Valosiipi

 Laskevan talviauringon viimesäteet heijastuvat kattokruunusta lattialle, piirtävät liikkuvia, hiljaa väräjäviä kuvioita. Hän seisoo niiden liepeillä, viimeiset valot siipiensä kärjissä, valkeitten hiuksiensa loisteessa. Saan väristyksiä. Häntä lähestyessäni en koskaan tiedä, lähestynkö ihmistä vai jotakin taivaallista. Hänen hehkunsa on tähtien toiselta puolen.

Minun ei tarvitse sanoa mitään, hän tietää tulostani, vaikkei käännykään puoleeni. Kattokruunu heittää valonsa minunkin päälleni, kylven siinä hetken ennen kuin aurinko painuu vuorten taa ja jättää meidät utuiseen hämärään. Menen varoen lähelle, pyydän katseellani lupaa. Hän ei koskaan tee aloitetta, mutta olen tottunut siihen. Joskus unohdan, etten tiedä hänen nimeään, ettei hän ole koskaan kertonut jokaisen haavansa tarinaa tai syytä sille, miksi herää yöllä katkonaisesti hengittäen. Niinä hetkinä hänen silmänsä ovat suuret ja hartiansa jännittyneet. Siivet värisevät aavistuksenomaisesti, saatan miltei kuulla, kuinka sydän sykkii ohuen ihon alla ja janoaa vapauteen kuin pikkulintu.

Minä rakastan häntä. En tarvitse hänelle nimeä kertoakseni sitä hänelle. Kun menen iholle, jokainen kosketukseni kaikuttaa tunteitani, saa hänet raottamaan huuliaan ja hengähtämään varoen. Hivutan sormiani aivan hiljaa hänen kehollaan, varon tekemästä mitään yhtäkkistä. Kun hän vetää minut selästä rintaansa vasten ja silittää hiuksiani, havaitsen hymynkareen hänen huulillaan. Lempeä. Kaikessa, mitä hän tekee, on pala jotakuta kauan sitten elänyttä, jotakuta, joka ei ollut vielä mies eikä lintu. Haurasta hellyyttä, kuin lapsi, joka tuijottaa liekkiä ymmärtämättä, että se ei ole vain kaunis, se myös polttaa. Hän riiputtaa päätään olallani pitkään, antaa siipiensä kietoutua ympärilleni. Hän värisee kauttaaltaan, ja tiedän, ettei se johdu talvesta.

Vien käteni hänen poskelleen, sivelen ohutta, punoittavaa ihoa. Hän värähtää, hymyilee sitten, rauhoittelee minua eleillään. Teet oikein. Älä lopeta. Olen oppinut lukemaan hänen pienimpiäkin eleitään, tekemään niistä kartan ajatuksiini. Suukotan häntä ensin suupieliin, odotan reaktiota, ja kun sitä ei tule, painaudun lujemmin häntä vasten.

Valo välkehtii kanssamme vielä hetken, kun painan hänet lattiaa vasten ja avaan hänen kauluksensa. Hetken hän vain katsoo minuun. Siinä on kaikki. Suunnaton, lämmin hellyys, joka saa hänet kurottamaan huulilleni ja suutelemaan minua itse. Joskus pelkään satuttavani häntä. Mutta tällaisina hetkinä, hänen ollessa aivan lähellä, tiedän olevani oikeassa paikassa. Hänen kätensä jää poskelleni, silittää hiljaa. Se on minulle tärkeämpää kuin lupaus huomisesta, tärkeämpää kuin se, että hän sanoisi ääneen rakastavansa minua. Hän haluaa nähdä minut koko ajan, kun koskemme toisiimme. Kaiken jälkeen hän jää katsomaan minua kuin kallisarvoista aarretta. En uskalla arvata, mitä hän ajattelee, kun hän tuijottaa puhtaita, haavattomia käsiäni. Hän on monesti kertonut minulle rakastavansa niitä. Miksi, minä kysyin kerran. Olen oppinut vastauksen sen jälkeen.

On hämärää, kun makaamme lattialla, minä hänen rintaansa vasten, hänen toinen siipensä minun päälläni järkkymättömänä kuin kallio, lempeänä kuin kevätaamu. Silitän hänen solisluitaan, painan välillä pieniä suudelmia hänen iholleen. Kunnioitan jokaista haavaa ja painaumaa, itseään korjaavaa kehoa, vahvaa kaikesta huolimatta. Minun laululintuni. Kunpa sinä laulaisit vielä joskus, niin lempeästi ja heleästi, että koko taivas itkisi.

Hän on sulkenut silmänsä, vaikka tuskin koskaan nukkuu ne kiinni. Tunnen, kuinka lämpö on vihdoin löytänyt hänen kehonsa. Kosketukseni rentouttaa hänet unenkaltaiseen tilaan, enkä soisi herättäväni häntä vielä. Annan hänen levätä, rakkaan lintuni. Tässä hänellä ei ole hätää, auringonjälkeisessä hämärässä, meidän turvapaikassamme.