Kesken

Hän seisoo selkä minuun päin käännettynä ikkunan edessä ja tuijottaa hiljaa putoilevaa lunta, yöstä heräilevää aamua. Kahvipannu porisee, aamiaisleivät odottavat pöydällä. Hivuttaudun hänen taakseen, odotan, että hän näkee kasvoni ennen kuin vien käteni hänen vyötäisilleen ja painan pääni hänen olalleen. Olen oppinut välttämään liian äkkinäisiä liikkeitä, ettei hän säikähdä ja putoa kuoreensa.

Hän kiepsahtaa ympäri ja kietoo kätensä kaulalleni. Hän tekee niin joskus, kun on erityisen mukavasti kanssani, kun saan mennä kaikkialle ja pitää häntä hellästi. Kun tapasin hänet ensi kertaa, pelkäsin, että jos häntä silittäisi ja suukottaisi, hän menisi rikki. En uskaltanut ottaa häntä syliin ja helliä, sillä hän ei olisi kestänyt sitä. Kun odottaa koko ikänsä jotakin, sen saaminen voi tuntua suunnattoman suurelta, liian suurelta pieneen ihmiskehoon. Siksi minä odotin, odotan edelleen, että hän sulaisi minua vasten, antaisi luvan.

Joskus pelkästään hänen katsomisensa saa koko kehoni pakahtumaan hellyydestä. Hän hymyilee kuten ihminen, joka ei vielä aivan tiedä omaa arvoaan, joka ei kuvittele olevansa kaunis ja ihana, kaiken rakkauden arvoinen.

Tänään hänen kasvonsa ovat puhtaat ja meikittömät. Silmäkulmien iho on vielä aavistuksen repaleinen, mutta hänen katseensa on pyyteetön ja arka. Päällä oleva valkoinen pitsipaita paljastaa luisevan rinnan, vien käteni hellästi hänen kyljelleen ja hivutan kangasta ylös. Hän hengähtää, mutta nyökkää, silittää niskaani hitaasti.

Hän antautuu varoen kosketukselle, sallii minun suudella lempeästi, sitten kovemmin. Painan hänet ikkunalautaa vasten, hän riisuu paitani kokonaan, paljastaa minut siinä, ikkunan edessä. Varovainen, uskalias hymy kareilee hänen suupielillään.

”Tässäkö? Kaikkien katsellessa…”

”Juuri tässä.”

Hetki on ohi nopeasti. Hän ei antaudu täysillä, mutta istuu kaiken jälkeen tiiviisti sylissäni ikkunalaudalla ja leikkii suortuvillani. Hengitän häntä sisääni, pidän häntä niin lähellä, että tunnen kehon hienoisen värinän omaani vasten. Käännän hänen kasvonsa lähelle omiani, sivelen niiden piirteitä, niin tuttuja, niin kauniita.

”Kai sinä tiedät, miten ihana sinä olet? Miten rakas…”

Avuton katse, miltei kuin lapsella. Minun rakkaimpani on vielä kesken, mutta hän saa olla, niin minäkin olen, ja silti hän katsoo minua kuin kantaisin kaikkea maailman valoa.

Hän ei sano mitään, silittää vain poskeani ja painaa pehmeän suukon huulilleni.

”Onko kaikki hyvin?”

”On.”

Aamuaurinko piirtää valolla hänen hiuksiinsa. Hän hymyilee, kun pörrötän niitä.

”Rakastan sinua enemmän kuin mitään.”

Hänen kulmansa kaartuvat, huulensa raottuvat. Hän painaa päänsä alas ja erotan, kuinka pieni kyynel putoaa hänen poskelleen. Suukotan sitä.

”Ei hätää. Ei mitään hätää. Me olemme turvassa nyt.”

Hän nojautuu minua vasten sellaisella lämmöllä, etten saata sysätä häntä pois, hoputtaa häntä aamupalalle. Me ehtisimme kyllä. Meillä on vielä paljon aikaa kulkea tämä polku yhdessä.