Ystävät

(Wilhelm)

Minä pelkään ystäviä. Pelkään olla tärkeä. Mitä tärkeämpi olen, sitä enemmän minä pelkään. En teitä, vaan itseäni. Te olette niin lämpimiä, mutta minä en ole koskaan ollut hyvä erottamaan, milloin minua polttaa liikaa. Minä rakastan sitä, kun katsotte minuun ja hymyilette, mutta minä pelkään, että katseenne riisuu minut liian paljaaksi ettekä enää pidä siitä, mitä näette. Kun sanotte, että olen teille tärkeä, minä mietin, että mitä sitten, kun haluan repiä teidän kyntenne irti, kun ette sano riittävän usein rakastavanne minua, mitä sitten, kun olen tarvitseva. Mikään ei ole koskaan pelottanut minua niin paljon kuin näyttäytyä tarvitsevana. Se paljaus, se suojaamattomuus. Minä en ole kestää sitä.

Minä olen pohjimmiltani väärä, olen aina tiennyt sen. Minun kynsieni alla ei ole enää verta. Olen opetellut hoitamaan puutarhaa, osaan pitää huolta jostakin niin hauraasta kuin kukkaset, mutta en silti osaa hymyillä teille oikeissa kohdissa. Jätättekö minut, jos en koskaan opi, pidättekö minusta vielä, jos olen kesken?

Minä pelkään verta kynsieni alla. Voin pestä sitä hyvillä sanoilla, voin tulla joksikuksi uudeksi, mutta en ole lempeä, en ole koskaan ollut. Lempeys valuu sormieni välistä. Pelkään, että katsotte liian pitkään ja tajuatte, että en ole koskaan osannut rakastaa. Julius sanoo aina, että olen väärässä, että olen aina rakastanut omalla tavallani, mutta hän ei ole koskaan osannut arvioida minua. Hän osaa vain rakastaa. Tai sitten minä olen kyynistynyt liikaa, ehkä se on niin. En tiedä, kumpaa haluan uskoa.

Te olette liian lähellä pääsemättä koskaan ytimeen, ja se pelottaa minua. Jos alan rakastaa teitä, haluan teiltä kaiken, ja sitä minä en voi sallia. En voi olla enää koskaan se ihminen. Joten minä pidän teidät etäällä. Ihailkaa sädekehääni, sen te osaatte. Muunlaisena en osaa rakkauttanne koskettaa ilman, että palan.