Taivas raivoaa, kun seison ikkunan edessä ja tuijotan ulos. Kaikkeus on valkoinen ja äänetön jopa kaikessa myrskyssään. Sillä ei ole sanoja minulle. Tämä sama maisema saa minut joka kerta. Aukeneva piha, raskas musta portti. Katulamput, äänettömiä nekin. Olen ajatellut tässä seisoessani maailmaa jo kymmeniä vuosia. Katsellut pihakiveykselle ja toivonut, että joku avaisi portin, ulko-oven ja sydämeni, ottaisi minut itsenäni eikä kävelisi pois. Aina tässä samassa kohdassa. Pitkään aikaan en ole enää odottanut ketään. Silti löydän itseni nojaamasta seinään yhä uudelleen.
”Rakas? Onko kaikki hyvin?”
Säpsähdän ajatuksistani. Julius jättää tiskit pöydälle ja kävelee luokseni, silittää harteitani ja kallistaa päätään. Nyökkään. Hänen vuokseen en ole enää aikoihin tiennyt, miksi tuijotan yhä, miksi minua vielä edelleen pelottaa mennä nukkumaan yksin.
”Murunen?”
Painan pääni Juliuksen rintaa vasten. Tänään en osaa vastata hänelle. Tänään on hiljaista.
”Voinko tehdä jotakin? Vai haluatko, että olen vain tässä?”
”Minua pelottaa”, huuliltani pääsee. Lapsen ääni. Ohut kuin kalvo.
”Ei hätää, rakas, olen tässä. Voinko tehdä jotakin?”
”Minä… Mennäänkö sänkyyn?”
Jalkani pettävät sillä sekunnilla, kun avaan suuni. Julius on jo ottamassa kiinni. Hän kantaa minut yläkertaan sylissään, laskee sängylle ja tulee vierelleni lujempana ja voimakkaampana kuin ulkona raivoava myrsky.
”Haluatko keskustella?”
”Minä… Minä olen aina kertonut itselleni, että kukaan ei tahdo minua. Että jos joku tulisi, katsoisi ja näkisi, millainen ihminen todella olen, he eivät rakastaisi minua. Moni todisti sen. Tuli ja pelkäsi. Sain heidät pelkäämään… Olin vaikein, kamalin versio itsestäni, ja he menivät pois. Itkin ja itkin, koska kukaan ei rakastanut minua. Tietenkään ei, koska…”
Purskahdan itkuun.
”Koska minä satutin heitä! Se kaikki oli yhtä spiraalia… En saanut rakkautta, joten satutin, ja sen vuoksi kukaan ei halunnut minua. Ikuisuus hakkasi minut muottiinsa enkä enää… nähnyt. Itseäni tai ketään muutakaan.”
Julius ottaa minut syliin, mutta katsoo minua silmiin. Hän silittää selkääni, enkä tahdo hänen koskaan lopettavan.
”Mutta sinä… Sinä jäit. Näit minusta kaiken. Kaikkein pahimman. Kukaan muu ei nähnyt sitä, vain sinä. Silti olit siinä. Julius, rakkaani, sinä jopa palasit luokseni – kahdesti. Miten kukaan… miten minä…”
”Sinä ansaitset minut ja minä sinut. Kulta, me olemme hyviä ihmisiä. Ansaitsemme edetä elämässämme. Muistathan, että minä valitsin sinut? Ja valitsen joka aamu uudelleen.”
Painan pääni hänen rintaansa vasten ja itken niin, että koko kehoni kouristelee. Julius pitelee ja suukottelee, silti hetken tunnen pelkkää repivää kauhua, joka leikkaa kaikkein syvimmältä. Älä mene. Älä mene. Älä mene.
”Ei hätää. Ei mitään hätää. Saat olla siinä.”
”Tukehdun… auta…”
Tiukempi ote. Vapina ei lakkaa. En ole täällä. Olen taas syvällä, menneissä vuosissa, niissä, joista en tunnu pääsevän eteenpäin iltoina, joina eletty elämä hakkaa luissani ja sattuu.
”Sinä olet niin rakas, kuuletko? Pieni rakas. Ei mitään kiirettä minnekään. Ollaan tässä vain. Rakastan sinua.”
”Pelottaa…”
”Tiedän, ei mitään hätää…”
”Älä mene pois…”
”En mene. En ikinä mene. Valitsin sinut. En tahdo ketään muuta. Olet kuullut sen jo monesti, mutta sanon sen vielä – meidän kuuluu olla yhdessä. Sinun ja minun. Kaikki, mitä olemme kokeneet, ovat tuoneet meidät tähän. Ja tämä on maailman paras paikka olla. Sinun vierelläsi.”
”Pelottaa…”
Julius ottaa kasvoni käsiinsä ja sivelee hiljaa. Hän pyyhkii kyyneliäni. Rakastan sitä, että hän tekee niin. Kiinnityn siihen. Ajatukseen ihanasta, kallisarvoisesta miehestä, joka pyyhkii kyyneleeni ja on pysynyt järkähtämättä vierelläni. Hänellä ei ole mitään syytä lähteä. Hän on nähnyt minut pahimmillani jo kauan sitten, ja hän tuli takaisin, koska uskoi minuun. Nyt me olemme tässä. Vain tässä, emme vuosien takaisessa pimeydessä, emme äänettömässä myrskyssä.
Painan hitaan, pehmeän suudelman Juliuksen huulille ja kiedon käteni hänen ympärilleen.
”Anteeksi, kulta, mikään tästä ei ole sinun vikasi.”
”Tiedän. Ei tarvitse pyytää anteeksi. Rakastan sinua.”
”Minäkin sinua, ja luoja miten rakastankaan… Olen sinusta joka päivä kiitollinen. Kiitos, että olet siinä ja valitset minut aina uudelleen.”
”En olisi missään muualla mieluummin.” Suukko otsalle. ”Pärjäätkö? Haluatko vielä sanoa jotakin? Tai haluatko, että minä sanon?”
”Tämä on hyvä. Tosi hyvä. Kiitos.”
Pusuja. Niin paljon, että hukun. Hyvä. Hukuta minut. Rakastan sinua. Painaudun häntä vasten, suljen silmäni ja näen valkean mysrkyn. Mutta hän on tässä, silittämässä minua uneen, eikä minulla ole mitään hätää.
*
Seuraavana iltana hivuttaudun kiinni Juliukseen, vedän peiton päällemme ja tuijotan häntä suurin silmin. Julius hymähtää, antaa suukon nenälleni ja virnistää.
”Miten suloinen…”
Naurahdan.
”Tässä minä vain.” Nielaus. ”Minä olen vähän miettinyt eilistä.”
Hän nyökkää.
”On ihanaa, että olet tässä edelleen. Minä pelkään kamalasti, mutta sinä olet siinä… Tiedätkö, miten hienoa se on? Miltä se tuntuu minusta… Että on joku, joka on nähnyt minusta kaikkein pahimman, ja silti ottaa syliin…”
Vien käteni hänen vatsalleen, silitän syvintä haavaa.
”Minä… minä vain…”
Menen lähemmäs, katson häntä syvälle silmiin. Enää en pelkää sitä ihmistä, joka niistä heijastuu. En kenties tiedä, kuka on tämä terävä, vaaleahiuksinen mies hänen edessään, mutta en enää suostu pelkäämään. Olen yhä sama ihminen, sama vellova kauhu sisälläni, mutta olen myös muuta, olen aina ollut. Pystyn tuntemaan syvää hellyyttä Juliuksen edessä, kykenen olemaan kaunis, pehmeä versio itsestäni eikä se tunnu enää teatterilta. Se on, kuka olen, kun hän silittää selkääni ja sanoo rakastavansa minua.
”Olet nähnyt kaikkein pahimman minusta, mutta arvaa mitä? Sinä tulet näkemään myös kaikkein parhaimman.”
”Mutta murunen, sinähän olet jo aivan ihana joka päivä!”
Pudistan päätäni.
”Ja pöh, sinä et vaan vielä tiedä, miten paljon parempaan pystyn. Ei pahalla, rakas, mutta sinulla on aivan surkea vertailupohja. Minusta tulee sinulle parasta mitä voin olla.”
”Sinun ei tarvitse pinnistellä niin kamalasti, riittää, kun vain olet siinä. Ihan oma itsesi.”
”Minä olenkin. Mutta sinä ansaitset vieläkin enemmän.”
”Tyhmä… Rakas, olet ihan tyhmä…”
”Niin olet sinäkin!”
”Me idiootit… Tule tänne, tule…”
Ja minä tulen.
”Haluaisin tänä iltana vielä vähän… tiedäthän…” Hän sipaisee reisieni sisäpintaa. ”Jaksaisitko?”
Emme ole tehneet mitään suurta hetkeen, mutta se ei haittaa. Meillä on niin paljon muutakin. Tähtitaivas toistemme silmissä.
”Jaksan.”
”Oikeastiko? Ethän sano tätä vain siksi, että minä haluan? Tai siksi, että haluat, että sinuun sattuu? Älä rankaise itseäsi enää.”
Silmäni suurenevat. Jokin hänen sanoissaan saa minut ymmärtämään.
”Tahdon sitä oikeasti. Mutta vain kädellä, pyydän, minuun sattuu vielä. Ja…” Vedän syvään henkeä. ”Olen päättänyt olla rankaisematta itseäni enää. En minä ansaitse sellaista. Sinä olet jo antanut minulle anteeksi, joten minunkin täytyy hiljalleen. Haluan tuntea itseni kokonaiseksi, en pelkästään ihmiseksi, joka elää sinun rakkaudestasi. Ansaitsen elää tämän elämän loppuun onnellisena, en jonakuna sellaisena, joka ei pääse yli itsestään. Tahdon vielä joskus antaa itselleni anteeksi ja kohdata jokaisen päivän vailla pelkoa. Sinun kanssasi.”
Julius hymyilee niin, että hänen suupielensä nykivät. Sitten hän kaappaa minut kyljestään päällensä, rutistaa ja hengittää syvään. Hymyilemme toistemme suihin, annan hänen kiepauttaa minut nopealla otteella alleen. Katsomme toisiamme pitkään. Nyökkään, annan luvan. Hän suutelee minua ja alkaa kiertää kehoani hellästi kaikkialta. Kiitollisuus, rakkaus ja nautinto sekoittuvat aisteissani ja kun suljen silmäni, näen vain kuvan, jonka ne muodostavat. Kauniin, kirkkaan kuvan, joka peittää kaiken aiemman alleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti