaan eteenpäin vailla mitään intensiteettiä. Porukkaa kuolee, Nathan kokee yhtä jos toista hirveää, ja silti kirjoitustyyli pysyy tosi yksinkertaisena. Välillä aloin nauraa ääneen, niin outoja ja jopa typeriä sanavalintoja kirjoista löytyi. Kaikkein tuskallisinta oli ainakin ensimmäisessä kirjassa kokeiltu yksikön toinen persoona, joka ei mielestäni sopinut kirjaan ollenkaan. Green kikkaili myös kirjan rakenteen ja visuaalisuuden kanssa, mikä vaikutti minusta lähinnä yritykseltä olla erilainen. Se olikin ehkä ainoa asia, jossa tämä kirjasarja yritti olla jotakin muuta kuin kliseinen.

Eniten näissä kolmessa kirjassa nyppivät kuitenkin itse hahmot. Yhdessäkään hahmossa ei ollut syvyyttä. Vaikka kirjan asetelma yritti leikkiä hyvän ja pahan häilyväisyydellä, kaikki hahmot olivat stereotyyppisesti joko viattomia pikku enkeleitä tai raakalaisia. Loppujen lopuksi koko hyvän ja pahan käsitteillä ei ollut mitään merkitystä loppuratkaisun kannalta. Vihasin Nathanin suuren rakkauden - ja viimeisessä kirjassa vihan - kohdetta Annalisea erittäin verisesti. Annalise oli stereotyyppinen kannesta kanteen, hahmo ei muuttunut ei sitten mihinkään. 

Nathanin hahmoa taisin inhota kaikkein eniten. Hän haistatteli muille jatkuvasti, oli uskomattoman epäkohtelias ja taisi saada kaiken anteeksi vain, koska "hänellä nyt oli puoliverisyytensä takia niin hirvittävän rankkaa". Pahinta oli se, miten hän kohteli parasta ystäväänsä Gabrielia (joka oli näin ohimennen ainoa hahmo, josta pidin). Hän piti poikaa täysin itsestäänselvyytenä, suuteli tätä koska huvitti (eli leikki tämän tunteilla jatkuvasti) ja lopulta päätti kuitenkin rakastaa tätä samalla tavalla kuin hän rakasti Nathania. Okei, hyvä juttu, että poikaparejakin kirjoitetaan nykyfantasiaan, mutta tämä suhde oli todella epätasa-arvoinen alusta asti. Gabriel ei koskaan syyttänyt Nathania mistään, vaikka tämä sylki hänen naamaansa ja tuli myöhemmin katumapäälle. Haloo? En sietänyt sitä, miten kaikki kuittaantui muutamalla suudelmalla ja sillä, että Nathan vihdoin palasi Gabrielin syliin. Ihan uskomattoman huonoa hahmojen kirjoittamista ja ylipäätään sen hyväksymistä, että voihan se toinen olla kusipää ja käyttäytyä ties miten, kyllä se saa anteeksi koska voih rakastan sinua ikuisesti. Ei sen niin pitäisi mennä.

Kirjojen yleinen tunnelma jäi tosi latteaksi, ainoat oikeasti hyvät kohdat olivat yksityiskohtaiset kidutuskohtaukset ja ne harvat kohdat, joissa Gabrielilla ja Nathanilla näytti menevän ihan mukavasti. Puoliksi poissa loppui aivan liian nopeasti ja turhan töksösti, mutta sitä melkein osasinkin odottaa. Onneksi loppuun oli jätetty pakollinen ja ennalta-arvattava draama, se oli mielestäni ihan oikeutettua kaiken Nathanin töppöilyn jälkeen. Ihan viimeinen luku sai minut jopa hymyilemään, olin tyytyväinen loppuun. 

En tosiaankaan suosittele kenellekään, mutta as said, lukijoita on monenlaisia. Olen kuullut monien pitävän näistä, ja siksi kenties olinkin yllättynyt siitä, etten sietänyt näitä. Visuaalinen puoli tosin saa suuret pisteet, kansikuvat ovat uskomattoman upeita. Varsinkin Puoliksi villi on kaunis katsella, rakastan virheän sävyjä ja muotoja kannessa.

Summa summarum: ei kiitos ja seuraava kirja käteen.