Olen kyynärpäitäni myöten tiskeissä, kun Julius vetää tuolin alleen ja istuu sillä tavalla jalat haaralla kuten aina, kun hän haluaa keskustella jostakin vakavasta. Olen kuin en huomaisikaan ja jatkan lautasten hinkkaamista.
”Rakas. Istu alas, tuo näyttää kivuliaalta.”
”Mikä?” Äänensävyni paljastaa, että tiedän jo.
Julius vain huokaisee.
”Olen ihan kunnossa. Tiskejä ei ole enää paljoa jäljellä.”
”Sinä onnut.”
Tiskaan kaikessa rauhassa loppuun, kuivaan astioita niin hitaasti kuin osaan. Pelaan aikaa, annan ajatuksilleni tilaa juosta. Tekosyyt ovat alkaneet käydä vähiin. Ei ole enää juuri mitään, mitä en olisi jo käyttänyt, mitään sellaista, mitä Julius ei tunnistaisi valheeksi.
Julius ei hievahdakaan. En käy istumaan, annan hänen tuijottaa minua sellaisin silmin, joiden katsetta pelkään.
”Nyt kerrot.”
”Ei ole mitään kerrottavaa”, vastaan aivan liian nopeasti.
Juliuksen ilme pysyy kovana. Otan tukea keittiötasosta.
”Minne kaikkialle sattuu? Minä en anna sinun karata tästä. Kerro minulle, minne kaikkialle sattuu.”
Hän ei anna minulle muita vaihtoehtoja, mutta tiedän, että jos olen liian kauan hiljaa, hän alkaa kysellä. Olen hiljaa. Tämä pitää kiskoa minusta väkivalloin, jos sen haluaa nähdä. Se on vereslihalla eikä minulla ole sille sanoja.
”Hyvä on”, Julius huokaa. ”Minä vien sinut sairaalaan.”
”Ei!” Epätoivo omassa äänessäni pelottaa minua.
”Vien.” Hän on nousemassa ylös, kun tartun häntä harteista ja painan hänet takaisin alas.
”Et helvetissä. Julius. En anna sitä anteeksi. Et tee minulle niin, et saa.”
”Sitten sinä kerrot, minne sattuu ja milloin.”
Vetäydyn taaksepäin. En vieläkään istu. Itkettää. En pysty katsomaan Juliusta silmiin.
”Polveen.”
”Mm, ja?”
”Eniten polveen. Uutta kipua. Vain se on uutta, okei? Kaikki muu on ihan tavallista. Mutta polvi nyt temppuilee aina, ei mitään hätää sen kanssa, rikkihän se aikanaan meni. Tätä se tekee.”
”Miten niin ’eniten’? Minne muualle sattuu?” Juliuksen äänestä katoaa sointi. Tunnen paniikin hiipivän. ”Sattuuko seksi?”
”Ei normaalia enempää.” Nieleskelen. Rakas, lopeta jo.
”Normaalia enempää!” Hän huutaa. Hän ei koskaan huuda. Likistyn kiinni keittiötasoon. ”Sattuuko se sitten aina?”
”No…” En pääse pakoon hänen katsettaan. ”Vähän.”
”Joka kerralla?”
Nyökkään katsomatta häntä.
Julius kääntää päänsä ja sadattelee. En ole koskaan kuullut häntä tällaisena. Näen, kuinka hänen leveät hartiansa tärisevät. Hän ei huutaisi, jos ei pelkäisi. Koko tilanne saa minut käpertymään pieneksi, leikkimään, etten ole olemassa.
”Et kai sinä rankaise itseäsi edelleen?”
”En!” huudan lähes epätoivoisena. ”En… Haluan vain, että sinulla on parempi olo. Ei se mitään isoa kipua ole. Ei huolestuttavaa, ihan oikeasti, vannon sen.”
”Minulla ei ole laisinkaan parempi olo, kun rakkaimpani piilottelee minulta tällaista. Olen huolissani sinusta, idiootti, etkö ymmärrä?”
”Olen ihan kunnossa! Arvostan huolenpitoasi, mutta olen tosissani. Vain polvi reistailee totuttua enemmän, kaikki muu on kuten ennenkin.”
”Ei se ole normaalia. Se, että kokoajan sattuu.”
Kohautan harteitani. Itkettää.
”Miten sinä voit suhtautua tähän noin? Miltei kuolit viimesyksynä, koska sinun normaalit pikku kipusi olivatkin jotain pahempaa! Nyt jumalauta annat minulle tarkemman selvityksen, tai vien sinut lääkäriin juuri nyt.”
”Vittu yritäpäs. Minä pistän vastaan.”
”Ei millään pahalla, mutta sinun kunnossasi ei juuri pistetä vastaan. Nappaan sinut olalle ja lähden. Ihan oikeasti. Olen tossisani. Puhu minulle, tämä on kamalaa.”
”Mitä sinä haluat? Jonkin oireluettelon?”
”Vaikka sellaisen! Melko sama, kunhan tiedän, mikä sinulla on hätänä. Sinä et ole terve. Katso itseäsi. Rakas, katso itseäsi…”
Olen väsynyt katsomaan. Alan itkemään ennen häntä. Hän ei tule halaamaan, vaikka näen hänen silmäkulmiensa kiillosta, että hän haluaisi.
”En minä tiedä… Usko minua, en enää tiedä… Yritän parhaani. Eikö se todella näy? Olen terveempi kuin aikoihin. Yritän ihan tosissani. Keho ei vain pysy mukana. Olen väsynyt. Ihan helvetin väsynyt.”
Pyyhin kyyneliä.
”Tuossa taannoin Anri näki minut ilman paitaa ja alkoi itkeä. Silloin minulla taisi olla mustelmia joka puolella… Joka tapauksessa se jätti minulle sellaisen olon, että aivan sama, mitä teen, kukaan ei suostu näkemään kehitystäni. Kaikki näkevät vain tämän. Se on niin epäreilua. En tahdo sitä. Tahdon vain olla normaali. Ihan normaali ja terve…”
Juliuskin itkee jo. Hän tulee lähemmäs, ottaa käteni omaansa. Silittää hiljaa, ei tee muuta.
”Minulla on idea. Voitko kuvitella, että ikinä kertoisit kaikkea minulle? Ole rehellinen.”
Pudistan vain hiljaa päätäni. En voi kertoa Juliukselle. Hän ei saa olla omaishoitajani, hän on aviomieheni. Jos kerron hänelle kaiken, hän ryhtyy hoitamaan minua täyspäiväisesti, enkä tahdo sitä meille enää koskaan. Olemme hädin tuskin toipuneet edellisestä kerrasta.
”Niin arvelinkin. Onko ketään muuta, jolle voisit kuvitella kertovasi aina joskus? Yhtään ketään?”
”Ehkä Victoria.”
”Jos tehdään niin, että kerrot hänelle? Hän ja Maria ymmärtävät näiden juttujen päälle. Victoria voisi varmasti mielellään auttaa.”
”En minä voi vaivata enää ketään. Ei se käy… Minä nimenomaan tahdon välttää sitä. Muiden vaivaamista. Tästä on koitunut jo hirveästi päänvaivaa kaikille.”
”Victorialla ei ole töitä, kyllä hänellä olisi aikaa pohtia terveyttäsi kerran viikossa.”
”Hän ei ole terveyden ammattilainen. Ei se käy.”
”Menetkö sitten mieluummin sairaalaan? Vai hankinko sinulle henkilökohtaisen tohtorin?”
”Suvullani on jo oma. En halua tehdä tästä sellaista juttua.”
Julius vetää syvään henkeä.
”Saanko katsoa?”
Kohotan kulmia.
”Sinua.”
Nyökkään vaisusti. Mitä hyötyä minun olisi vastustella? Jos Julius on päättänyt saattaa minut hoitoon, en jaksa enää taistella vastaan. Hän voittaa kuitenkin.
Julius istuttaa minut sängylle ja riisuu varoen. Kun olen kauttaaltani alaston, hän kiertää minut joka puolelta, koskee ja silmäilee. En ole ihminen. En ole yhtään mitään. Tällaisina hetkinä olen kaikkein kauimpana itsestäni. Olen esine, minua tarkastellaan, minut ulkoistetaan kaikesta siitä, mitä olen. Tällaisena Julius ei muista, että olen vihdoin oppinut pitämään omasta seurastani. Nautin työnteosta ja muista ihmisistä. Mutta hän näkee vain haavaumat ja kuihtuneet raajat ja unohtaa, että joka aamu herätessäni valitsen tehdä niin. Valitsen elää.
Juliuksen ilme käy yhä vain vaikeammaksi. Siksi käännän pään pois, kun Julius tutkii selkääni, nivusiani ja polveani. En enää säpsähtele, olen oppinut piilottamaan kivun. Kun Julius nappaa käteni, silittää hiljaa ja etsii katsettani, tunnen pelkkää huimaavaa särkyä, halua päästää kaikki pois.
”Wilhelm. Sinä tarvitset lääkäriä.”
Nyökkään.
”Huomenna. Päätä itse, minne haluat.”
Pyyhin kyyneliä silmäkulmistani ja nyökkäilen. En pääse enää pakoon. Kun Julius alkaa pukea minua, tunnen olevani jälleen lapsi, jolta ei kysytä mitään, jonka oma päätösvalta lakaistaan pois. En jaksa vastustella, koska sekin sattuu, eikä siitä ole mitään hyötyä. Kun hän pukee vaatteita ylleni, alan luetella hänelle kipujani. Sama se tässä vaiheessa. Polvi. Enemmän kuin kuukausiin. Sattuu astua. Ehkä se ei koskaan parantunutkaan. Saan makuuhaavoja. Syön koko ajan, mutta kaikki tulee ulos. En tiedä miksi, en ole uskaltanut arvailla. Suolisto ei toimi, vuodan joskus verta. Suurimman osan ajasta minua pyörryttää. Joskus on vaikeaa nousta ylös tai pysyä pystyssä. En enää juuri tunne sormenpäitäni ja varpaitani. Paleltaa aina. Tunto palaa silti joka kerta. Ihoni on kunnossa, se ei enää irtoa riekaleina. Ole kiltti äläkä lähetä minua minnekään.
Äänettömiä kyyneliä. Julius itkee ja silittää poskiani.
”Sinä tarvitset kuntoutusta…”
”Tiedän. En vain haluaisi tietää.” Nielaisen. ”Entä, jos minut todetaan työkyvyttömäksi?”
”Sinä olet työkyvytön.”
”En tahdo pois töistä. Se on ainoa keino pitää pääni kasassa. Saan jotain ajateltavaa ja tekemistä. En pysty olemaan sekuntiakaan yksin kotona. Ja ei, en tahdo sinun pitävän minusta huolta, en sillä tavalla. Sinä olet aviomieheni etkä mikään omaishoitaja.”
”Ymmärräthän sinä, että pelkään viimesyksyn toistuvan? Sinä melkein kuolit. En ole ihminen, joka pelkää, mutta silloin pelkäsin enemmän kuin koskaan. En tahdo sellaista enää koskaan.”
”En minäkään. En ikinä. Mutta…” Vedän syvään henkeä. Itkettää edelleen joka hengenvedolla. Julius on tässä, silittämässä poskeani, mutta se ei helpota oloani. ”Mutta entä, jos todella olen sairas?”
”Rakkaani… Sinä olet sairas.” Julius painaa päänsä alas.
”Jos olenkin peruuttamattomasti sairas! Jos ne toteavat siellä, ettei minulla ole kuin kuukausi aikaa elää? Tai että jokin osa minusta on ikuisesti rikki? Mitä minä sitten teen? Näinkö minua todella rangaistaan kaikesta? Minä en jaksa enää, Julius, en jaksa, en tahdo enää olla minä. Haluan vain olla terve ja elää normaalia elämää. Jos tälle kaikelle annetaan jokin nimi, minä… minä en…”
Julius vetää minut hellästi syliinsä. Jalkani eivät kanna, mutta se ei haittaa, koska hän pitelee minua pystyssä. Hän silittää tukkaani ja pitelee niin lempeästi, että tunnen jonkin murtuvan sisälläni. Tarraan kiinni häneen ja annan hänen peitellä minut sänkyyn. Hän tulee vierelleni hiljaa, ottaa minut kainaloon ja suukottaa.
”Tämä ei helpota koskaan. Ei ikinä…”
”Helpottaa. Pakko. En anna sinun kuolla. Maailmalla on niin paljon valoa meitä varten. Sinä selviät kyllä. Jaksa vielä, kulta, jaksa vielä…”
Sivelen hänen kylkeään ja katson häntä silmiin hämärässä.
”Rakas. Voitko luvata yhden jutun?”
”Riippuu hieman siitä, mitä se on.”
”Älä kohtele minua kuin sairasta. Ole kuten tähänkin asti. Sivuuta se. Minä selviän kyllä. Menen huomenna lääkärille, okei? Mutta älä rankaise minua pitämällä minua jonain muuna kuin minuna. Älä kiellä minulta seksiä ja nautintoa ja arkea.”
Juliuksen ilme murtuu.
”En tietenkään tahdo tehdä niin, mutta ymmärräthän, että jos sinuun sattuu, en voi vain sivuuttaa sitä?”
Nyökkään. Minun täytyy näyttää surkealta, sillä hän vetää minut tiukasti rintaansa vasten.
Olemme pitkään hiljaa. Näin me tavallisesti rentoudumme. Olemme vain aivan liki toisiamme ja silittelemme ääneti. Nyt sisintäni kuitenkin polttelee.
”Enhän rikkonut luottamustasi?”
”Mitä? Niinkö sinä kuvittelit? Ei, kulta, ei se niin mene. Tiedän, miten vaikeaa tämä on sinulle. Kiitos, kun kerroit. Me saamme sinulle apua. Kaikki järjestyy, ihan varmasti. Jaksathan vielä? Rakas, lupaatko jaksaa, vaikka sattuu?”
”Lupaan”, henkäisen. En saata muutakaan.
”Rakastan sinua ihan aina.”
”Minäkin sinua. Kiitos huolenpidosta. Kyllä tämä tästä. Kyllä tämä tästä…”
Ja vaikka sanani ovat yhä enemmän mantra kuin jotakin, johon uskoisin, käperryn Juliuksen syliin ja tunnen, kuinka unenomainen raukeus saavuttaa minut. Yksi päivä kerrallaan. En voi juuri nyt muutakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti