Kun Wilhelm menee edeltä yläkertaan, Anri pyytää minua jäämään. Tuijotan häntä pitkään hänen lemmikinsinisiin silmiinsä ja yritän miettiä, mitä hän voisi minulta haluta. Anri viittoo minut istumaan vierelleen sohvalle. Hetken kuvittelen, että hän kuljettaisi kätensä reidelleni ja silittäisi.
”Kuule, Julius, olen jo vähän aikaa halunnut puhua sinun kanssasi. Ehtisitkö nyt?”
Vilkaisen portaikkoon. Rakkaimpani varmasti tajuaisi, mistä on kysymys. Nyökkään Anrille.
”Haluaisin tavallaan… kiittää sinua.”
”Ai jaa?”
”Sinä tiedät, että minulla ja Wilhelmillä on pitkä historia.”
”Tiedän.” Kiristelen hampaitani. Nyt on hirveän huono hetki olla mustasukkainen. Anri on ihana ja huolehtivainen, ei joku, joka haluaa viedä rakkaimpani minulta. Muistutan siitä itseäni aina silloin tällöin.
Anri ristii jalkansa ja sipaisee valkean suortuvan kasvoiltaan.
”Et varmaan tiedä sitä, mutta joskus minä ajattelin haluavani hänet. Minulle rakkauksilla ei ole eri nimiä. Rakastan kaikkia samalla tavalla. En ole koskaan täysin ymmärtänyt, miksi joku kutsuu yhtä ystäväksi ja toista rakastajaksi. Dorian on ensimmäinen ihminen elämässäni, jonka kohdalla olen osannut nähdä eron”, Anri kertoo hymyillen Dorianin nimen kohdalla. ”Mutta silti kerran minä halusin olla Wilhelmille se, joka silittää hänet uneen. Näin, että hän tarvitsisi sitä kipeästi. En vain koskaan ollut sellainen ihminen ja hän tiesi sen. Minun tapani rakastaa ei saanut hänen silmiään säihkymään. Osasin täyttää hänet vain halulla. Ehkä olimme molemmat hieman rikkinäisiä silloin.”
Anri puhuu niin avoimesti, että minua miltei itkettää. Vedän syvään henkeä.
”Rakastan häntä edelleen hyvin paljon. Siksi minusta on ihanaa nähdä teidät yhdessä. Näen, että sinä ole se, jota hän on kaivannut koko elämänsä. Teet hänelle niin hyvää. En ole koskaan nähnyt parasta ystävääni tällaisena. Wilhelm sädehtii, kun kosket häntä. Olen tuntenut hänet kauan, enkä ole koskaan nähnyt häntä tällaisena. Hän on eläväisempi kuin koskaan.”
”Minä… Minä en tiedä, mitä sanoa. Hän… hän välittää sinustakin kovin paljon. Hän arvostaa sinua.”
”Niin, nyt, kun hän saa sinulta tarvitsemansa.”
On uskomatonta, että juuri Anri kaikista ihmisistä sanoo minulle kaiken tämän. Tahtoisin vain juosta yläkertaa, kaapata rakkaani syliin ja kertoa hänelle, että olen vihdoin tässä, aina hänen luonaan. Katson Anria, miehen lempeitä, kauniita piirteitä ja hymyilen. Anri on aina ollut meille ihana ystävä.
”Minäkin olen koko ikäni tarvinnut jotakuta sellaista kuin hän”, hymähdän. ”Tuntuu, että teistä kukaan muu kuin sinä ei näe sitä. Ei minua ole piesty pysymään tässä. Minä olen tällainen ihminen ja minun on saatava olla, tai kuolen. Minä tunnen paljon ja haluan hukuttaa hänet rakkauteeni, en osaa mitään muutakaan tapaa. Se tekee minut onnelliseksi. Ei kukaan minua siihen pakota. Olen hyvin kiitollinen sanoistasi, ne antavat minulle varmuutta.”
Anri hymyilee pehmeästi.
”Tietenkin sinä olet sellainen ihminen. Minä kyllä ymmärrän. Olette molemmat onnekkaita. Sinä olet saanut Wilhelmistä esiin hänen hauraimman, herkimmän puolensa. Hän tuskin tuntee sitä vielä täysin itsekään. Pidä siitä hyvää huolta.”
”Pidän. Ja hänkin pitää minusta, vaikka kukaan ei sitä uskokaan. Hän on hyvin hellä.”
”Tiedän senkin.”
Nousen ylös, kun Anri ei sano enää mitään.
”Kiitos, Anri. Kiitos, että ymmärrät. Joskus en saa henkeä, kun minusta tuntuu, että kaikki muut kieltäytyvät näkemästä minua ihmisenä.”
”Minä näen kyllä. Äläkä unohda, että olen tuntenut Wilhelmin kauemmin kuin muut. He eivät näe samaa kuin minä. Mitään puolustelematta tietenkään.”
Nyökkään. Miksemme ole puhuneet tästä jo kauan sitten? Joskus tuntuu, että tässä on kaikki, mitä olen halunnut kuulla.
”Kiitos…”
Hymyilemme toisillemme pienen häviävän hetken ennen kuin menen yläkertaan rakkaimpani luo. Näin Anrin sinisilmistä jo kaiken. Vedän syvään henkeä, hengitän kiitollisuutta syvälle sisääni. Avaan oven ja istun sängynlaidalle. Wilhelm on painanut silmänsä kiinni ja vetänyt peiton korviinsa, mutta hän ei koskaan nuku ilman minua. Hän avaa silmänsä, kun sipaisen hänen niskaansa.
Vetäydyn peiton alle, painun tiukasti häntä vasten ja suutelen lujaa.
”Rakas… haluatko…”
Hänen suunsa raottuu, kulmansa kaartuvat. Sitten hän nyökkää ja vetää minut tiukemmin otteeseensa. Kaikki tapahtuu nopeasti ja sellaisella voimalla, että minua huimaa. Rakastan sinua. Rakastan sinua. Jokainen kosketus on muistutus. Kykenen ajattelemaan vain Anrin sanoja. Ne varmistavat minulle kaiken. Tämän pienen ihmisen kuuluu olla juuri tässä.
Kaiken jälkeen Wilhelm makaa tiukasti kiinni kyljessäni, vaalea pää rinnallani. Hän silittelee minua vatsasta kylkeen.
”Kulta… Onko kaikki hyvin?” hän kysyy hiljaa. Käsi pysähtyy.
”On”, sanon suukottaen hänen päätään. ”Paremmin kuin koskaan. En haluaisi olla missään muualla. Kuinka niin? Onko sinulla kaikki hyvin, enhän ollut liian kova?”
”Olit ihana, kiitos”, Wilhelm suukottaa rintakehääni, ”en minä sitä. Sinä vain… Sinä et yleensä huuda noin kovaa.”
Tunnen punastuvani. Hän on meistä se, joka on äänekäs.
”E-… En edes huomannut. Mutta taidan tietää, mistä se johtuu.”
”Puhuitte Anrin kanssa, eikö niin?”
Hymähdän. Häneltä ei jää mitään huomaamatta.
”Minä vain tajusin, että olemme aivan oikeassa paikassa. Rakas… puhutaanko? Jaksatko vielä?”
”Jaksan.”
Nousen istumaan ja vedän Wilhelmin pään syliini. Silittelen hiljaa hänen kiharoitaan.
”Sinä sanoit minulle vain vähän aikaa sitten, ettei sinussa ole mitään rakastettavaa. Että odotat vain päivää, jolloin tajuan kyllästyneeni sinuun. Mutta rakas, oletko koskaan nähnyt, miten katson sinua? Rakastan pienimpiäkin asioita, joita teet. Kun katsot ikkunasta ja hymyilet jollekin, jota en näkisi vaikka tulisin katsomaan. Kun siivoat niin tohkeissasi, ettet huomaa mitään muuta. Kun tulet innoissasi esittelemään uusinta maalaustasi ja se on upeampi kuin kaikki aiemmat. Tai kun tiskaat ja hyräilet, kun kuvittelet, etten kuule. Saati, kun pyörähtelet intoa kasvoillasi uudessa mekossa ja naurat.”
Hän katsoo minua kuin ei voisi ymmärtää, että sanon kaiken tämän ääneen.
”En minä halua ketään muuta. Enkä mitään toista elämää, sitä, jonka kokoajan näet lävitseni. Haluan sinut. Meidän arkemme. Minä rakastan sitä, mitä olet ihmisenä. Ja sinä kehityt valtavasti kokoajan. Otat muut huomioon, tulet hellemmäksi päivä päivältä. Olen sinusta tavattoman ylpeä.”
Wilhelm nousee istumaan ja halaa minua tiukasti. Hän antaa kevyen suukon suulleni ja jää sivelemään kasvojani kuin haluaisi muistuttaa itseään niiden joka kulmasta.
”Kiitos. Kiitos… Minä… minä olen pelännyt asioita. Sellaisia, joista en ole vielä uskaltanut kertoa sinulle.”
”Uskaltaisitko nyt?”
Hän nyökkää varovasti. Kosketan nyt suoraan sitä haurautta, josta Anri puhui. Wilhelm vetäytyy taaemmas hengittäen syvään.
”Minä… Minä olen puhunut tästä kahdelle ihmiselle. Kolme vuotta sitten Anrille ja vain viikko sitten sinun siskollesi.”
”Olet puhunut Fridan kanssa kaksin?”
”Olen. Se koskee sinua. Kerran minä ajattelin, että minä olen luonut sinut. Että kaikki sinulle aiheuttamani kipu sai sinut uskomaan vain sen olevan rakkautta. Kun kymmenen vuoden jälkeen tapasimme toisemme, sinä sanoit minua luojaksesi. Se säikäytti minut. Sait minut tajuamaan, mitä todella olin sinulle tehnyt. Et enää päässyt eteenpäin. Kuvittelit valinneesi minut, mutta annoinko minä sinulle muka muuta vaihtoehtoa? Olin niin heikoilla, etten olisi hyväksynyt mitään muuta. Sinä vain valitsit sinulle luodun maailman sisällä itsellesi parhaimman vaihtoehdon. Mutta kaikki vaihtoehdot olivat minun luomiani, näitkö sinä koskaan sitä?”
Ohut ääni. Hauraampi kuin hänen vapisevat hartiansa.
”Pelkäsin sitä vuosia. Sitä, että rakastit minua, koska en antanut muuta vaihtoehtoa. Olin lopulta kammottavasti oikeassa – sain sinut itselleni väärimmällä mahdollisella tavalla. Minua hirvitti kuulla, että kaikki muut suhteesi kariutuivat, koska sinulla oli ikävä minua. Ei ollut. Ei ollut… Sinä halusit jotain muuta. Olit addiktoitunut minuun. Antauduit, koska ei ollut muutakaan. Ja sisimmässäni minä toivoin, että voisimme vain tavata uudelleen. Halusin tietää, rakastaisitko minua ollenkaan, jos saisit todella itse valita.”
En kykene edes itkemään. Wilhelm jatkaa vielä.
”Myöhemmin olen ymmärtänyt, että juuri tämä saa sinut uskomaan, ettet ole ihminen. En halua sinun kuvittelevan, ettet osaisi tehdä omia päätöksiäsi. Mutta pieni rakas, kun en minä ole antanut sinun koskaan tehdä niitä. Se hirvittää minua… Olen kuvitellut, että ainoa asia, joka sinua pitää minussa, on meidän fyysinen yhteytemme ja menneisyytemme. Ja nyt sinä sanot tuollaisia asioita… Kauniita, ihania asioita. Aivan kuin minussa muka oikeasti olisi vielä jotakin rakastettavaa jäljellä…”
Sisälläni kuohahtaa. Kiskon Wilhelmin syliini, puristan hänet tiukasti minua vasten. Hän on liian uupunut laittamaan vastaan, vaikka hän jääkin pudistelemaan päätään. Pitelen häntä lujaa ja lempeästi.
”En voi antaa sinun sanoa minulle noin. En enää. Ei käy, Wilhelm, ei käy. Sinulla ei ole mitään oikeutta…”
”Anteeksi, en tahdo loukata sinua ja tunteitasi, en tahdo…”
”Sinä loukkaat itseäsi puhumalla noin! Me emme voi mennä menneeseen. Emme voi enää tietää. Nyt ei saa jossitella, rakas, ei saa tai me kuolemme molemmat. Luota minuun. Ole kiltti ja vain luota minuun, olen käsitellyt kaiken, minä tiedän mitä teen. Vannon sen. Luoja, minä rakastan sinua, ole kiltti ja usko se. Sinäkin rukoilit minua kerran uskomaan, nyt on minun vuoroni. Usko minua…”
”Minä uskon…”
Vapisemme molemmat, mutta kyyneliä ei tule. Hän tuijottaa minua epätoivonsa läpi, ja minä siirrän hänen hiuksensa kasvoilta, sivelen hiljaa.
”Kiitos, kun puhuit minulle…” kuiskaan ja suukotan hänen korvanlehteään.
”Tuntui, että oli viimein pakko. Vaikka vannoin itselleni jo kauan sitten, etten kertoisi näistä ajatuksista sinulle. Eivät ne muuta mitään.”
”Mitä Frida sanoi, kun keskustelitte?”
”Samaa kuin joskus kauan sitten. Että sinä rakastat minua kaikesta huolimatta. Anteeksi, että puhuin hänelle selkäsi takana. Hän on ainoa ihminen, joka ei käsittele minua silkkihansikkain. Tarvitsin kovia sanoja.”
”Läksyttikö hän sinua?”
”Vähän. Mutta tarvitsin sitä. Älä suutu hänelle. Sinulla on hyvä sisko.”
”Niin on. Mutta rakas…”
”Niin?”
”Tarkoitin joka sanaa, jonka sanoin. Olen tyytyväinen ja iloinen kanssasi. Älä pelkää. Enää ei tarvitse pelätä, olen vihdoin tässä.”
Hän sulaa syliini. Eleiden avuttomuus avaa kaikki haavani, saa minut pitelemään häntä entistäkin tiukemmin. On kuin silittäisin aikojen läpi jokaista versiota hänestä. Hän on yhä se pieni lapsi, joka piiloutuu komeroon.
Olemme siinä kauan puhumatta mitään. Joskus niin on paras. Kun Wilhelm lopulta kiepsahtaa vierelleni ja painaa päänsä tyynyyn, sammutan kynttilän ja kömmin peiton alle häneen kiinni.
”Ai niin. Muru. En minä oikeasti tahdo sinulta vain seksiä. En ole kanssasi vain siksi, että olet viehättävintä, mitä tässä maailmassa on. Vaikka olethan sinä ihana, tavattoman ihana…”
”Tiedän sen… On vain joskus todella vaikeaa nähdä itsessäni edes jotain hyvää ja kaunista.”
”Minä näen joka päivä”, hymähdän. ”Haluatko listan?”
”Ei! Rakas! Seis!”
”Sinun tapasi polttaa ruokia pohjaan yrittäessäsi kokata, sinun naurusi ja äänesi, varsinkin, kun laulat, ne hetket, kun keskityt johonkin ja kulmiesi väliin tulee ryppy –”
”En kestä, muru, nyt lopetat!”
Hän nauraa rintaani vasten. Onnistuinpas. Miten vapautunut ja kaunis ääni. Painan suukkoja kaikkialle häneen, huomaan hienoisen värähdyksen hänen lanteissaan.
”Oi…”
”Ei enää. Ei. Sinun pitää levätä”, hän kuiskaa.
”Niin sinunkin.”
Ja sitten suutelemme kuin emme olisi koskaan suudelleetkaan. Täydellä voimalla, silti lempeästi, naurua rinnassamme. Tässä hetkessä tiedän, että me olemme vasta alussa. Ihanassa, kauniissa alussa, jonka jälkeen tulisi vielä monta lempeää yötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti