Alku

(Timelinella heti Valosta annetun jälkeen, mutta ennen nykyhetkeä)

Kymmenen painavaa vuotta. Odotus jokaisessa päivässä, jokaisessa laskevassa auringossa ja läpäisemättömän pimeässä yössä. En uskaltanut toivoa. Silti jokin osa minusta kaipasi aina tähän, hänen käsivarsilleen, jotka olivat muistikuvissani heiveröisemmät kuin ne, jotka minua nyt pitelevät. Hän nukkuu hiljaa tuhisten, mies, jota en koskaan odottanut enää näkeväni. Hämärässäkin erotan hänen piirteensä. Suljetut luomet ja mustat kulmat. Painan käden hänen poskelleen, sivelen hiljaa. Sileä, pehmeä iho. Hivuttaudun lähemmäs, nenämme hipaisevat. Avaan suuni viedäkseni huuleni hänen omilleen, kun hän herää.

Hetken suurissa silmissä on pelkkää kauhua. Hän ei kuitenkaan hätkähdä kauemmas. Sitten hän vetää minut lähemmäs ja suutelee. Kylmät väreet juoksevat koko kehoni läpi. Sydämeni sykkii lujaa. Jännittääkö minua? En ole koskaan tuntenut mitään tällaista.

Kymmenen vuotta olen ajatellut häntä. Hänen mustia suortuviaan, pehmeitä huuliaan ja sitä, miten hän kietoi minut syliinsä, vaikka olin rikkonut hänet pysyvästi. Minä en osaa rakastaa. Minun rakkauteni oli sitä, että annoin hänet pois. Ja silti viimeiseksi teokseni rukoilin polvillani häntä jäämään. En tiedä, ketä pelkäsin silloin eniten, itseäni vai hänen lempeyttään. Se ei antanut minun hengittää, se ei anna vieläkään.

Kun kosketan hellästi hänen nenänpäätään, tiedän, että en voi taata hänelle lempeää tulevaisuutta kanssani. Minun sisälläni velloo musta meri, eikä mikään määrä rakkautta voi pitää sitä aisoissa, kun se kuohuu yli. Silti jään katsomaan häntä, en voi kääntää päätäni pois. Hän polttaa minua syvältä. Hän on yhä pelkkä poika, varomaton ja hauras. Minä vain tuhoaisin hänet. Hukuttaisin hänet kanssani. Minun piti välttää tekemästä niin.

Mutta minä haluan hänet. Hänet hänet hänet.

Ennen häntä rakastin vain sitä, miten muut kohtelivat minua. Otin heidät milloin halusin, soin heille hymyn ja se riitti heille. Jonkin kaltaiseni kosketus oli heille riittävä palkkio. Mutta mies edessäni ei ole kuten he. Tämä ihminen ei katso naamiota kasvoillani. Hän näkee sen alle ja suutelee minua siitä huolimatta, että todelliset kasvoni eivät ole kauniit laisinkaan.

En tekisi häntä onnelliseksi, rikkoisin hänet jälleen. Voinko muka todella päästää hänet pois nyt, kun hän on jälleen käsissäni? Tiedän vastauksen itsekin. Hän ottaa minut lähemmäs, pitää sylissä, vaikka en koskaan päästä ketään niin lähelle.

”Mitä sinä mietit, pikkuinen?”

Hän kutsuu usein minua nimillä, tekee minusta sanoillaan pienen ja suloisen. Se pelottaa minua. Haluaisin koko sydämestäni kuulua hänelle. Hän tekee minusta kauniimman kuin olen.

”Sinua”, vastaan hymähtäen hänen rintakehäänsä vasten.

”Oi, vai niin.” Hänen äänessään on naurua.

”Tiedätkö, Julius, minä…”

Voisin vain sanoa sen. Muistan, mitä hän sanoi minulle ennen kuin käveli luotani kymmeneksi vuodeksi. Jos tunnustaisin, hän jäisi tähän, syliini, eikä lähtisi koskaan. Minua pelottaa. Hän aistii sen, tunnen kuinka hän silittää selkääni.

”Mitä, kulta?”

Vedän syvään henkeä. Kosketan hitaasti hänen solisluutaan. Painan sille pienen suudelman.

”Minä…” Nielaisen. Näinkö se tapahtuu? Hän saa minut kokonaan. Koko kehoni pakahtuu. Kohtaan hänen silmänsä hämärässä.

”Minä rakastan sinua.”

Suljen silmäni, painan pääni vasten hänen rintaansa. Hänen sydämensä syke täyttää kaiken. Kädet puristuvat ympärilleni. Kun hän silittää hiuksiani, tiedän, että paluuta ei enää ole. Sanat on sanottu. Ne sitovat sydämemme yhteen pienellä langalla.

”Rakas…”

”Anna anteeksi. Olen rakastanut sinua jo… jo silloin, kun…”

”Jo silloin? Minä ajattelin, että… että se olin vain minä.”

”Rakastin sinua ihan kamalasti. Kaikesta huolimatta. Ja rakastan edelleen.”

”Minä en uskaltanut toivoa, että sinä… sinäkin…”

”Ihan alusta saakka. En ole hyvä tässä. Tunteissa. Mutta tiedän, että rakastin sinua jo silloin, kun satutin sinua ensimmäisen kerran. Ja minä pelkään, etten voi antaa sinulle turvaa sylissäni. En vielä, en tällaisena. Hyväksytkö minut silti? Uskallatko olla kanssani, saanko edes pyytää sinulta sellaista?”

”Kulta… Olen ollut palavasti rakastunut sinuun kaikki nämä vuodet. Haluan sinun tietävän, että sinä päivänä, kun käännyin, kaikki minussa tahtoi jäädä. En ole ikinä tuntenut näin voimakkaasti ketään kohtaan. Sinä olet minulle kamalan rakas.”

Hän silittää poskeani ja hymyilee niin lempeästi, että sisintäni polttaa. Tämä tunne kärventäisi minut vielä hengiltä.

”Entä nyt? Tästä eteenpäin.” Ääneni on pelkkä ohut kalvo. Nielaisen. ”Saanko kutsua sinua omakseni?”

”Olen aina ollut sinun, ihan aina”, hän kuiskaa ja suukottaa minua nopeasti, ”mutta saat, tietenkin sinä saat…”

”Oletko aivan varma? En ole vielä terve. En tule olemaan sinulle helppo. Tiedän, että tulen vielä satuttamaan sinua. Mutta minä paranen, teen sen meidän molempien vuoksi. Pystytkö elämään sen kanssa? Rakas?”

En tahdo hänen olevan siinä vain, jotta tulisin joskus ihmiseksi, josta minulla on vain haalea aavistus, nopea valonvälähdys pimeässä. Minä en vielä tiedä, millainen tulen olemaan. En voi koskaan luvata hänelle tasapainoista, rauhallista elämää. Vaimoa ja lapsia. Minä tulen aina olemaan minä, haavoittunut ja rikki.

”Edetään hitaasti. Ihan rauhassa. Meillä ei ole mikään kiire. Minä tahdon yhä vanheta yhdessä kanssasi”, hän kertoo minulle pyöritellen kiharoitani. ”Minun kultani…”

Hän pitelee minua niin hellästi. Syvällä rakkaudella. En ansaitse hänen lämpöään, en juuri nyt, mutta tulen ansaitsemaan sen. Tulen vielä näkemään itseni kokonaisena, sellaisena ihmisenä, jota silitellään ja kutsutaan rakkaaksi.

”Muru. Miltä tuntuu? Oletko ok?”

”Olen. Kiitos. Pelottaa vähän, mutta olen kunnossa. Entä sinä?”

”Minua ei pelota yhtään. Itse asiassa minä vähän odotin, että sinä tekisit aloitteen.”

”Sinä romanttinen pieni paska…”

”Ei, kun halusin antaa sinulle tilaa. Halusin olla varma.”

”Hassu. No, minä haluan vain sinut. Sait minut loukkuun.”

”Sinä tässä se seireeni olit… Kukaan ei ole koskaan nojannut keittiötasoon niin vihjailevasti kuin sinä silloin…”

”Älä, muru, en tahdo muistella sitä! Hävettää!”

”Olit niin kaunis. Olet niin kaunis… Minun omani…”

”Olen niin kauan halunnut sinun kutsuvan minua omaksesi. Olen niin onnellinen…”

”Niin minäkin.”

Hän vetää minut lähelleen, painan pään hänen solisluulleen ja annan hänen kietoa kätensä ympärilleni. Tässä me olemme, kaikkien näiden vuosien jälkeen, yhä yhdessä. Tarina, jonka kuvittelin jo loppuneen, onkin vasta alussa. Hymyilen varovasti. Tämän tarinan minä olen valmis kirjoittamaan loppuun. Yhdessä hänen kanssaan.