Kiitos

Vale

Äiti mä toivoin, että sä näkisit mut. Isä mä toivoin, että sä olisit musta edes kerran ylpeä. Mä olen tehnyt itseni näkyväksi, mä olen huutanut kaikella paitsi äänelläni, mutta te ette ole pysähtyneet. Te katsoitte vain sitä, mitä ette halunneet mussa nähdä, kunnes käänsitte päänne. Mä seisoin sukujuhlissa kaikkien ympäröimänä niin pitkään, että tajusin, ettei kukaan todella puhuisi mulle. Opin laittamaan napit korviin ja pakenin sinne, minne kukaan ei mua enää tavoittanut.

Äiti mä halusin vain, että sä rakastaisit mua. Että sä katsoisit ja sanoisit, toi on mun poika, siinä se, sitä kohti mä juoksin. Mä kaaduin ja mä epäröin ja mä ihmettelin, mutta te ette sanoneet mitään, te jatkoitte jouluisin mun Netflix-tilausta ja ostitte mulle uudet kuulokkeet, kun vanhat meni paskaksi. Mun piti olla kiitollinen, ja mä olin, ja mä olin, ja mä olin.

Kunnes mä olin kaksikymmentä ja mä pelkäsin, kun joku halusi jäädä muhun kiinni. Kunnes mä tajusin, että mä en muista, milloin kukaan olisi sanonut mulle rakastan sua, milloin kukaan olisi jäänyt ja halannut ja katsonut ja nähnyt muutakin kuin toiveidensa haalistuneet aaveet.

Äiti mä en halunnut kakkukahveja synttäreinä, mä en halunnut lahjoja, joita olisivat voineet saada kuka vaan. Mä olin silti kiitollinen, mä kiitin, kiitinhän, äiti? Kunnes mä tapasin jonkun, joka otti mua kädestä ja kertoi, että kiitollisuus on kahle. Hän jäi muhun asumaan, vaikka mä en antanut sille mitään. Mä en osannut lempeitä sanoja enkä hymyjä, hädin tuskin osasin katsoa silmiin, kun puhuttiin. Mutta hän jäi siihen ja jossain sisimmässäni mä tiesin, että haluan opetella tän homman alusta; haluan rakastaa.

Mä en enää toivo.

Mulla on mun perhe nyt, mulla on ne, joiden viereen voin illalla käpertyä. En ehkä vieläkään osaa sanoa rakastavani, mutta osaan täyttää jääkaapin kaikkien lempiruoilla ja valita kaikille sopivan leffan. Mä opin, mä muutun, mä elän. Mä olen joka päivä vähän enemmän mä, kun joku katsoo mua ja tietää, että mä olen.

Äiti, isä,

mä olen surullinen mutta en vihainen.

Jos mä jotain vielä toivoisin, niin ehkä sitä, että te edes kerran vielä yrittäisitte. Mä olen tässä, mä olen aina ollut tässä, jos te lakkaisitte katsomasta mun lävitseni. Mä en odota, mutta mä en katoa, mä pysyn, jos te haluatte avata tän oven.

Kiitos,

vielä tän viimeisen kerran.

Käsi kädessä

Pride 2025 🏳️‍⚧️🩵

Hän seisoo peilin edessä ja vertailee hameita. Luomiväri kimaltaa vihreänä, hiukset ovat kahdella palmikolla. En ole pitkään aikaan nähnyt häntä yhtä eloisana. Vaikka tiedän, että hänen pintansa alla kuplii, hän jaksaa silti yrittää hymyillä huulikiillosta kimaltavilla huulillaan.

“Pitäisikö mun kuitenkin laittaa se pitempi hame?” Hän pyörähtää kerran ympäri. Musta hame on lyhyt eikä ylety peittämään polvia. Näen, kuinka hän tarkkailee jokaista senttiä ja pelkää.

“Tuo näyttää ihanalta sulla”, vastaan hymyillen. Se saa hetkeksi hänen hymynsä jäämään, mutta varjo hiipii hänen piirteisiinsä. “Mikä hätänä? Mietitkö sä…”

Hänen suunsa piirtyy viivaksi.

“Jos mutsi tuleekin vastaan. Se ei ole koskaan nähnyt mua hameessa.”

Tartun häntä käsistä. Toiseen peukalonkynteeni olen maalannut sateenkaaren, toiseen pinkkiä, valkoista ja sinistä. Hän ei uskalla vielä liputtaa, vaikka menemmekin ulos ensimmäistä kertaa käsi kädessä. Minä liputan hänenkin puolestaan. Minä voisin huutaa koko maailmalle, että rakastan häntä.

“Ei sun tarvitse miettiä sun äitiä nyt. Mä olen tässä”, kuiskaan ja vedän hänet pitkään halaukseen. Hänen hartiansa vapisevat aavistuksen, mutta hän pitää silti tiukasti minusta kiinni. Hänen parfyyminsa hedelmäinen tuoksu leijaile eteisessä ja sekoittuu omaani. Hän on niin kaunis omana itsenään, kaikki hänessä tuntuu oikealta, kun näen hänet kimalletta huulissaan ja hame yllään. Pian kaikki näkisivät, kuka hän todella on.

“Oletko valmis?” kysyn ovella. Hän vetää syvään henkeä, katsoo itseään peilistä vielä kerran. Avaan oven ja tartun hänestä. Minä en päästäisi irti.

Yönkajo

Ilta Kajosta

En muista, milloin lakkasin vihaamasta sinua. En tiedä, vihasinko sinua koskaan todella, vai tuliko vihasta minulle väline kestää kaikki se, mitä en kyennyt kohtaamaan kaiken alla. Jotain niin väkevää en pystynyt koskettamaan paljain käsin. En koskaan kyennyt antamaan itselleni lupaa siihen, mutta vaikka olisin antanutkin, kaikki se olisi polttanut minut hengiltä. Sen sinä minulle teit; teit minusta vieraan itselleni. Välttelin kohtaamasta sitä, mikä paloi sisällä, koska tiesin aina, että se olisin minä, joka olisi lopussa yksin.

Oletko sinäkin nyt yksin? Kertoisitko minulle siitä? Sillä tiedätkö, minä en tiedä sinun yksinäisyydestäsi mitään. Yritin aina ymmärtää, mitä sinä ajattelit, mutta sinä kajastus yön päässä, sinä juoksit minua pakoon, kun yö hälveni. En koskaan saanut sinua kiinni enkä tiedä, johtuiko se siitä, että et halunnut, vai siitä, että se on mahdotonta.

“Minä rakastan sinua aina”, niin sinä jätit minut, sitä minä mietin, kun yöt pitävät minua hereillä. Ne kalvavat edelleen. Olisin itsekäs, jos väittäisin, että vain minä jäin yksin. Enhän minä tiedä, mitä sinä nyt ajattelet, miltä sinusta tuntui menettää veli, jota sinä rakastit. Sinä kätkit kipusi minua taitavammin. Ajattelen sitäkin usein. Toistelen sanomisiasi kuin mantraa, jotta tuntisin sinut vielä lähelläni, jotta tuntuisit todelliselta olennolta, joka joskus hengitti yössä minua vasten. Pelkään, että joskus unohdan sinun naurusi. Pelkään, että unohdan, kuinka tartuit minua kädestä ja piirsit minut tähän maailmaan.

Jos kohtaisit minut nyt, olisitko minusta ylpeä vai kavahtaisitko sitä, mitä näkisit?

Aaveet

Minun ruumiini kantaa paljon aaveita. Ne ovat tarttuneet siihen eri aikoina ja ne huutavat öisin. Särky, jota en osaa nimetä, mutta joka on silti siellä. Se on tullut osaksi minua, koska sillä tavallahan suru on helpoin kestää; se on osa minua ja minä osa sitä, me täydennämme toisiamme. Jos teen siitä osan itseäni, ehkä se silloin sattuu vähemmän.

Syyllisyys

Sait minut tuntemaan syyllisyyttä siitä, että halusin olla rakastettu. Olin siinä edessäsi, kosketusta vailla; halusin olla joku, jota ajatellaan. Minä annoin kaiken itsestäni, vaikka minua pelotti olla olemassa. Sinä reagoit siihen kuin sairauteen, tarpeeseeni tulla rakastetuksi. Siinä oli jotain väärää, enkä minä ymmärtänyt koskaan, ettei se johtunut minusta. Sinun piti aina seisoa omilla jaloillasi, mutta minä en osannut, minä halusin, että joku kannattelisi minua edes pienen hetken. En osannut olla siitä sinulle vihainen. Ehkä minä nyt osaan.

Minä halusin, että näkisit ihmeitä silmieni pohjassa. Pelkäsin olla haavoittuva ja läsnä, pelkäsin olla ihminen.

Rihmasto

SV: bodyhorror

Rihmasto, joka levittyy tytön suusta korvaan saakka, on iljakas ja pehmeä. Kun sitä koskettaa, se vavahtelee ja liikkuu kuin se olisi jo oma eliöstönsä.

“Kuolenko minä?”

Hänen äänensä on ohut ja kalvomainen, jo aavistuksen muuttunut. Nieleskelen ja tuijotan vihertävää rihmastoa. Hänen vanhempansa odottavat kauempana, miehen käsi on kietoutunut vaimon harteille ja puristaa lujaa. Minä haluaisin sanoa heille, että tiedän, mistä tässä on kyse. Haluaisin olla varma, mutta mitä pitempään katson eliön liikettä tytön poskella, sitä vähemmän olen varma edes omasta ihmisyydestäni. 

Tämä ei ole Jumalasta lähtöisin.

Perhe poistuu tuvastani itkien. Vanhempien kädet ovat tytön harteilla, tyttökin itkee, vaikka en näe sitä. Minä mietin rintamalta palanneita miehiä ja heidän kertomuksiaan. Asioita, jotka olivat menneet pois paikoiltaan. Syljetyt hampaat, uudet pupillit, jotka kieppuivat valkuaista vasten. Kauhutarinoita, jotka vain kuulin, mutta joita silmäni eivät koskaan saaneet todistaa. Minä en aluksi uskonut niihin.

Se piti miehiä öisin hereillä. Hampaita vain lähti, niiden tilalle kasvoi jotain muuta, ei me katsottu, mitä. Me rukoiltiin, mutta siitä ei ollut apua. Yössä vain kuului, kuinka jokin ritisi suussa.

Ja nyt, rihmasto tytön poskella. Minä avasin tytön suun, mutta en kertonut hänen vanhemmilleen irronneista hampaista. Rihmasto peitti puolet hänen ikenistään. En pystynyt katsomaan sitä pitempään kuin mitä piti. Se eli jumalatonta, sielutonta elämäänsä tytön suussa eikä minulla ollut mitään, millä kohdata sen irvaileva elo.

Viikon päästä kuulen huhun siitä, että tyttö on kuollut. Tytön perhe asuu kauempana enkä minä tohdi matkata sinne asti vain antaakseni suruvalitteluni. He pitäisivät sitä minun syynäni, enhän minä osannut kertoa heille, missä oli vika. Minä päätän vain rukoilla tytön sielun puolesta. Mikä ikinä häneen tarttuikin, ei ollut maallinen.

Herään yöllä kirskuntaan, jonka kaltaista en ole koskaan kuullut. Jokin narskuu ja natisee, mutta en osaa paikantaa äänen suuntaa, se kiertelee tupaani kaikkialta. Yritän kuiskata, mutta mitään ei lähde suustani. Ikkunan takaisessa metsässä liikkuu jokin yön edessä kalpea. Liike ei ole nopeaa, mutta siinä on jotain kuumeista, vain etäisesti ihmistä muistuttavaa. Kun kävelen ulos, en pue edes kenkiä jalkaani, kuljen kuin transsissa.

Se on pelkkä valkea täplä yössä. Kuunkalpeaa ihoa vasten risteilee tuhansia kosteantahmeita rihmoja. Ihmisen silmät erottuvat vain vaivoin rihmaston keskeltä, eivätkä ne enää ano armoa.

Vien käden suulleni. Jokin liikkuu. Olento ei käännä katsettaan minusta, se tietää, että minä tunnistan sen, vaikka mikään siinä ei ole enää samaa. Se on jo maailmamme ulkopuolella, toiseksi tullut. Painan sormet hampailleni. Minuun ei satu, kun tunnen, kuinka etuhampaat irtoavat juuristaan. Verisinä ne putoavat kämmenelleni. Olennosta kuuluu matalaa kirskuntaa. Nytkö se tunnistaa minut kaltaisekseen? Jokin vetinen tuntuu sussani.

Kun katson olentoa edessäni, minä tiedän, että jossain on paikka, jonne kuulemattomat rukoukset hukkuvat.