Pakkasaamu

 Olen itkenyt Juliuksen sylissä puoli tuntia, kun vetäydyn kauemmas ja painan pääni tyynyyn. Julius tulee vierelle, silittelee ja kuiskii. Kestää kauan, että itku lakkaa, siihen tarvitaan monia helliä suukkoja ja lämmin peitto. Maailman turvallisin paikka.

”Onko jo parempi?”

”On”, sanon ja onnistun hymyilemään. Hymyillessäni ymmärrän, etten tee sitä Juliuksen vuoksi. Muistan kymmeniä kertoja, jolloin olen pinnistänyt iloisen ilmeen kasvoilleni saadakseni Juliuksen nukkuman rauhassa. Jossakin kohtaa vain lakkasin tekemästä niin. Kun olen surullinen, näytän sen. Kun pelottaa, kerron siitä. Ja kun hymyilyttää, hymyilen, eikä minun tarvitse piilottaa enää mitään.

”Sinä olet niin urhea. Vahva rakas”, Julius sanoo ja pörröttää tukkaani.

”Niin olenkin.”

Julius säpsähtää.

”Mitä?”

”Niin olenkin. Olet ihan oikeassa.”

”Sinä et koskaan… et ikinä…”

En sano mitään kaunista itsestäni. Tiedän. Vuosia minuuttani on määrittänyt vain se, miten kipu tuhosi minut syvältä ja sai minut levittämään sitä ympäriinsä. Pimeät yöt. Raskaana riippuva aurinko, joka ei ikinä lämmittänyt.

”Mutta minä olen vahva. En vain siksi, että olen päättänyt olla, vaan olen aina ollut. Minut hylättiin. Sille on sana. Se oli kaltoinkohtelua. Kuka antaa lapsen itkeä yksin komerossa, kuka helvetti? Olen niin vihainen. Ei sellaista saa tehdä. En ehkä ole hyvä lapsien kanssa, mutta olen kohdannut hänet. Itseni. Ja hyvä luoja, minä olen vahva. Olen päättänyt pitää siitä kiinni.”

”Rakas…” Juliuksen ääni on pakahtumaisillaan.

”Selvisin sata vuotta yksin. Ihan yksin. Odotin ja odotin, lopussa en enää pelastusta vaan pelkästään päätöstä tälle kaikelle, häpeällistä loppua, koska en muutakaan ansainnut. Kuvittelin, ettei tällä maailmalla ole enää näyttää minulle mitään kaunista enää koskaan. Kuvittelin olevani syvältä mätä, parantumaton.”

Juliuksen käsi löytää omani. Puristan sitä lujaa. Vedän henkeä.

”Mutta nyt minulla on kokonainen maailma. Ystäviä, joiden luona käydä joka viikonloppu, pieni kaunis perhe. Töitä ja ihmisiä, jotka kannustavat minua. Kyky maalata ja luoda uutta. Se ei… se ei saa enää oloani tekopyhäksi. Minusta ei tunnu enää siltä, että yritän uskotella itselleni olevani joku, joka saa nauttia elämästä. En ajattele muiden katsovan lävitseni siihen mieheen, joka satutti muita.”

Olemme peiton alla, katsomme toisiamme silmiin.

”Ja ennen kaikkea minulla on sinut. Lempeä, kaunis rakkaani. Sinä jäit. Tiedä, että olen sinusta kiitollisin tässä maailmassa, sinä olet minulle joka päivä jotain hyvää ja kaunista. Kiitos, kun olet.”

Juliuksen ilme on sekoitus surua ja hämmennystä. Hän kurottaa suutelemaan minua, ja minä hymyilen hänen suutaan vasten.

”Kuinka kauniisti sinä puhutkaan…”

”Olen opetellut. Tiedätkö, muru, minusta on alkanut tuntua, että osaan sittenkin olla lempeä ihminen. Se on tähän asti tuntunut väärältä, ei minun jutultani, mutta tahdon olla sinulle hellä. Ja itselleni myös.”

”Teet minut niin hirvittävän iloiseksi. Odota. Itkettää.”

”Voi rakas!”

Otan Juliuksen pään syliini ja silitän. En kompensoidakseni mitään, en enää ikinä. En saadakseni maailmalta anteeksi. Ihan vain, koska rakastan tätä pientä ihmistä ja tahdon hänen nukahtavan siihen, minun lämpööni.

”Nuku hyvin, rakas”, kuiskaan, kun tunnen hänen rentoutuvan minua vasten. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän nukahtaa ennen minua. On minun vuoroni vartioida hänen untaan. Kiepsahdan varoen hänen vierelleen ja hengitän häntä sisääni. Tässä on hyvä.

*

Seuraava aamu on kuulas pakkasaamu. Säteet kurkistavat portin takaa, vetävät suupieleni pakostikin hymyyn. Valo on tullut katsomaan minua, laskeutunut kuuraisen talvipäivän ylle kuin pehmeä harso.

Julius kaataa meille kahvia kuppeihin ja istuu selaamaan lehteä.

”Tiedätkö mitä, rakas? Minulla on nykyään unelmia.”

Julius laskee kuppinsa ja lehtensä ja tuijottaa minua kuin ei voisi ymmärtää meidän puhuvan samaa kieltä.

”Niin. Olen miettinyt, mitä haluan vielä tehdä. Nyt, kun alan vihdoin ymmärtämään, että saan olla elossa ja olemassa.”

”Kulta…”

”Haluaisin perustaa taidenäyttelyn. Se pelottaa minua, koska ihmiset tuntevat minut muualta, mutta voisin ainakin yrittää. Haluaisin myös keksiä hyvän ja oikealta tuntuvan tavan tehdä hyväntekeväisyyttä. Ilman, että avaan omia tai kenenkään muun haavoja siinä samalla.”

”Rakas, odota –”

”Ja haluan käydä metsäretkellä.”

”Metsäretkellä?”

”Niin. Teidän kaikkien kanssa. En ole koskaan käynyt metsäretkellä.”

”Toivotko sinä elämältäsi metsäretkeä?”

Alan nauraa. Aurinko läikehtii sisään huoneeseen.

”Toivon. Sitäkin. Pieniä, yksinkertaisia asioita. Tuntuu hassulta ajatella, että saan toivoa jotakin. Että voin toteuttaa jotakin. Ei se lapsi komerossa toivonut muuta kuin loppua. Sama pätee siihen mieheen, joka keräsi kipua nurkkiinsa. Olen koko ikäni halunnut elämäni vain loppuvan. En tajunnut, että sen voi toivoa myös alkavan.”

Julius ei saa sanaa suustaan. Miten ihana. Istun hänen syliinsä, painan pääni hänen olkaansa vasten ja hymyilen.

”Kiitos aamiaisesta, kulta.”

”Et ole vielä syönyt sitä.”

”Mutta tiedän, että se on hyvää, koska sinä teit sen. Rakastan sinua.”

Juliuksesta pääsee jokin nyyhkäyksen kaltainen ääni. Hän vetää minut tiukemmin syliinsä ja suutelee minua kuin ensimmäisellä kerralla. On kuin hän olisi jo silloin nähnyt tähän päivään, näihin auringon siivittämiin hetkiin. Kenties valo oli kanssamme jo silloin. Hymyilyttää.

Puraisen Juliuksen leipomaa leipää, jonka lämpö leviää kehooni.

”Mmm! Se on ihanaa!”

”Sinä tässä olet ihana, mitä ihmettä! Rakas, olen ihan häkeltynyt… Olin jo yöllä. Olen sinusta niin ylpeä. Tavattoman ylpeä. Voi muru.”

”Minäkin olen.”

”Niin sinun pitääkin.”

Suukotan häntä nenälle.

”Luetaanko uutiset ja syödään?”

”Kuinka voin keskittyä, kun sinä olet siinä ja puhut tuollaisia…”

”Hassu”, minä nauran. ”Anna minä luen sinulle.”

”Lue, rakastaisin sitä.”

Ja minä luen. Aamu kuluu hiljalleen, meillä on pieni hetki yhdessä ennen arjen alkua. Aurinko paistaa lempeästi, enkä minä pelkää kohdata alkavaa päivää.