Veljeni

 Pehmeänä kohoavat lumikinokset, hiljalleen maahan satelevat hiutaleet. Maailma ulkona hukkuu lumenvalkeaan. Käännyn hymyillen ikkunalta ja kierrän katseellani olohuonetta ja keittiötä. Anri ja Victoria laittavat iltateetä, Maria lukee kirjaa ja Wilhelm makaa peitto korvillaan sohvalla. Vain minun veljeni ja Dorian puuttuvat. Särö kuvassa.

Dorian tulee parvekkeelta hymyillen ja kaappaa Anrin pitkään halaukseen. Anri jää putsaamaan lumihiutaleita miehensä hiuksista. Juliusta ei näy. Missä minun veljeni on? Tätä tapahtuu harvoin. Edellisellä kerralla, kun Dorian ja Julius puhuivat kahden kesken, sen jälkeistä kaaosta siivottiin viikkoja. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun näin pienen veljeni suuttuvan silmittömästi.

Parvekkeen ovi kolahtaa. Juliuksen kasvoilla on merkillinen ilme. Minun on vaikeaa katsoa häntä sellaisena kuin hän on nyt. Osaan luea vain lapsen liikkeitä ja toiveita, mutta tämä aikuinen mies on minulle vieraampi. En tiedä, mitä kaksoseni ajattelee, kun hän palaa takaisin sohvalle ja vetää Wilhelmin hellästi syliinsä kuin huoneessa ei olisi ketään muita kuin he.

Lempeä rutistus. Sitten kova. Huomaan jääväni tuijottamaan. Juliuksen otteessa on jotakin epätavallista. Kulmakarvat kaartuvat, alahuuli väpättää. Aivan kuin lapsena. Hän vetää miehensä aivan liki, painaa päänsä tämän kiharapilveen ja alkaa huutaa.

Säpsähdän. Niin kaikki muutkin. Elämä pysähtyy. Julius on huutanut kuulteni vain kerran. Silloin, kun hänen miehensä miltei kuoli. Se on ainoa kerta, kun hän on haukkonut henkeään ja huutanut kuin kuoleva. Nyt hän ei kuulosta samalta. Ääni, jonka kuulen, on pelkästään surullinen. Vuosien raskauttama.

”Julius?”

”Mikä hätänä?”

Veljeni puristaa Wilhelmiä itseään vasten kuin mies olisi nukke eikä ihminen. En näe Wilhelmin kasvoja tänne, mutta hänen hartiansa vapisevat. Kun Julius kohottaa katseensa, se on täynnä surua, jonka kuvittelin jo menehtyneen. Hukkuneen syvälle. Vien käden suulleni, en saa henkeä. Kaikki muut menevät lähemmäs, mutta minä jään ikkunaa vasten, lamaannun veljeni surun edessä. Minun ei tarvitse arvata, mitä Dorian hänelle sanoi.

”Tämä… tämä on ollut niin epäreilua jo pitkään. Tätä on jatkunut jo kauan. Nyt, tämän loman aikana, olen kuullut ensimmäistä kertaa teidän suustanne jotakin hyvää ja kannustavaa”, Julius itkee. Minua tärisyttää. Veli. Veli rakas…

”Minulla on ollut jatkuva tarve selitellä itseäni ja sitä, mitä tunnen. Minua on alituisesti kyseenalaistettu ja alennettu. Vain, koska päätin vielä uskoa ihmiseen. Olemmehan me puhuneet tästä. Minä… minä taisin silloin suuttua teille pahasti.”

Enää veli ei kuulosta vihaiselta. Pelkästään uupuneelta.

”Minusta on tuntunut, ettei minulla ole oikeutta tuntea mitään omaa. Olla mitään omaa. Olen edelleen pelkkä poika, joka potkitaan päähän.”

Anri ja Dorian ovat molemmat kumartuneet veljeni puoleen. Wilhelm pitää häntä käsistä.

”Kaikki ovat kyseenalaistaneet tunteideni todellisuutta, jopa sinä itse, rakas…” Juliuksen ääni on jo niin ohut, että siitä näkee läpi. ”Haluan vain tulla nähdyksi ihmisenä. Uskokaa minua. Minä olen tällainen ihminen enkä mikään tuotos. Olen aina ollut tällainen. Täynnä valoa ja rakkautta ja…”

Julius painaa päänsä Wilhelmin olalle.

”Rakastan sinua, kulta. En halua olla siitä pahoillani. En ansaitse olla. Tämä on minun elämäni.”

Kaikki menevät lähelle. Kaikki paitsi minä. On jotain, mitä en näe. Kuulen pehmeitä, hyvitteleviä sanoja. Tämä kaikki on käyty läpi jo useasti. Tuijotan käsiäni, ne tärisevät, mutta en tunne niitä omikseni. Jään kauemmas. Jokainen askel kohti veljeäni katkaisee minulta jotakin. Huoneen tummat värit voimistuvat, kynttelikköjen valo särkee silmiä. En vieläkään ymmärrä, mitä minun pitäisi tilanteessa nähdä. Erotan vain veljen, jonka itku ei lakkaa. Sitten minä tajuan. Edes hänen rakkaimpansa kädet eivät häntä helpota, koska se, jonka lempeitä sanoja hän odottaa, on joku muu.

Minä.

”Julius.” Heikko, väritön ääni. Mutta hän reagoi. Nostaa katseensa ja katsoo suoraan minuun. Kaikkeen siihen, mitä nyt olen. Täydellisen läsnä. Olen sekunneissa riisutumpi kuin koskaan aiemmin. Julius nousee ylös, jättää kaikki muut paikalleen. Hän kävelee luokseni, ojentaa kättään kuin kokeillakseen, uskaltaako koskea. Hän rikkoo pinnan. Minä vedän hänet reippaaseen halaukseen, ja hän murtuu sekunneissa.

Minun pienen veljeni jalat pettävät. Se on ensimmäinen kerta sitten lapsuuden. En kykene pitelemään häntä pystyssä, hän hajoaa minua vasten olohuoneen matolle. Dorian tarttuu tilanteeseen, kantaa Juliuksen kanssani huoneeseeni. Julius itkee lohduttomasti tyynyäni vasten. Hänen raajansa näyttävät hervottomilta.

”Dorian…”

”En läksyttänyt häntä, päin vastoin”, Dorian kuiskaa. ”Ole kiltti hänelle.”

”Minä…” Sanat kuolevat kurkkuuni. Minua sattuu kaikkialle.

”Menen nyt. Me huolehdimme muusta. Olkaa te kaksin.”

Oven sulkeuduttua jään kaksin hajoavan veljeni kanssa, enkä tiedä, mitä teen. Juliuksen kyyneleet eivät tule vuosien takaa. Ne kuuluvat sille miehelle, joka hän on nyt. Sille veljelle, josta sallin itseni vieraantua.

”Julius…” kokeilen. Istun sängylle, vien käteni hänen selälleen. Julius kiepsahtaa ympäri ja tulee aivan lähelle, painaa päänsä reisiäni vasten. Hän on siinä, kunnes kyyneleet tyyntyvät. 

”Ehkä kaiken tämän ajan olen ajatellut, että sinä et enää rakasta minua. Että sinulle on vaikeaa hyväksyä se ihminen, joka minusta on tullut”, Julius sanoo hiljaa.

Vien käteni Juliuksen pehmeille hiuksille, silitän pitkään. Hellyys kumpuaa pinnalle, kaikki ne tunteet, joita olen pitänyt ihoni alla piilossa. Annan niiden tulla.

”Tiedän, että olen ollut karkea ja olen siitä pahoillani”, huomaan sanovani. ”En tahdo loukata sinua. Sinulla jos kenellä on oikeus onnelliseen elämään, sitä minä sinulle haluan. En tule ikinä rakastamaan ketään kuten sinua. Mutta sinä et ole minun. Vaikka minulla on kamala ikävä sinua, sinun elämäsi ei ole minun käsissäni.”

Juliuksen silmät suurenevat. Ne ovat kaikkien vuosien jälkeen yhä sietämättömän kirkkaat. Elämä ei ole samentanut niitä hetkeäkään.

”Kaipaatko sinä minua? Olen kuvitellut, että sinä… että sinä halveksit minua. Sitä, että rakastan ketä rakastan. Ja muutakin. Emotionaalisuuttani. Tätä hajoilevaa pientä sydäntä. Olen aina kuvitellut olevani huonompi sen vuoksi.”

”Minä rakastan sinua, veli…”

Ääneni murtuu. Jossakin syvällä sisällä särkyy jotakin. Rikki rikki rikki. Tartun Juliusta kädestä ja puristan koko ruumiini voimalla. Suljen silmäni, mutta luomien takana on pelkkää mustaa. Ensimmäistä kertaa hyväksyn, että minua pelottaa.

”Olemme olleet niin tyhmiä”, Julius huokaisee.

”Idioottiveli”, kuiskaan ja suukotan Juliusta otsalle. ”Sano suoraan. Minunko takiani sinuun on sattunut näin paljon?”

”E-… En minä…”

”En ole halunnut olla kylmä. En vain vieläkään osaa aina olla tilanteissa.”

”Frida, minä tunnen sinut enkä syytä sinua mistään. Olet minulle todella rakas ja arvostan mielipiteitäsi. Itkin tuolla vain omia tuntemuksiani, osittain helpotuksestakin. On raskasta tuntea syyllisyyttä siitä, että rakastaa – mutta sekin on oma valintani, ei sinun vikasi.”

Huokaisen. Lakkaan pörröttämästä veljeni tukkaa.

”Puhu minulle suoraan, veli.”

Julius parahtaa. Tällä kertaa en anna hänen päästä pakoon.

”…hyvä on. Okei. Minuun on sattunut tosi paljon. Kyllä, olet satuttanut minua kääntämällä pään. On vaikeaa elää normaalisti ja suudella Wilhelmiä sohvalla, kun tiedän, mitä ajattelet.”

”Julius, minä olen jo kauan sitten päästänyt sen pois. Se ei ole päätettävissäni. Elän sen kanssa. Näen sinun olevan onnellinen, ja se riittää minulle.”

Juliuksen silmät ovat suuret. Näen niistä kaiken, enemmän kuin tahtoisin. Tämä ei riitä hänelle.

”Mutta voitko sinä koskaan hyväksyä?”

Minusta lähtee tukahdutettu ääni. Nostan polvet sängylle ja painan pääni niihin.

”Minä… tahtoisin kovasti.”

”Mutta et juuri nyt voi?”

”En tiedä.” Sattuu. Pelottaa.

”Enkö minä ole enää sinulle se sama veli?”

Se havahduttaa minut. Kyyneleet pääsevät vapaasi, tärisen ja itken. Veli on siinä. Julius ei mene minnekään. Hänen katseensa kysyy lupaa, ja minä annan sen, itken vuorostani hänen sylissään. Hän rutistaa minua kovaa. Ehkä minä todella olen nähnyt vain haamun veljeni tilalla. Kuvan pienestä lapsesta. Painan pääni Juliuksen kaulalle ja annan hänen silittää minua.

”Luulin pitkään, että et”, kuiskaan, ”mutta sitten… Te menitte uudelleen kihloihin. Itkin hillittömästi koko sen jälkeisen yön. Se pieni lapsi, jota ajattelen sinua katsoessani, oli sittenkin yhä täällä. Se, jota minulla oli niin kova ikävä.”

Painan käteni hetkeksi Juliuksen sydämelle.

”Olen kulkenut laput silmillä – ajatella, minä enkä sinä… En nähnyt, miten onnellinen ja vahva sinusta olikaan tullut. Tätähän sinä aina halusit. Kaikki nämä vuodet olen kaikista sanoistani huolimatta toivonut, että valitsisit jotakin, joka minun olisi helpompi hyväksyä, jota ymmärtäisin paremmin. Ei se ole oikein. Sinä teet omat valintasi. Anteeksi, veli rakas, että en ole uskonut sinuun.”

Julius suukottaa minua päälaelle.

”Annan anteeksi. Olemme satuttaneet toisiamme, mutta älä unohda, että olet aina kaksoseni. En tahdo hylätä sinua. Rakastan ja kunnioitan sinua juuri sellaisena kuin olet.”

”Minäkin sinua, vaikka en aina osaakaan sitä sanoa.”

”Frida…” Tiedän, mitä sen jälkeen tulee. Tuttu äänensävy. ”Tarvitsen aina sanoja, muuten kaikki jää kaihertamaan eikä mistään ole aidosti apua. Kerro minulle, voitko koskaan oikeasti hyväksyä?”

Veli rakas. Älä katso minua noin syvälle. Juliuksen silmissä on kaikki, enkä tiedä, mitä voin hänelle antaa, jotta hänen suuria tunteva sydämensä rauhoittuu.

”Minä…” Nielaisen. Vedän syvään henkeä. ”Minä voin. Te elätte nyt niin tasaista elämää, että uskon voivani joskus täysin hyväksyä.”

”Frida. Tiedän, että muru puhui sinulle.”

Suuni loksahtaa auki.

”Hän… hän kertoi käymästämme keskustelusta? Apua. Oletko kunnossa?”

”Olen. Puhuimme siitä eilen. Ei muru sanonut mitään, mitä en olisi jo tiennyt. Minä olen hyvinkin kunnossa, mutta hän ei ole. Rakastan häntä, ja toivon, että hänkin vielä joskus uskoo sen koko sydämestään. Ja sinä myös.”

Silitän jälleen Juliuksen päätä. Käsi löytää tukan alta haljenneen korvanlehden. Pysähtyy. Joskus tämä muuttuisi vielä helpoksi. Julius tietää, mitä ajattelen.

”Minä uskon sen kyllä. Sanoin sen Wilhelmillekin.” Vedän syvään henkeä. Vapisen. Kyyneliä on yhä silmissäni. Pidän käteni korvanlehdellä. ”Veli rakas… Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun sanon näin. Minä kannustan sinua. Kaikessa siinä, mitä teet ja mitä olet valinnut. Okei? Olen tosissani. Olet jo onnellinen, mutta sinun on parempi tulla vielä hemmetisti onnellisemmaksi. Ruokaa, turvaa ja katto pään päällä. Ja… ja sinun rakkaasi, joka paranee joka päivä. Okei? Julius, okei?”

Julius nousee ylös. Hän sipaisee hiukset poskeltani ja antaa minulle pehmeän suukon. Hän vetää minut rutistukseen.

”Frida, rakastan sinua. Ihan kamalasti. Lupaan tulla joka päivä onnellisemmaksi. Ihan vain itseni vuoksi.”

”En ole koskaan ollut minkään kuulemisesta niin onnellinen…”

Julius kömpii peiton alle ja vetää minut mukaansa. Hätkähdän.

”Etkö tahdo mennä hänen luokseen?”

”Tahdon olla tässä siskoni kanssa.”

”Nukumme yhdessä niin kuin ennen vanhaan…”

”Ei, vaan niin kuin nyt. Niin kuin ne ihmiset, joita olemme tänä päivänä.”

Hän saa minut hymyilemään. Käperryn kiinni veljeni kylkeen ja painan silmäni kiinni. Juliuksen kädet ovat kietoutuneet ympärilleni. Sörkkään häntä kylkeen.

”Veli, sinusta on tullut vahva mies. Kamalaa. Voi näitä käsivarsia…”

Julius nauraa.

”Ihan tosi! Jestas…”

”Tiedän, tiedän…”

Julius pörröttää tukkaani. Hänen hengityksensä tasaantuu. Jään siihen, rakkaan kaksoseni lämpöön. Kun uni saapuu luokseni, tiedän nukahtavani kiinni aikuiseen mieheen enkä pieneen poikaan, josta täytyy kantaa raskain sydämin huolta. Minun rakkaaseen veljeeni, joka on taistellut tiensä tähän päivään, näihin lempeisiin tunteihin toistemme lämmössä.