Puissa soi. Pojan askeleet käyvät syvemmälle metsään, mättäät painuvat paljaiden jalkojen alle. Oksat väistävät taipuen, koko metsä elää ja hengittää pojan tahdissa. Askeleet kiihtyvät, kunnes toisen pojan kuunkalpea siluetti piirtyy lehvien takaa.
”Niila”, poika kuiskaa toisen pojan nimen. Sävy on enemmän rukous kuin kutsu.
”Inje.”
Inje koskettaa Niilan paljasta olkaa, säpsähtää ihon tunnusta omallaan. Niila värisee kosketuksen alla, tulee lähemmäs, painautuu liki, hengittää. Hengittää vain.
”Inje… Minä…”
”Ssh.”
Niila ottaa Injen kasvot käsiinsä. Pojan posket ovat pisamien ja ruhjeiden peitossa, suu on halkeileva ja kuiva.
”Se on syönyt sinua taas.”
Poika vain hymyilee. Niila tietää, että siten Inje pääsee pakoon mitä tahansa.
”En minä tunne mitään.”
”Inje…”
Niilan käsi jää lepäämään Injen poskelle. Se silittää pitkään, niin lujaa, että se miltei sattuu. Inje ei värähdäkään, ei pelosta. Sen hän on unohtanut kauan sitten. Hän asettuu lähemmäs Niilaa ja tuntee, kuinka luonto heidän ympärillään rauhoittuu. Puiden laulu lakkaa. Luonto antaa heille rauhan toistensa ihoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti