torstai 11. kesäkuuta 2026

Kesälle

On kesä. Sormeni ovat vielä talvesta kohmeiset, kaikki liike tuntuu hidastetulta. Ihmiset kulkevat ohitseni niin nopeaan tahtiin, että liike muuttuu staattiseksi, en enää tiedä, kuka liikkuu. Minä olen jäänyt talveksi paikoilleni, liikkuminen vaatisi jotain, johon kehoni ei vielä kykene. Istun nurmikolla ja silitän sen tuoretta pintaa. Se on tuore, uudestisyntynyt.


Oletko sinä ollut täällä koskaan aikaisemmin? Minä olen. En tiedä, mistä sen muistan. Joskus, kun kurotan sormiani kohti taivasta, tiedän lentäneeni kerran.


Painan pääni nurmeen ja suljen silmäni. Ruoho on saanut kasvaa täällä yli mittansa, kukaan ei ole pakottanut sitä muotoon. Jossain joku nauraa. Siitä on kauan, kun olen kuullut toisen ihmisen ilon viimeksi. Ehkä suljin kaikki aistinikin talveksi ja haukon siksi nyt henkeäni.


Kesä olet jo täällä, kesä en ollut vielä valmis.

Kohtelethan minua hyvin, minussa on kohtia jotka ovat valollesi arkoja.

tiistai 9. kesäkuuta 2026

Sanoja

Wilhelm


Olen taas loputtoman väsynyt. En tiedä, miten on mahdollista olla niin täydellisen yksin, vaikka elämä on täynnä ihmisiä. Kaikki välkkyvät niin kirkkaina ympärilläni, mutta minun on hankalaa saada mistään kiinni. Minun rakastamiseni ei ole koskaan ollut helppoa. Se on kuin suoratoistopalvelu, joka täytyy uusia joka päivä. En pärjää ilman sanoja. Sanojasanojasanoja. Mikään, mitä teen, ei ole olemassa, jos joku ei sano siitä jotain. Maailma on aina niin hiljainen. Pidän vain niistä, jotka käyttävät oikeita sanoja. Lopuilla ei ole minulle merkitystä.

Sohva

Varka

Sohvan jouset törröttävät keskeltä. Sisuksia tursuaa ulos kuin verta äkäisestä haavasta. Ziska on nostanut polvensa niin korkealle, että hänen kapeat peuranjalkansa eivät kosketa kaikkea sitä sojottavaa ja epämääräistä, mitä sohvasta tunkeutuu pihalle. Ziskan kasvoilla on varjo ja haaleissa silmissä jotain muutakin kuin levoton katse.


“Sano mulle, että sä et ole vetänyt taas.”

“Okei. Mä en ole vetänyt taas.” Kyllästynyt, nariseva ääni. Tänään Ziskaan ei saisi yhteyttä. Hänestä pakenee samanlainen naurahdus kuin aina silloin, kun hän sanoo jotain omasta mielestään hulvatonta.

“Ziska. Oikeasti. Mä olen susta tosi huolissani.”


Ziskasta lähtee tuttua väsynyttä nurinaa. Hän vetää sohvalla lojuvan leopardikuvioisen piikkilippiksen päähänsä niin, että en vahingossakaan pääse tuijottamaan hänen verestäviä silmiään liian pitkään. Istun häntä vastapäätä punaiselle keinonahkatuolille, jonka pinta halkeilee ja kesii itseään puhki.


“Sä et voi vetää edes off-season. Etkö sä tajua?”

“Sinä et Varka ole mikään mun vitun äiti.”

“En olekaan, onneksi, sehän tässä ei ole susta koskaan pitänyt huolta. Mä sentään yritän.”

Jokin välkähtää ystäväni kasvoilla. Too soon. Ziska nousee istumaan välittämättä siitä, sohiiko hän itsensä sohvan repsottaviin jousiin.

“Sä välität vain siitä, koituuko mun sekoilusta bändille jotain vitun mainehaittaa. Se on ainoa juttu, mistä sä jaksat kiinnostua nykyään, vaikka sun oma siskosi aloitti tän vampyyripaskan. Älä jauha mulle kuin oisit joku mun pelastaja.”


Nousen tuolilta. Ei Ziskan kanssa voi keskustella, kun hän on aineissa.

“Joo, jätä mut taas vaan tähän yksin heti, kun menee vaikeaksi!” Ziska huutaa perääni, vaikka olen jo ovella. Kaikkialla taukohuoneessa on meidän julisteitamme eri kausilta. Hetkeksi joudun nieleskelemään, että en ala itkeä. Ei Ziskalla ole ollut näin vaikeaa pitkään aikaan. Tuijotan hänen metallikorujen peittämää naamaansa julisteista ja mietin sitä hetkeä, kun hän teininä teki ensimmäisen lävistyksen itselleen. Paljon on muuttunut sen jälkeen, mutta hänen silmänsä verestävät edelleen.


“Mä meen nyt hakemaan Danin.”

“Älä mene. Et helvetissä hae sitä.”

“En jaksa koota sua joka kerta uudelleen. Sun on opeteltava siihen ihan itse. Sä tiedät, mitä mä teen, jos toi jatkuu.”

“Ei. Varka. Älä.”

“Olen tosissani. Sua ei auta nyt se, että itken sulle kuinka paljon rakastan sua. Olen tehnyt sen jo sata kertaa ja sä olet siinä edelleen.”


Rikkinäinen sohva. Auki revitty.


“Mä menen nyt. Kasaa itsesi nyt luojan tähden.”

“Varka…”


Enkä minä sano hänelle enempää, koska se ei auttaisi ketään. Me tulisimme vain vihaisiksi, emmekä ole vihaisina hyviä toisillemme. Silloin osaan vain satuttaa häntä ja hän minua. Huokaan syvään. Käytävän valot ovat liian kirkkaat. Kauanko menisi, että tämä kaikki kalvaisi meidät hengiltä, en uskalla edes ajatella sitä.

lauantai 6. kesäkuuta 2026

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 38 [viimeinen säkeistö]

Ilva

Haluan
olla hänen
haluan
olla keiju
joka antaa anteeksi

Tulisiko
hän kanssani valoon
vai onko se jo
meille myöhäistä?

Astun lähemmäs
kurotan hänen kasvojaan,
jotka pimeä on lähes niellyt
missään ei enää soi
tuulikaan ei kuiski
on aivan hiljaista
kuin koko metsä olisi
			kuollut

”En voi antaa sinulle anteeksi
enkä palata luoksesi
	mutta
olemuksesi käy varjoa vähemmäksi
ja minä pelkään että
jäät pimeään
joka kehrää sinusta omansa.”

Sinisilmät pimeässä
eivät pyydä minua jäämään
olen oppinut Lukista sen
että hän on ensin keiju
sitten vasta koko metsän nielevä pimeys
eivätkä öljyntahmeat kyyneleet kuulu pedolle vaan
olennolle,
jonka sydän oli joskus valoa

”Minun valoni rakasti valoa sinussa
jään surulle, jos palaan sinne,
missä sisareni siivet lepattivat
älä anna minun mennä
pakota
	minut
		jäämään.”

”Et ole vankini etkä koskaan ollutkaan
en tahdo anteeksiantoa
valon päiväni ovat jo menneet,
mutta
sinä sykit yhä elämää ympärillesi
haluan että lähdet
ja minä jään.”

Ristilukin pitkät raajat
sulautuvat pimeään
minun rakkaasta pienestä Lukistani
on niin kovin vähän jäljellä
että jos painaudun häntä vasten
pelkään
muuttuvani tahraksi yössä

”En koskaan lakannut rakastamasta sinua”,
virkon yöhön
eikä se ole tunnustus vaan
	pyyntö
yö suhisee hiljaa ympärillämme
kanervat ovat pikimustia enkä
enää muista
miltä kuunvalo tuntuu siivenkärjissä

”Jos rakastat minua
rakasta itseäsi enemmän
ja
	pakene.”

Pimeys rahisee ja poksuu
venyttää rajojaan
Lukin kasvot
kuuluvat keijulle
se on kaikki
mitä tiedän
	todeksi
tässä pimeässä seitissä
jonka rihmat kurovat jo sydämeeni asti

Se mitä muut keijut eivät tiedä
on
että Lukin sydämeen näillä rihmoilla
on kaikkein tiukin ote

”En anna anteeksi
mutta en anna sinun kadota
osaksi pimeää jonka luulin jo hälvenneen.”

Minä tiedän
että hän on vielä siellä
koska olin kerran keiju
joka osasi rakastaa pimeää kuin lapsi
vailla pelkoa

Kurotan sormiani, valo tanssii vielä niiden päissä
Lukki ei voi enää tarttua
hänen muotonsa on pimeän viemä
käteni jää hänen öljyiselle poskelleen
piirtää viivan
ja minä tiedän
että valo sisälläni
kutsuu valoa hänen sisällään

Jää luokseni kunnes pimeä
kehrää itsensä pois
ja aamunsäikeet peittävät sen
mitä meistä on jäljellä

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 37

Ristilukki

Valoa
	valoa valoa valoa
kaiken hämärän keskellä
Ilvan kasvot kuin tulikärpästen tanssi
kurotan,
mutta en ylety
käteni ovat jo
sulautuneet pimeään
	en voi
		liikkua
olen perhonen omassa verkossani
saalistin
itse itseni
ansaan

En unelmoinut
että Ilva tulisi
hänen siipensä viistävät maata
ja katseestaan on sammunut hehku
mutta se on silti hän
valon suutelema
kaunein kaikista

Minä rakastin sinua
kuin osaa itsessäni
sellaista
jota en vielä tuntenut

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 36

Ilva

Elän valvetilaani kuin loputonta unta
yötä jonka katto leijuu raskaana yllä
ja silti
Lukin ääni tavoittaa minut

Sydäntä
	pakottaa
se ei ole tottunut
olemaan
näin hiljaa

Jalkani kulkevat
koska niiden täytyy

Lukin puoli metsästä
on kuin loputon musta massa
joka nielee kaiken itseensä
aivan kuten Lukki itsekin
	aikanaan

En varo askeliani
sillä kaikkein eniten täällä pelkää
Lukki itse

Mustia sieniä
kääpiä puiden rungossa
tummunutta kaarnaa, kuin hiillosta
mikään
	ei enää
		hengitä
silitän puiden näivettyneitä lehtiä
ja tunnen kuinka ne murenevat
sipaisuuni

”Lukki,
Lukkiseni,
missä sinä olet?”
Vaikka kyllähän minä tiedän
että sydämessäni on rihma
hänen sydämeensä
se johdattaisi minut
koska tahansa kotiin
vaikka koti olisi jo
tuhansia kuolleita lehtiä ja
valoton avara taivas

Mustien lehvien keskellä
pimeys kehrää pimeää
seittien takaa paljastuvat
kivuliaan tutut kasvot
lämpö läikehtii
pohjallani

”Lukki,
minä –”

olen tullut
	kotiin?

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 35

Ristilukki

Seiteistäni on muodostunut
tahmea verkosto
joka ei pysy enää näkymättömissä hämärässä
vaan peittää alleen kukat ja mättäät ja puut
hukuttaa
kaiken
olevan

Kaikkein pahimmin jumissa
olen minä itse
	en pääse
		liikkeelle
ei ole valoa
jota kohti kävellä
se on kulunut
loppuun

Minun metsäni
kuihtuu kanssani
eikä Ilva
ole enää kuin
silmäluomien takana välkkyvä kuva
tuskin todellinen sellaisenakaan

”llvaseni,
jos kuljet suru siipiäsi viistäen
jossain siellä
minä kutsun sinua
vielä viimeisen kerran.
Olen hiipunut
pimeääkin vähemmäksi
enkä elä
enää kauaa.”

Kas,
kun se on totta,
mitä kuulin
jo vuosikymmenet sitten kuolleiden keijujen sanovan
	suruun
		voi kuolla
jos oikein yrittää

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 34

Ilva

Minä kuljen valon ja hämärän rajalla
paljaat sammalet varpaitteni välissä
vailla
suuntaa
vailla
ketään
jota kutsua kodiksi

Olen varma että
jonakin aamuna
ensisäteet
korjaavat minut pois
vievät minut
kauas täältä
paikkaan, jossa ei ole surua
vaan pelkkää
perhosten siiven välkettä

Minulla on ikävä
			sinua
ja kun sanon
”sinua”
en tarkoita
päivänpaistettani, valosiipeäni
hänet
olen pettänyt
kaipaamalla sinua
kuin osaa itsestäni

Suru
syö meidät elävältä
kalvaa luumme pahemmin
kuin sinä koskaan teit keijuille
minä
olen alkanut kuvottaa itseäni
ymmärsin sinua vain niin pitkälle
mikä ei koskettanut itseäni
mutta heti
	kun menetyksestä
	tuli omaani
		minä lähdin

Vuodenajat ovat vaihtaneet vaatteitaan
ja syksyn kalma asuu jo meissä
vaikka sinua se ei tavoita
kuten se tavoittaa minut

Jos rakastaisin sinusta pahan pois
jäisikö se minuunkin
			asumaan?

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 33

Ristilukki

Pimeyteen voi
sulautua
kuin olisi aina
kuulunut osaksi sitä

Sieltä käsin
olen katsellut
kuinka lehdet putoilevat
eikä niitä pudota
	syys
vaan jokin aivan
toinen

Ilvan mentyä
kuoleman haju on peittänyt taivaan
kaikkialla haisee
lakastunut metsä
se ei jaksa sinnitellä
	kun minä en
		enää
			jaksa

Olen alkanut huomata
miten kaikki hidastuu
kukat eivät enää hehku
on pelkästään
pimeää
kaikkialla kiertäviin verkkoihini
ei tartu saalista
koska kaikki on jo kuolevaa
mikään elävä ei eksy näin kauas

Jos Ilva tulisi takaisin
saisinko takaisin
myös
	itseni?

Minua pelottaa
että se on
myöhäistä
että olemme jo
kuihtuneet kokoon
sillä jos Ilvan siivet
olivat surun merkitsemät
jo ennen tapaamistani
miten hän on kestänyt
kaiken tämän?

Ja
	miten
		voin
			antaa
		itselleni
	koskaan
anteeksi?

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 32

Ilva

Minä en
	palannut kotiin
jäin tanssimaan varjojen reunalle
jäin itkemään loputtomia kyyneliä metsään
katselin, kuinka ne putoilivat
ja kuinka
niiden kohdille
	kasvoi kukkia

En ole enää kuten kuka tahansa keiju
koska olen rakastanut pimeyttä
kuin osaa itsessäni

Joinain hetkinä
kaipaan Lukkia niin
että voisin itkeä kukistani kevään
ja joinain hetkinä
muistan
sisareni puronaurun
ja tahdon vain
	että minua ei olisi
		koskaan ollutkaan
sillä keiju
joka ei koskaan ollut
ei voi
	surra
	ja rakastaa
		itseään rikki

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 31

Ristilukki

Minun metsäni
		kuolee
mikään tuuli ei liikuta puita
tunnen, kuinka lehdet näivettyvät
alleni
kylmiksi
	elottomiksi
jokaisessa metsän henkäyksessä
tuntuu loppu

näin maailmat päättyvät
yhdessä yössä
kaikki kuihtuu ympäriltäni
jos ennen kuvittelin
tietäväni mitään yksinäisyydestä
nyt tiedän jotakin muutakin
tiedän
	miltä tuntuu
			poissaolosi

Ilva
	Ilva Ilva Ilva
toistelen nimeäsi vaikka
voin syyttää vain itseäni
siitä
että katkeruus vei minut pimeään
kauan kauan sitten
etkä sinä tullut ajoissa
kipinäsi lämmitti minua hetken
	kaikkialta
			Ilva Ilva Ilva
				se kaikuu
					pimeässä
						vailla painoa

Ajattelen sinun
sanojasi
kun kerroin sinulle menetyksestäni
silmissäsi hehkui
ja kun kosketit minua, tiesin, että halusit
pidellä kaikkea
minussa

Et koskaan
pelännyt
tai ajatellut
että minussa oli jokin vialla
et ymmärtänyt
minua kuten
	minä
näit hyvää sielläkin
mistä olin jo näivettynyt
kuivaksi ja kylmäksi

Mentyäsi
kävelin sielunpeilille
vaikka koko metsä tuntui
vastustavan sitä
kanervat taipuivat tummina paljaiden jalkojeni alla
linnut sirkuttivat puissa
kuin hätä olisi koskenut
minun lisäkseni
koko metsää

Sielunpeili seisoi äänettömänä keskellä kasvustoa
ja muistelin kuinka katsoit sinne vapisten
kunpa olisit toiminut kuten pelkosi käski
kunpa olisit paennut luotani aiemmin
kunpa
	olisit
		kunpa minä olisin
				ollut
				olematta

Sielunpeilistä
minua katsoi
pimeyden olento
vailla kasvoja

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 30

Ilva

En muista,
mitä silloin tapahtui.
Maailma oli hetken
pelkkää
	putoamista

Metsän jokainen puu
tuntui surevan kanssani
joka hengenveto
sisään
	ulos
sisään
	ulos
itkee päivänpaistettani
rakasta korentoani
jonka nauru ei helise enää
kevään ensimmäisissä aamuissa

Kun syys tulee
se vie mennessään valon ja lämmön
kohmettaa siipieni kärjet
ja kirii kylmillä sormillaan
kohti sydäntäni
niin
etten saa enää henkeä

En muista,
mitä sanoin Ristilukille
en muista hyvästelleeni
en muista en muista
		unohduksen hinta
			on tämä musta yön terva
			joka tukkii kurkkuni

älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua

Minä
unohdin päivänsäteeni
unohdin kuka olin
kun hän letitti hiuksiini kukkia
ja puhui samaa kieltä kuin eläimet ja kasvit
lauloi samaa laulua luonnon kanssa
minä unohdin sen
kuka olin
ennen kuin pimeys nieli minut osaksi itseään

ja
silti
enkö minä juuri ajatellutkin
että pimeys on vain mies joka –

on kauniimpi
yksinäisempi
hauraampi
	kuin kukaan?

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 29

Ilva

Kuvittelin tietäväni
miltä tuntuu tukehtua
	hämärään

tänään opin
että pimeydessä on tasoja
ja minä
		vajoan
		syvemmälle
		vailla happea

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 28

Ristilukki

Totta puhuakseni
en muista häntä.
Ilvan sisar
oli kuten kaikki muutkin päiväperhoset metsässäni
häilyvä
ohimenevä
	sekunneissa
		syöty
en muista,
miltä tuntui
kalvaa hänen luitaan
	en koskaan muista siitä mitään jälkikäteen

Kun työnnyn Ilvaan
ja itken helmiä,
jotka putoilevat hänen rinnoilleen
minä päätän kertoa hänelle totuuden
vaikka se repisi hänet luotani

En voi
jäädä kiinni
		valheeseen
vaikka
haluaisin

”Ilva,
	minä –”

Ei ole
sanoja
sille petokselle
jonka sydämeni
teki hänen sydämelleen
ja minä maksaisin siitä
			onnellani

Ilvalta kestää
vain sekunteja hajota
tuhansiksi valon kyyneliksi

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 27

Ristilukki

On pelottavaa
alkaa toivoa jälleen
toivo ei ole viihtynyt tumman taivaani alla
se on paennut aina aamun tullessa
liuennut
osaksi unettomia uniani

Kun se palaa osaksi
jokaista yötäni
tunnen sen tempoilevan
rinnassa
se kuiskii
		jää,
			jää,
				jää

vaikka enhän minä tiedä
miten hänet pitäisin
mitä hänelle antaisin
jos hän valitsisi yöni yökseen

En halua Ilvaa vain
ruumiillani
minun koko olemukseni
on nälän ravistelema

Syys on jo
pitkällä
mutta Ilvaa ei palele kuten minua
hän pitelee minua öisin ja painaa pehmeitä suudelmia hiuksiini
Ilvaahan tässä kuuluisi jäätää
sydämensä pohjasta
ja silti hän haluaa kaataa aurinkoaan minulle
kuin syksy sykkisi metsään
yksin minusta

”En ole koskaan
nähnyt sinun pelkäävän minua,
surusiipi.”
Ilva on laskostanut hehkuvat siipensä ja
istuutunut luolani lattialle
”Koska en ole
kertaakaan pelännyt sinua.”

Ja silloin jokin syvällä sisälläni laulaa
päästämään hänet pois
on totuuksia
joita en ole Ilvalle kertonut
olen antanut
ajan kuroa meitä lähemmäs toisiamme
olen antanut
	meidän lomittua

Mutta jossain sisällä
laulu laulaa
totuuksia
joita en
tahdo kuulla

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 26

Ilva

Minä en huomaa vuodenaikojen liikkuvan
koska kaikki täällä näyttää samalta aamusta yöhön
olen alkanut oppia, miten yö liikkuu
se herättää kukkaset ja saa kaiken hehkumaan
yö on levottomampi kuin päivä
en ihmettele lainkaan, miksi Lukki ei koskaan nukkunut

Lukki sanoo, että pian olisi syksy
hän tuntee sen siitä, miten kaikki kylmenee ja
	hiljenee
minä olen asunut
kevään ja kesän solisevissa puroissa
lintujen kaukaisessa laulussa
	ja
		kadottanut
			itseäni
				muuttumattomaan hämärään

Mitä lähempänä syksy on
sitä tiukemmin Lukki pysyttelee minussa kiinni
haluaisin vain imeä hänet itseeni,
niin paljon rakastan sitä,
miten hän hengittää minuun aamuisin

Kun ajattelen kotia
mieleeni eivät tule enää auringon täplittämät sammalet
vaan Lukin pimeässä sinisinä hehkuvat iirikset
ja terävät hampaat
pehmeät huulet
	reisieni sisäpinnalla
minussa on paljon sellaista
jota vain Lukki on saanut koskettaa

Minua ei kiinnosta
mitä muut keijut sanoisivat
Ristilukki ei ole hengittänyt syvälle heihin
eikä avannut sydäntään
kuten minulle

torstai 4. kesäkuuta 2026

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 25

Ristilukki

Suru on
salakavala vieras
kun se asettuu kylään
se on ensin hiljaa,
ei pyydä mitään
mutta kun se on jäänyt pitemmäksi aikaa
se peittää kaiken
		tummansineen

Surusta
tiedän paljon
enkä silti lainkaan sen enempää
kuin kukaan muukaan
joka on joskus menettänyt

”Lukkiseni?
Missä surun
kuuluisi tuntua?”
Ilva makaa
paljaana edessäni
ja räpyttelee pitkiä ripsiään
vien käteni hänen rinnalleen
”Eikö se asukin
jo syvällä sinussa?”

Ilva sulkee silmänsä
ja hengittää
surua sisään
mutta ei lainkaan
ulos

”Koska minä
saan tavata sisareni?”
Minä tiedän
ettei se ole hänen ainoa murheensa
Ilva on valon olento
joka kuuluu päivänsäteisiin
eikä minun syliini mustiin kanerviin

”Kaipaatko jo kotiin?”
Ilvan kämmen
jää poskelleni
ja se sanoo minulle riittävästi
vaikkei hänen suunsa liikukaan

”Enhän minä
ole vapaa kulkemaan
joten miksi esität
minulle moisen kysymyksen?”

Samalla
haluaisin antaa Ilvan juosta pois
pyrähtää siivilleen ja kadota
ja samalla
rusentaa siivet murskaksi
voidakseni pitää hänet
ikuisesti pimeässä

Vaikka eihän
valoa voi
laittaa häkkiin
se pakenee kaltereiden väleistä
ja katoaa aamuun mennessä

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 24

Ristilukki

Ilva jää metsääni ja
	sydämeeni
punomaan versojaan
siinä, missä minä osaan vain vangita ja sitoa
Ilva asettuu minuun itsevarmasti ja hellästi
hänen lämpönsä muuttaa koko metsää
mättäät tuntuvat aamuisin lempeämmiltä,
ne eivät upota
ja joskus hennosti puhaltava tuulenvire
ei riisu puitani paljaiksi

Mustuus pysyy
se on minun itseni synnyttämää
enkä usko sen muuttuvan vain sillä,
että Ilva valloittaa minusta sellaisia paikkoja
joita en tiennyt minussa olevan

Minun itseni täytyy
tulla sisältä valoisemmaksi
ja se
on ajatuksena yhtä
				kaukainen
kuin musta taivaani,
joka ei päästä läpi valoa

Ilva on kaunis ja hellä
kaikilla sellaisilla tavoilla
joilla en ole koskaan itse ollut
en voi tulla hänen kaltaisekseen
enkä olettaa,
että hän korjaisi minut
hän ei ole
minulle mitään velkaa
vaikka joinain hetkinä
haluankin painaa hänet syvälle itseeni ja imeä osaksi
	minua

Muistan vielä ajan ilman Ilvaa
en voisi unohtaa
miltä tuntuu hengittää pimeää sisäänsä
	joka hengenvedolla
ja pelätä
	pelätä
		pelätä

mutta
Ilva on opettanut minulle
kuinka kukat saa laulamaan
ja kuinka kevät voi tuntua ilmassa
vaikka onkin
aivan pimeää

Ilva on opettanut
	toisenlaisesta nälästä
jostakin aivan
uudesta
sellaisesta,
jota en osaa hallita
kun vain katsonkin hänen paljaita olkapäitään ja
valkeita hiuksiaan
pehmeitä huuliaan
	häntä
		kaikkea
			hänessä

En ehkä saa enää koskaan lentää
enkä voi palata sellaiseksi
kuin joskus olin
minä tiedän
mitä sielunpeili olisi minulle näyttänyt
ennen Ilvan tuloa
mutta en tiedä sitä enää
	minuus
		on alati liikkeessä
				muuttuva lammenpinta,
			joka väreilee
	jokaiseen suuntaan

Ilvan myötä
olen tullut uudemmaksi
en kokonaan toiseksi,
mutta silti olennoksi,
jonka kasvot ovat minulle vieraat
on kuin niillä välkehtisi jotain
jota minussa ei ole ollut edes
kauan sitten

Ja metsä
jatkaa muuttumistaan
joka aamu me kävelemme sen poikki
ja Ilva silittää hopeanhohtoisia lehtiä
kukat laulavat hänelle
ja minun rintaani korventaa niin
	että koko maailma taipuu reunoistaan

Mitä pitempään pidän hänet täällä
sitä synkemmiksi tiedän omat tekoni

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 23

Ilva

Hänen seittinsä
ovat kuroneet tiensä sydämeeni
ja jääneet sinne
en halua enää muistaa
kuka olin ennen tätä metsää

Lukki lämpenee hitaasti
minua vasten
ja jää paistattelemaan minuun
kuin ihoni olisi hänelle salvaa haavoihin
joita kukaan
ei voi nähdä

Ristilukin suru on
kaiken peittävää
sitä tihkuu puista
maa kuiskii sitä
ja ilma
on raskas sen painosta

”Kun menetin siipeni
menetin kaiken sen
mitä olin”,
hän sanoo
ja hänen sanansa
ovat kovat ja lujat
vuosien kovettamat

”Siksikö
sinä syöt keijuja?
Kostaaksesi?”
”Minä syön keijuja
koska minä vain
ajauduin kauas valosta.
Siinä kaikki.”

Miten käsittämättömältä
tuntuu koskettaa jotakuta
joka on tehnyt asioita
joita ei voi antaa anteeksi
ja silti
	silti
haluan laulaa hänet uneen
peitellä hänet kukilla
jotta hän ei itkisi enää koskaan
muuta kuin pieniä helmiä
	valon pisaroita yössä

Maailmassa on paljon
hyvää ja kaunista
Lukille katsella
jos hän vain avaisi silmänsä
ja antaisi minun johdattaa

”Kosto on
liian suuri sana minulle sanottavaksi.
Ehkä kauan sitten tunsin vihaa
mutta se on nyt kulunut pois
jättänyt jälkeensä vain
surunsinen.”

Kuin vahvistaakseen Ristilukin sanoja
meitä ympäröivät kukat
alkavat hehkua syvänsinisinä

Haluan hänet
uudelleen ja uudelleen
osaksi itseäni
syvemmälle ja syvemmälle
jotta unohdan kaiken
	kaiken
		kaiken

Annan unohduksen sataa lempeänä ylleni
kun hän käy minuun uudelleen
me hukumme syvänsiniseen
sekoitumme toisiimme

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 22

Ilva

”Sinä teet minut
	niin onnelliseksi,
			että –”

Sinä teet
minut

ja minä teen
sinut

onnea on
kadota samaan kanervikkoon
maailmalta piilossa

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 21

Ristilukki

”Mutta Lukki,
katso,
sinun oikeat kyyneleesi.
Ne ovat muuttuneet
helmiksi.”

Ilva nostaa päätään
ja ojentaa minulle pyöreitä helmiä
jotka hehkuvat
hänen kämmenillään
kuinka jokin noin viaton ja puhdas
voi olla lähtöisin minusta?

Ja silloin
näen lämmön Ilvan katseessa
kun hän kurottaa lähemmäs ja
vetää minut huulilleen
maistaa minua
kuin tuntisi huuleni jo kauttaaltaan

Helmiä putoilee
mustille mättäille

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 20

Ristilukki

Sinä päivänä, kun menetin siipeni
itkin ensimmäiset mustat kyyneleet
eikä niille tullut koskaan loppua
sen jälkeen
ne pinttyivät poskilleni
kuin merkiksi siitä
että jokin on
ikuisesti sijoiltaan

Kun lepuutan päätäni Ilvan rinnoilla
haistan hänessä kevään
kaiken sen kauniin ja kukkivan
joka on minulle pelkkä
irvokas muisto

Maailmassa, jossa kukaan ei rakastanut minua
on jäljellä pelkkiä tyhjiä kasvoja
	päiväperhosia
		valmiina putoamaan verkkoihini

”Lukki,
mitä sinun
siniset kyyneleesi ovat?”
Tiesin,
että hän on huomannut ne
hennot surunpisarat
silmäkulmissani

”Surua
ne vain ovat.
Ei sen
suurempaa.”
Ilvan kädet
silittävät hiuksiani
”Mistä sinä
olet surullinen?”

Hetken
hiljaisuus asuu rinnoissamme
täyttää meidät
tyhjällä

”Oletko koskaan
ollut niin yksin
että se on kaikki
mitä tiedät maailmasta?”

Minä syön valoa
ja lämpöä
joita en ole saanut osakseni
vuosiin
	vuosiin	
		vuosiin
	vuosiin
vuosiin
	ennen
		Ilvaa

ja silti
itken pahaa pois
joka hengenvedolla

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 19

Ilva

Ristilukin iho on
	kylmä
mutta hän sykkii lämpöä
kehoni joka ääreen
hengittäessään tiheästi ylläni

Tänään metsä
saa kuulla,
mitä sisimpäni laulaa
kun Lukki käy raskaana päälleni
Metsässä soi
	nautintomme
		sävel

Lukki
jää päälleni
ja silloin näen
kirkkaat kyyneleet hänen poskillaan
	ei mustia
		vaan tavallisia
			kirkkaita kyyneliä
kuin keväinen puro
hänen poskillaan

”Lukki?
Onko kaikki
hyvin?”
Hänestä pääsee voimakas nyyhkäys
	ja hän on yhä
		osa minua
”En muistanut,
että onni tuntuu
tältä.
Se
polttaa niin
	että
		sattuu.”

Silitän hänen kyyneliään
hän pysyttelee minussa
ja hänen kyyneleensä ovat
	keväinen sade

”Sinä olet
täynnä hyvää,
etkö olekin?”
Siihen hän
ei osaa vastata

Kun hänen kyyneleensä lakkaavat
hänen poskensa tuntuvat vähemmän öljyisiltä
on kuin paha valuisi hänestä pois
”Ssh”,
minä kuiskaan häneen
ja vedän hänet
	syvemmälle
		itseeni

Ylläni leviävät
puiden lukuisat oksat
ne kieppuvat ja pyörivät
kuin Lukin seitit
aina vaan
	liikkeessä

Olen täysin avoin
vailla suojaa
vain Lukki
huokailemassa minuun
ja kun me viimein lopetamme
	tärisen mättäillä
	Lukin pää rinnallani

”Tässä minun
on
	hyvä.”

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 18

Ristilukki

Kauhu täyttää Ilvan kasvot
joka kerta samalla tavalla
se syö kokonaan
	valon

Pahinta ei ole se
ettei hän uskoisi minua
vaan se
että hän uskoo

”Kauan sitten kauneinta,
mitä tiesin
oli
	osata lentää.”

Ilva tulee lähemmäs
ja koskettaa poskeani
”Missä sinun
siipesi ovat?”
Suljen silmäni
	luomien takainen pimeys
					nauraa

Rintaani koskee
kun hän ei kysy, miksi olen
	tällainen
painan käteni hänen omalleen
ja tunnen kuinka
kaikki sisälläni tyyntyy
ja siltikään
	en saa
		henkeä
hänen lähellään

”Ilva, sinä…
Tiedätkö sinä,
mitä teet minulle?”
Olemme tunteneet
	siivenräpäyksen
		en saa
			unohtaa sitä
ja silti
kun tunnustelen pimeyttä
se kuiskii
	ota hänet
		ota hänet
Voiko valon niellä kokonaan
jos on itse
sisältä musta?

”Lukkiseni,
minusta tuntuu,
että sinulla on hyvä sydän.”

Puut ympärillämme
tanssivat keinuvat
liikuttelevat kapeita oksiaan
tuulenvire tuo mukanaan
	toiveen

”Ilva,
minulla ei ole ollut siipiä
pitkään,
	pitkään
		aikaan.”
”Sinä olet
silti keiju.”

Eikä hän kysy
miksi keiju söisi toisia keijuja
vaan tulee lähemmäs
niin lähelle
että tunnen hänen sydämensä läpättävän

Jossain kauempana meistä laulaa lintu
ja minä haluaisin
painaa Ilvan vasten mättäitä

Kaikissa tänne saapuneissa keijuissa
on ollut jotakin tyhjää
heidän siipensä
	ovat irronneet helposti
ja heidän lihansa
on maistunut aina samalta

mutta Ilva
Ilva
	Ilva
		Ilva
			Ilva
		Ilva
	Ilva
Ilva
hän soi
minussa
kuin kevään ensimmäiset linnut

”Ilva, minä –”
Ja hänen huulensa
löytävät omani
ennen kuin ehdin
lausettani loppuun
	on kaunista
		kuulua osaksi loputonta yötä
			kun on joku
				johon hukkua

minun ihoni kuiskaa hänen iholleen sen
	mitä en voi sanoa ääneen
älä päästä minua pois
sillä minun sydämeni on musta ja uneni tervaa
pelkään olla olemassa
sellaisena kuin olen

Hengitän häneen yötä
ja hän hengittää minuun kaikkea sitä hyvää
joka kasvaa metsän toisella puolella
kevätkukkia hänen rinnoillaan
kesäinen niitty hänen vartalonsa taitteissa
vuolas puro siellä minne
kukaan muu ei ole ylettänyt

Minä haluan
	kaiken	
en jätä senttiäkään hänen ihostaan
kenellekään
toiselle

keskiviikko 3. kesäkuuta 2026

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 17

Ilva

Tämäkin päivä päättyy
Lukin tummaan päähän polvillani
hän nukkuu levottoman olennon unta
sätkähtäen välillä
jatkaen silti
silmät syvästi ummistettuna

Minä mietin luottamusta
miten se voi viritä
jo muutamassa päivässä
silitän hänen päätään
ja mietin siskoni kuvajaista lammessa
	älä unohda minua
unohdanko minä hänet
antautumalla Lukille näin?
Vaikka nukkuessaan hän on
pelkkä mies
hauras ja
vailla suojaa

En tiedä
mistä minun kuuluisi erottaa yön ja päivän hento raja
sisälläni vain tiedän
milloin minun on aika asettaa käteni Lukin poskelle ja
kutsua hänet valveen maailmaan

Keijut näyttävät
koko elämänsä samalta
heissä pysyy
	sama hehku
Kun Lukki herää
hänen silmissään loistaa
pienen keijun hohde

”Kuka sinä
oikeasti olet?”
Sellaista tuntuu erikoiselta kysyä joltakulta
jonka unta on vartioinut
ja jonka kanssa on tanssinut aamukasteessa
mutta Lukki vain hymyilee
eikä hänen kasvoillaan ole tänään varjoa

Lukin silmät
ovat itkeneet mustaa öljyä poskille
mutta niiden seassa
silmäkulmissa
on sinistä pölyä
kuin perhosten murtuneita siipiä
hetken mielijohteesta
	kosketan hänen poskeaan

Lukki vie kätensä omalleni
silittää silitystäni
”Tahtoisitko sinä
todella tietää?”
Nyökkään
koska kukapa
ei tahtoisi tuntea
vangitsijaansa?
Vaikka enhän minä ole
	vanki
		vaan
			vieras
niiden raja on tällä puolella metsää niin häilyvä
että ne sekoittuvat helposti

”Uskoisitko,
jos sanoisin
että minäkin
olen
			keiju?”

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 16

Ristilukki

En tiedä miksi
haluan pitää Ilvan aina
asettaa hänet kiven alle
niin
	että hänen siipensä pysyvät ehjinä
		mutta
			lukittuina
en halua että hän menee
hän ei tule löytämään täältä etsimäänsä
ja minun ajatukseni ovat
mustia
mustanmustia
	mustempia kuin
		aikoihin
vaikka Ilva on
pelkkää valoa paljaista varpaista hehkuvaan hipiään

”Pelkäätkö
sinä minua,
Lukkiseni?”

Lukkiseni
olenko minä
hänelle jo
jotakin omaa?

Me olemme tunteneet päivän
se on pienelle perhoselle
suuri aika
mutta minulle
	vain siivenräpäys

Miten Ilva on päivässä
kuronut minuun rihmojaan
niin vaivihkaa
että haluan rusentaa hänet alleni
jotta hän ei saisi henkeä
muulloin kuin salliessani?
Ei, päiväperhonen
en pelkää sinua
pelkään sitä
	kuka minusta tulee seurassasi

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 15

Ilva

En pelkää
varjoa Lukin kasvoilla
en hänen pitkiä kynsiään
ja teräviä hampaitaan
en edes hänen kaikkialle kurovia rihmojaan
mutta pelkään
yksinäisyyttä
joka tulvii hänen äänestään
kuin keväinen puro
	yli
		uomiensa

”Miksi
sinä syöt keijuja?”
Se on kuin kysyisi auringolta
miksi se nousee taivaalle joka päivä
	koska sen
		täytyy

Varjo Lukin kasvoilla tummenee
eikä hän vastaa
koska hän ei voi

”Tahtoisitko jo
takaisin luolaan?”
”Minä tahtoisin
kuulla sisarestani.”

Liian
	pian
varjot ovat niin tummia
että ne syvenevät
	mustiksi

”Sinä olet
minun
	vieraani.”
Sanojen välillä
on ikuisuuden kestävä tauko

sinä olet
	minun
		minun
			minun

sanat putoavat sisälleni
kuin pisarat

Minä olen
				hänen
vankinsa
ja sydämessäni
soi
laulu
jolle ei kuulu loppua
näiden mustien puiden alla

tiistai 2. kesäkuuta 2026

Ehjä

Helmi

Minä kuvittelin aina, että se maailma ei aukenisi minulle. On ihmisiä, jotka eivät ansaitse oikeuksia, ja kun tajusin olevani sellainen, eristyin. Kerroin terapeutilleni vasta vuoden jälkeen, että minulla oli tapana kieltää itseltäni asioita, joita en uskonut ansaitsevani. Ne eivät olleet millään tavalla minuun tai ongelmaani liittyviä asioita. Ihan tavallisia vain, kuten siideri saunan jälkeen tai mökkiviikonloppu työkaverien kanssa. Vasta nyt tajuan, että en olisi koskaan edes nauttinut sellaisista asioista. En tiedä, missä vaiheessa elämä alkoi menemään minulta ohi. Istuin kaukana kuin katsoisin elämääni videolta. Nauha, joka kulki eteenpäin enkä tuntenut siitä mitään.

Kuvittelin, että en olisi todellinen ihminen, sellainen, joka tuntisi normaaleja asioita ja olisi onnellinen siitä, kun joku soittaa viikonloppuna yllätyspuhelun ja ilmoittaa tulevansa kylään. Pitäisi joskus kestejä parvekkeellaan ja ostaisi tuttavien lapsille kivoja vaatteita alennusmyynneistä.

En ollut se ihminen. Olin rikki ja minussa oli jotain vikaa, kunnes niin ei enää ollutkaan.

Kun kosketin tyttäreni kättä ensimmäisen kerran, tajusin, että olen ihan kuten kuka tahansa muukin. Minulla on iho, jonka on turvallista koskettaa pientä ihmistä. Itkin ja itkin ja itkin kunnes mitään ei enää tullut; mutta en ollut tyhjä, ymmärsin sen viimein. Sisälläni oli jotain, jota en ollut koskaan tajunnut. Tuntui hullulta ymmärtää, että olin pelännyt itseäni kolmekymmentäkolme vuotta täysin turhaan. Minulla ei ollut vaarallisen ihmisen kosketus. Pitelin tytärtäni ja itkin, eikä kukaan Miloa lukuun ottamata tiennyt miksi itkin. Olin turvassa ja ensimmäistä kertaa koskaan olin varma, että voisin rakastaa itseäni.

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 14

Ristilukki

On olemassa maailmoja
jossa keijut hukkuvat
omaan valoonsa
on olemassa peilejä
jotka heijastavat
sen mitä emme halua nähdä

Ilvan otsa koskettaa jo vedenpintaa
kun lausun hänen nimensä
se on pelkkä koukku
en tiedä, onko hänestä tarttumaan siihen
en tiedä sitäkään
mitä hän lammessa näkee
mutta hän huutaa
äänetöntä huutoa
joka tanssii kaikkialla lammenpinnassa

Ilva
kavahtaa kauemmas lammesta
ja huohottaa
pienen keijun hätää
tältäkö kaikki näyttävät
ennen kuin heidät
niellään?

”Ilva.
Mitä sinä
näit?”

Kumarrun hänen viereensä,
mutta hän kavahtaa minuakin
”Miksi toit minut tänne?
Tahdoitko katsella,
kun hukun?”
”En tietenkään. Minä halusin
tietää
mitä näet peilissä.”
”Olin vähällä
hukkua
itseeni.”

Siitä minä
tiedän kaiken
	itseensä
	hukkumisesta
hetkistä
ennen sukellusta
pimeäänhämäräänvisvaiseen

”Kenet
sinä
näit?”
”Sisareni,
joka
ei ollut
sisareni.”

Ojennan kättäni silittääkseni Ilvan olkaa
hän antaa minun tehdä sen
painan käden sirolle olalle ja
silitän
tunnen hänen
hengityksensä
kaikkialla kehossani
ja se tuntuu
lämpimältä
syvällä sisälläni
sellaisissa pimeän loukoissa
joissa kukaan ei ole käynyt
vuosiin
	ja vuosiin
		tai kenties
			koskaan

”Sielunpeili
on vuosien saatossa
vääristynyt.
Pimeä on
muuttanut sitäkin.
Se voi näyttää
sen mitä haluat
mutta hämärä
muuttaa siitä
kaltaisensa.”

Ilvan silmissä kiiltää
kyynel
tartun häntä leuasta
ja annan hänen itkeä
kyyneleensä pisaroiksi kämmenelleni

”Olen pahoillani
että toin sinut tänne.”
Ilva pudistaa rajusti pääätään
”Älä ole. Minäkin
haluaisin tietää,
mitä sinä näet lammessa.”

Pimeys
nielee sanani
ne
	pienenevät

Ilvakin näkee
että hän on
paljon minua rohkeampi

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 13

Ilva

Syvemmällä metsässä
ilma käy tiheäksi ja
puut kuiskivat kielellä,
jota keiju ei ymmärrä
Ristilukin rihmoja on kaikkialla
ne koristavat oksistoja ja valuvat alas mättäille
kaste pisaroi niiden ohuissa naruissa

Lukin askellus on tasaista ja määrätietoista
silti keveämpää kuin koskaan oletin
hänestä näkee
että jokin painaa hänen harteitaan lysyyn

Kauempana hämärästä
erottuu laakea muoto
veden kimallus
muistuttaa minua kodista
tavalla
	joka ei voisi
		painaa rintaani enempää kasaan

Tummat samettiset kukat
kiertävät lammenviertä
lampi on tyyni kuin suunnaton peili
suuri valkoinen läikkä keskellä ikuista yötä
	suonissani
	kohisee
minä en tunne
rauhaa

Miksi?

”Missä me
olemme?”
”Edessäsi on
sielunpeili,
surusiipi.
Uskallatko katsoa?”

Sielunpeilin pinta
väreilee
kun Lukki hämmentää sitä pitkillä kynsillään
ja siltikään
	Lukki itse ei katso lampeen

Siellä, missä kasvoin
auringon täplittämillä kummuilla
lammet ja purot
liplattavat lempeää vettä
jonka virta
kutsuu kotiin
	mutta sielunpeili
	heijastaa ylleen kaartuvat puut
		pikimustina

Kurotan lähemmäs
sydämeni
	sykkii
		sykkimistään
kurotan ja
mietin
miltä tuntuisi hukkua
	omaan kuvajaiseensa

Tyyntynyt pinta
näyttää kalpeat keijunkasvot
ja niiden takana
loputtomiin pimeää

Kuka sinä olet
kun vain sinä
näet
sinut?

Lukki on jossakin kauempana
puiden muoto peilissä pyörii ja kieppuu
ovatko omat kasvoni
aina olleet yhtä
kauhistuttavat
vailla tunnetta
ja iloa?
Ensimmäistä kertaa
minun keijunsydämeni
	pelkää

Muodostan käsilläni kupin
ja kuiskaan lampeen:
”Kuka sinä
olet?”
Ja silloin
maailmani
	muuttuu
		siirtyy
liikahtaa
	juuriltaan

minun kasvoni ovat
hänen kasvonsa
kasvojen alla kasvot

sisareni valosiipi
hymyilee väärää hymyä lammen peilissä
pelko on puristanut sormensa sydämelleni
ja minä tärisen ja pelkään vailla
ääntäni

Kuka sinä
olet
kukasinä
olet
miksi et ole
kuten minä
sinut muistan?

Peili heijastaa minut sisarenani
kuva väreilee, mutta olen varma kasvoista
puut takana vääristyvät, taipuvat
kuvajainen kääntää kaiken ympäri
luonto kuiskii
kuvajainen
on kuin se
	nauraisi

Lopeta
lopetalopetalopeta

Kuvajaisen kädet kurottavat kohti minua
se hymyilee
ja olen varma
että vesikin on täällä
pahaa
se ei tahdo minulle hyvää

”Älä
	unohda
		minua
älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua älä unohda minua älä unohda minua” Vien kädet korvilleni ja huudan kuin se olisi ensimmäinen ääneni ja kun lammen pinta koskettaa otsaani kuulen toisen ääneen sellaisen, jota lampi ei ole muuttanut ”Ilva.”

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 12

Ilva

”Lukkiseni,
minne sinä katoat,
kun katoat?”

Puut ovat
hiljenneet
ja päivä tuntuu yöltä
kanervikko on äänetön ja minussa
	on paljon uutta
		tuntematonta

”Pimeään”,
sanoo Ristilukki
vailla valoa äänessään

”Minä nautin meidän tanssistamme”,
uskaltaudun kuiskaamaan
ja silloin
näen sellaisen Lukin
joka on vieras paitsi minulle
	myös luultavasti
	koko metsälle
hymy hehkuu sinisissä silmissä asti
”Minäkin, surusiipi,
minäkin.”

Hän astelee luokseni
ja ojentaa kättään
tartun pitkiin sormiin ja annan hänen
vetää minut lähemmäs
niin lähelle
	että hengitän
	hänen yötuoksuaan sisälleni

Ristilukki tuoksuu
pimeiltä liljoilta
kastehelmiltä aamuisissa oksissa
unohtuneilta asioilta,
	niiltä, jotka
	odottavat ojanpohjissa
		löytämistään

”Lukkiseni,
miksi minua ei
pelota olla lähelläsi?”
”Koska sinä kannat
sellaista kauneutta,
jota ei näistä metsistä löydy.”

Ja jotenkin vain tiedän
ettei hän tarkoita sitä
miltä näytän
vaan jotakin sisällä
	kehräävää

”Minä tahtoisin jälleen
näyttää sinulle erään paikan.
Se sijaitsee
	metsän
		sylissä.”

Minä ojennan käteni
kuten tähänkin asti
	vailla pelkoa

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 11

Ristilukki

Kaipuusta
minä voisin kertoa kaiken.
Öisin se kehrää
pimeitä seittejään
sydämeni ympärille
	ja hengittää minuun
	pahaa
		pahaa
			pahaa

paha synnyttää pahaa
ihoni alla juoksee
	vihamielistä verta

mutta Ilva
Ilva on kaunis Ilva on
	valoa kannen alla
Ilva on
minun vankini ja
	minun sydämeni hänen valonsa vanki

Ymmärtääköhän Ilva
miltä tuntuu olla siivetön?
Elää vailla siipiä
maailmassa
jossa siivettömät olennot
rusentuvat
kärventyvät hengiltä
pääsemättä pakoon

Minä syön keijujen valoa
koska se on ainoa mahdollisuuteni
olla olemassa
	sellaisena kuin olen
Pimeässä
on paha olla
on paha
olla
	olla olla olla
		olematta
			ehjä laisinkaan

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 10

Ilva

Lukki on hellempi
kuin sadut kertovat
ja tuhatverroin kauniimpi
kuin keijujen painajaiset antavat odottaa
	hänen pitkät sormensa ovat hellät omillani
	kun tanssimme niin
		että maailma unohtuu

Lukin silmät
kantavat surua, josta en tiedä mitään
	mutta näen sen häivähdyksen
	kun hän painaa katseensa kanervikkoon

”Mitä mietit,
kun katseesi pakenee?”
”Juuri nyt
minä mietin
kuinka kaunis tanssisi on.”

Rinnasta asti nousee
keveä tunne
joka nostattaa hymyn huulilleni
miltähän Lukki näyttäisi
jos hän hymyilisi?
Saisiko se
hänen kasvonsa
täyttymään
	valosta?

Hän on katsellut minua
	taukoamatta
siitä lähtien kuin avasi silmänsä
eikä hän näytä enää
keijuja syövältä hämähäkiltä
vaan mieheltä
jonka vieras olen

Kuinka vaarallista
minun on unohtaa
keitä me olemme
näiden puiden alla?

Lukki ei pyydä minua
mukaansa luolan hämärään
vaan antaa minun tanssahdella
tummilla mättäillä
lehvien keinuessa ylläni
minusta tuntuu
että hän seuraa
	jokaista liikettäni

”Ilva,
mitä tämän taivaan alla
sinä rakastat eniten?”

Katson pitkään
Ristilukin silkkisiä tummia hiuksia
ja mustaa kaapua, jonka alle hän verhoilee ruumiinsa
	tällaisena
		hän voisi olla kuka vaan

Mitä minä
rakastan eniten?
Minä ajattelen
	liplattavia puroja
	auringon välkettä iltapäivissä
		kun se putoaa puiden oksien läpi
		sirottuu valosateeksi olkapäilleni
Minä ajattelen
	siskoni naurua
	joka soi kilpaa linnunlaulun kanssa

”Suru painaa
jälleen rintaasi,
valonlapsi.”

Niinkö pian
sen näkee minusta?
Antavatko siipeni sen ilmi?
”Ajattelin vain
sisartani.”
”Taidat kaivata
häntä kovasti.”
”Etkö sinäkin kaipaisi
	jotakin
		joka on kuin
			osa sinua?”

Ristilukin silmät
	tummenevat
hänen päänsä painuu alemmas
”Niin minä
kaipaankin.”

Enempää
hän ei sano
enkä usko
että sanoisi
vaikka kysyisin

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 9

Ristilukki

Ilva tahtoo
mennä katsomaan,
peittääkö aamukaste minunkin metsäni
vaikka kaikkialla on
	pimeää
ja minä tahdon
sulautua osaksi häntä
olen tuntenut hänet yhden hauraan yön
mutta hän valvoi tuntemattoman unta
vailla minkäänlaista velkaa

Keiju tanssahtelee mustilla mättäillä
kuin ne olisivat hänen vanhoja ystäviään
jos minun sydämeni on
	musta
niin hänen omansa on
	valosta kudottu

Minä vain katson,
kuinka keiju tanssii kaikkeen kotinsa
hän näyttää onnelliselta
vaikka on menettänyt sisarensa
enkä osaa sanoa,
mitä eroa on vieraalla ja vangilla
sellaisessa paikassa, joka imee kaiken elinvoiman keijuista

Ilvan nauru täyttää metsän
se tarttuu puihin ja helisee niissä
koko maailma tuntuu yhtäkkiä
lempeämmältä

Ojennan käteni
”Tahdotko tanssia kanssani,
surusiipi?”
Ilva nousee ylös
ja tarttuu käteeni hetkessä
”Kuka meille
soittaisi?”
Vilkaisen puihin
joiden hennot oksat alkavat
	keinua
hauras sävelmä
sikiää syvältä puiden uumenista
ja pian
	keinumme mekin

Ilvan siivet
reagoivat musiikkiin
niiden kärjet väräjävät
ja hänen päänsä kohoaa
ihmettelemään metsän sointia
	lehdet ja kukkaset
		puhkeavat lauluun

Käsivarsillani
Ilva on kauniimpi kuin yksikään olento
joka on astellut hämärässä
mutta en voi sanoa sitä hänelle
sillä se voisi pelottaa hänet pois
ennemmin kuin hampaani ja kynteni

”Milloin sinä opit tanssimaan näin?”
hänen äänensä
on alkanut tehdä kotiaan rintaani
sen sointi tuntuu linnunlaululta
sydämeni kumean sykkeen alla
”Kauan,
	kauan sitten.”

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 8

Ristilukki

Rihmojani
	kiristelee
jossain puiden takana
seittiin on jäänyt vangiksi
	saalis
se on ensimmäinen asia,
jonka tajuan todeksi
aukoessani silmiäni
Ilvan lämmössä

Saalis saa
mennä
en tarvitse ruokaa enkä juomaa
sillä Ilvan iho on pehmeä ja
olen nukkunut kokonaisen yön
mustaa unta

Nostan päätäni
kohtaan Ilvan utusilmät
lempeyden niiden pohjissa
haluan imeä hänet itseeni
enkä ymmärrä
	mistä tarve syntyy
sillä se jano, jota tunnen keijuja kohtaan
		ei ole tällaista

”Näitkö unia?”
Miten hänen äänensäkin
on niin pehmeä,
että tukehdun?
Olen ikivanha iätön
	ainiaan astellut näissä metsissä
	punoen verkkojani
ja silti Ilva on kuin ensimmäinen valonsäde
joka on koskaan koskettanut näitä lehtiä

”En”, tunnustan
mutta se ei muuta surusiiven ilmettä
hän asettaa kätensä jälleen poskelleni
silittää öljyisiä kyyneliäni
ja minä suljen silmäni
	ensimmäistä kertaa ikivuosiin
		on ihanaa
			olla elossa

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 7

Ilva

Ristilukin luolassa
on vaikeaa erottaa yötä päivästä
mutta vartaloni tietää
vaeltaneensa päivän puolelta
	yön rajan taa

Luola on kylmä ja kova
vailla yösijaa
Lukin täytyy nähdä, mitä ajattelen
sillä sen ääni täyttää jälleen koko tilan:
”Minun luolassani
ei taida olla keijun mentävää rakoa
jonne voisit uinahtaa.”
Pudistan päätäni
”En tohdi
vaatia sinulta sellaista.
Voin käydä
ulos mättäälle nukkumaan.”

Vaikka pelkkä ajatus
ylleni kietoutuvasta pimeästä kattonani
on miltei yhtä tukehduttava
kuin luola ympärilläni

”Missä sinä nukut?” kysyn Lukilta,
jonka muoto jää jälleen hämärään
”Minäkö? Minä en
nuku laisinkaan
silmät auki
minä valvon
ikuisessa yössä.”

Lukin sanat
kaikuvat luolan seinämissä
astun lähemmäs
	mutta Lukki kavahtaa
sen liike on kuumeista ja jyrkkää
silti täysin äänetöntä
suhahdustakaan ei kuulu,
kun se suihkii pimeässä

”Miksi sinä
pidät silmäsi auki yössä?”
”Koska minä
pelkään pimeää.”

Eivätkä mitkään sanat
ole koskaan tehneet sydämeeni kotia
	yhtä ripeästi

Voiko hämäränkutoja
pelätä pimeää enemmän
kuin valossa kasvaneet?
Sydämeni soi
	ja soi
		ja soi
vailla vastauksia

”Lukki, pimeänkehrääjä,
saanko koskettaa sinua?”
Hän pysyttelee yhä
kauempana minusta
värjöttelee luolansa uumenissa
kuin ei kykenisi sittenkään
kohtaamaan keijukaista
jonka kaltaisia hän on
nauttinut ruoakseen
kymmeniä ja kymmeniä

”Pelkään kosketustasi,
valonlapsi.”
”Onko tuo ei?”
Ja silloin
pimeys kerää itsensä
ja erotan hänet sellaisena
kuin hän
	on

Ristilukin iholla risteilee tummia kuvioita
kuin hiiltä ja nokea
hänen suunsa on tummunut ja hampaansa terävät
ja silti
	hän muistuttaa keijua
yhtä kaunis
mutta vailla lämpöä
kuunkalventama ja hauras

Tummat hiukset valuvat valtoimenaan alas
pitkät kynnet osoittavat kohti minua
”Minun pelkoni
ei tarkoita,
että kieltäydyn armostasi,
surusiipi.
Astu lähemmäs,
ole rohkeampi
	kuin kukaan ennen sinua.”

Kurotan kättäni
kohti Lukin poskea
me olemme kalpeita keskellä mustuutta
ja kun
sormeni löytävät hänen ihonsa
	en kavahda inhosta
vaan niistä säikeistä,
joita sisälläni rihmoo
valtoimenaan
	vailla selitystä

Lukin iho on kalmanviileä
sormeni piirtää poskelle
	jossain kaukana
	todella laulaa lintu

”Etkö nukkuisi
minun vartiossani?”
Ääneni jää
tanssimaan ilmaan
Lukilla on tummat kulmat
ne kurtistuvat kysymykselleni
”Ettäkö
vartioisit untani?”
Hänen naurunsa lähtee eri paikasta
kuin aiemmin
jostakin
	kevyemmästä

”Tekisitkö sen olennolle,
joka voisi syödä sinut koska vain?”
”Mutta ethän sinä
vierastasi syö. Sulje silmäsi
niin minä vartioin untasi.
Pitäähän pimeydenkin
joskus levätä.”

Lukin hymy on täynnä surua
niin syvää, ettei sen taa näe
”Odota, perhonen,
tahdon näyttää sinulle jotain ensin.”

Lukki kulkee ohitseni
kuiskii minua mukaansa
ja minä seuraan
koska kenenkään sellaisen
joka pelkää pimeää
ei ole hyvä yksin

Olen ollut hämärässä tarpeeksi
erottaakseni muotoja
luolan takana kulkee pieni polku tummien kasvien keskellä
Lukki ojentaa kättään
kuin tarjotakseen sen minulle tartuttavaksi
	ja sydämeni
		läpättää
			lujemmin

Keijunsurman käsi
on yhtä kylmä kuin hänen poskensa
pidän siitä kiinni niin lujaa
kuin hän voisi kadota yöhön

Kauempana luolasta
maan peittää kellojen sininen meri
kuu ei yletä tähän kolkkaan metsässä
mutta kukat hehkuvat omaa hehkuaan
	kuin ne muistaisivat vielä
	miltä aurinko tuntuu niiden pinnalla

Kävelen lähemmäs,
kumarrun kukkien äärelle
silitän kukkien pintaa,
niistä tarttuu sormiini
	nokea
	ei
	jotain
	pimeämpää
kohotan katseeni Lukkiin
ja kysyn vailla sanoja

”Yllätyitkö?”
”Mitä se on?”
”Yön
kastetta,
surusiipi,
sitä vain.”

Viiton hänet hehkuvien vuokkojen luo
ja hän painaa päätään alas kuin
olisi nuori peuranvasa
	sellaiset hänen raajansakin ovat
	hontelot
	nuoret
		vaikka hänen täytyy olla ikuisuuden vanha

Olin pieni keijunen,
kun kuulin ensimmäiset tarinat hämäränkehrääjästä
mutta ne olivat eläneet jo kauan ennen minua
	keijulta keijulle
		ja jälleen
			keijulle

Jos Ristilukki pelkää pimeää
kauanko hänen on tarvinnut elää
aivan yksin?
Tartun uudelleen hänen käteensä
eikä hänen sininen katseensa
kykene ymmärtämään
miksi kukaan tekisi niin

Tartun Lukin kasvoihin
ja kuljetan käsiäni niitä pitkin
mietin
miten kukaan hänen kaltaisensa
on voinut surmata sadoittain keijuja?

”Olenko
mielestäsi hyväuskoinen?”
Lukki hymähtää
oksisto hänen takanaan huojuu
metsä on jatkuvassa liikkeessä
ja minä olen takuulla typerä
kun sotkeudun tiukemmin hänen verkkoihinsa
”Olet, surusiipi,
mutta ei ole huono asia
uskoa hyvään toisessa.”
”Uskotko sinä?”
”Erikoinen kysymys
kysyä minulta.”
”Ei minusta.”
Sillä minulle
hän on ollut pelkästään
	hyvä

Me kävelemme takaisin luolalle,
eikä sen mustuus ole vieläkään
yhtään sen vähemmän nielevä
mutta Lukki ottaa minua kädestä
ja johdattaa minut perälle

”Nuku, lukkiparka,
sinun täytyy olla
lopenuupunut.”
Käyn polvilleni kylmälle kivelle
ja kutsun häntä reisilleni
hän katsoo minua kuin vierasta,
jossa näkee yhtäkkiä jotakin niin tuttua, että se
	polttaa

”Ilva…”
Nimeni on hänen suussaan
kuin ansassa
siltikään
	se ei pyristele pois

Lukki asettaa päänsä syliini
ja se sopii siihen hyvin,
joten en ihmettele saati kysy
	mieleni ei ole kirkas täällä
	pimeä taipuu reunoistaan
siinä on jotakin tuudittavaa

Silitän Lukin silkkisiä hiuksia
jotka leviävät luolaan kuin musta seitti
”Jos saisit päättää,
mistä uneksisit?”
Annan kysymyksen pudota hämärään
ja katson kuinka Lukin silmät suurenevat
vain häviäväksi hetkeksi

”Lentämisestä.”

maanantai 1. kesäkuuta 2026

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 6

Ristilukki

Hän ei ole laululintu,
tämä valonlapsi,
joka mättäilläni astelee.
Hän kävelee selkä suorassa
ja katsoo minua
lempeyttä utusilmiensä takana.

Hän sanoo nimekseen Ilva,
mutta minä sanon
	valonlapsi surusiipi
		perhonen kevätaamussa

Hän on kantanut surua
kauemmin kuin itseään
sen näkee hänen tavastaan
väristää siipiään kuin eksynyt päiväperho

Minun metsääni
askeltaa vain kahdenlaisia keijuja
		uhmakkaita
valmiina surmaamaan lukin,
joka on syönyt heidän sisarensa ja veljensä
	sekä
		humaltuneita
jotka näkevät pimeässä
kutsuvat keijunkasvot

Heille minä kuiskin
toivonsa niin helposti heittäville
perhosparoille
valmiina lentämään suoraan ansaan

Ja se minkä omakseni saan
	sen minä pidän
kudon osaksi hämärää

Ilva on hopeinen kuin kalpea kuu
maidonvalkea luunhohtoinen
hiuksensa hentoa seittiä
hänen silmänsä jäävät
usvan verhon taa
hän muistuttaa luolani kukkia
yhtä lailla kalvakka
kukkii ilman valoakin

”Mitä haluat minusta,
nyt, kun olen täällä?”
Ilvan ääni on kuulas
vailla odotuksia
”Ole vain
seuranani
sillä yö on pitkä
kantaa yksin.”

Kaikki keijut
muistuttavat toisiaan
oli katseessa sitten uhmaa tai ihastusta
he lepattelevat hetken ennen kuin
	osuvat verkkoon
heissä on kukkaset, heissä on mesi
he hehkuvat auringonsäteinä
ikiyössäni
en halua pitää heitä aina omanani
koska he eivät voi antaa minulle sitä
	minkä menetin

Mutta surusiipi edessäni
on toisenlainen
hän toivoo vain yhtä
mutta katsoo minua silti
kuin olisin olento kuten hänkin

”Miksi et
kavahda minua?”
”Pitäisikö minun?”
”Minä syön
kaltaisiasi perhosia
	enkä jätä jäljelle
		edes luitanne
miten sinä et
vieläkään pelkää?”

Ilvan kasvoilla
käväisee häive jostakin tummemmasta
hänen täytyy nähdä paljon minua huonommin
	pimeässä
ja silti hän lähestyy minua

”Haluat niin kovin
minun pelkäävän sinua
että tunnen väkisinkin
tarvetta tietää salasi.”

Ilva on
	kaunis
jos hän olisi kuten muut kaltaisensa
olisin jo upottanut hampaani
hänen pehmeään lihaansa
noihin suloisiin taitteisiin
joiden piiloissa hänen valonsa asuu
jos Ilva olisi kuten muut
	ahmisin hänet
		luuydintä myöten

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 5

Ilva

Pienenä keijuna
puhuin varpusille ja sammakoille
kuin veljille
juoksin metsäpuron vierttä ja
tanssin kilpaa tulikärpästen kanssa illassa

Sisareni
oli päivänsäteeni
hänen kultainen tukkansa hehkui
kilpaa auringon kanssa
eikä hän koskaan
tuominnut olevia

Hän ei
pelännyt pimeää
ja kun yö tuli,
hän veti minut mukaansa
ja me tanssimme ja tanssimme
yönsini oli pehmeä ja tähdet olivat
sisaremme taivaankannella

Sisareni opetti minulle ensimmäisenä
että jokainen olento
on valon arvoinen

”Mitä mietit, surusiipi?
Pelottaako loukkoni sinua?”
Ristilukin äänessä on
pehmeyttä
kun tarkasti kuuntelen
”Sisartani”, vastaan
vain saadakseni Lukin jälleen hyrisemään

”Tekikö sisaresi sinut
onnelliseksi?”
Ja minä vain nyökkään
koska sitä onni on
naurua toisen rinnalla
aamukasteen peittämiä lehtiä
	helmeileviä pisaroita,
	joihin valo tarttui kiinni
		ja sai koko aamun hehkumaan

”Hymyilet
kuin kantaisit
kevättä mukanasi,
surusiipi.”
”Miksi sinä
kutsut minua tuolla nimellä,
jos kerran näet,
että sydämessäni on valoa?”
”Eikö kaikkien sydämissä
sitten ole?
Vai näetkö
omani jo tummuneen?”

Hengitän luolan kosteaa ilmaa
syvemmälle sisälleni
ja suljen hetkeksi silmäni
kuvittelen maailman,
jossa Lukki kehräisi onnea
se tuntuu
	kaukaiselta unelmalta

Pudistan päätäni
jossain kaukana laulaa lintu,
olen yhtäkkiä varma siitä
täällä on tummia mättäitä ja
kosteita luolia
ajaudun kauemmas siitä maailmasta
jonka tunnen
	linnunlaulun sävyttämästä
	auringon kehdosta
syvemmälle yöhön
surman syliin

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 4

Ilva

Luolan seinämät ovat kosteat ja
seittien peitossa
en tiedä, kuinka näen kaiken sen keskellä
mutta paljasjalkani kulkevat
yhä vain syvemmälle
sinne, missä päivänvalo
on pelkkä perhosen uni
	yhdessä räpäyksessä
	pois uneksittu

Kylmän kiven sisällä
kasvaa kalvakoita kukkasia
haaleaa sinistä ja violettia
nahkea pinta,
keveä hehku
yönkalpea

”Millaiset kukat
kasvavat ilman valoa?”

Lukki hyrisee
hänen naurunsakin kehrää
luolassa erotan
pitkät mustat suortuvat
hennot ja hienot kuin seitti

”Uskallatko arvata?”
Yritän kuvitella
miltä tuntuisi olla
hauras kukka
pimeän luolan uumenissa
	hapettomassa tilassa
	hämärän kuristamana
mutta
kun katson kukkia
ne tuntuvat hiljaisilta
tyytyväisiltä kohtaloonsa

”Valonlapsi”, Lukki virkkoo,
”sinä voisit yhtä hyvin kysyä
miksi kukaan
valitsisi pimeän valon sijaan?
Ehkä
kyseessä ei
ole valinta laisinkaan.”

Kurotan kättäni hetkeksi lähemmäs Lukkia,
mutta en uskala koskettaa
minusta tuntuu, että hänen ihonsa
olisi hyinen keijulle koskea

”Kuka sinä olet?”
Enkä tarkoita:
miksi kutsut itseäsi
vaan:
miksi aurinko ei tavoita sinua

Ristilukin nauru
täyttää tilan
ja vasta silloin tajuan
miten ahdasta luolassa on
ääni
tanssii ympärillä
kunnes
	putoaa

”Siitä sinun on otettava selvää,
surusiipi.”
”Siksikö olen täällä?”

Odotan näkeväni
pimeässä
edes häiveen keijunluista
rikki revityistä siivistä
mutta
mitään ei tule,
luola on pieni ja kalpeiden kukkien peitossa

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 3

Ilva

Voiko
pimeydelle
ruveta vieraaksi
	ilman
että menettää
osan itseään?

Läheltä katsottuna
pimeyskin on vain mies
jolla on
	surulliset silmät

Tiedän,
mikä hän on ja mihin
hän pystyy
keijunveren tumma haju
on pinttynyt mustiin puihin

Miksi sitten
en osaa pelätä?

Ristilukki johdattaa minut
	syvemmälle
sinne, missä puut laulavat melankoliaansa
ja pimeä on verhonnut kaiken niin,
että on kuin yö tiivistyisi täällä
mustat puut mustat pensaat
tummansinisinä maasta puskevat kukat
	seittiä
		joka kolkassa

”Miksi sinä kutsut
minut vieraaksesi?
Satun tietämään
mitä teet
kaltaisilleni keijuille.”

Ja silti odotan
	toivon
sydämeni sopukoissa
että siskoni
	olisi vielä hengissä

Kaiken perimmäisessä metsän kolkassa
odottaa luolansuu
joka on kuin tyhjä nielu
sen mustuus on pimeääkin syvempää
se imee itseensä kaiken
joka astuu lähemmäs
	myös
		minut

”Sinä elät pimeästä
kehräät siitä kodin itsellesi
rakastatko sinä sitä,
ainaista mustuutta ympärilläsi?”

Lukin silmät hehkuvat öljyisinä
mustalla pohjalla
	siniset iirikset
hän on niin kaunis,
että unohdan miltä tuntuu hengittää
olen perhonen verkossa
ja tajuan
	että juuri tällä tavalla
	valon olennot tukehtuvat hengiltä

”Valonlapsi,
eikö kaltaisillesi ole opetettu
että kukaan ei pidä pimeästä?”

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 2

Ilva

Kun olin vielä pieni keiju
muut keijut opettivat, että
kaikessa olevaisessa
	on rahtunen valoa
se asuu sydämen sopukoissa
ja sykkii sieltä valorihmojaan
	koko olentoon

Lukin puoleinen metsä
on sankan yön peitossa
	äitini sanoi joskus,
	että päivä ei ulotu sinne asti
	ja että
	kaikesta olevaisesta
		lukin sydän on kaikista pimein

Ja silti:
eivätkö kaikki elävät
ole syntyjään valon lapsia?

Astelen syvemmälle hämärään
tunnen sen verkkojen kiristyvän ympärilleni
on vaikeampi hengittää
jossain kaukana raakkuu korppi
	en koskaan tiennyt
		että pimeä voi olla näin hapeton

Kaiken pimeän ja mustan keskellä
erotan kuhisevan muodon, joka etsii paikkaansa
silmiä joiden jälkeen tulee
	silmiä
		loputtomiin käsiä
syvältä sisältä lähtee kehräys
seittiä seittiä
	seittiä
hämärä tiivistyy

Ja silti:
kasvot, jotka kuuluvat
	miehelle

Öljynmustia kyyneliä
mustat pupillit ja silmät siniset kuin perhonsiipi
kasvot niin kauniit, että
	haukon hetken henkeäni
ehkä hän kuvittelee sen johtuvan pelosta
mutta pelko katoaa heti
kun näen
herkät kasvot
	kuin keijulla

”Tervetuloa, Ilva,
hämärän kotiin
toivon, että
olet yhtä rohkea kuin
mitä annat olettaa.”

Hänen sanansa
putoilevat syliini kuin tummat pisarat
lukin ääni on tumma ja visvainen
siihen voi perhonen jäädä
	jumiin

”Miksi sinä kutsut itseäsi,
pimeänkehrääjä?”

En ole koskaan
kuullut hänen nimeään
keijujen keskuudessa hän on
	keijunsurma pimeänkehrääjä

”Pisimpään minun nimeni
on ollut
	Ristilukki
kehrään pimeää kotini nurkkiin
asun luolassa jonka mustuus
vie kaltaiseltasi valon lapselta
	hengen
oletko valmis siihen,
surusiipi?”

Ehkä hän on
oikeassa
ehkä minuun on asettunut
	suru
joka painaa siipeni kohti maata
jos kertoisin hänelle,
että siitä on kauan
kun viimeksi lensin
mitä hän sanoisi?

”Olen tullut loukkoosi
löytääkseni sisareni,
kadonneen puoliskoni.
En lähde täältä
ilman tietoa siitä
missä valosiipeni on.”

Minun sisareni
on maailman voimakkain
	lempein
		kirkkain
olento
hänen siipensä ovat suuret
ne vetivät minut suojaan
kun olin vielä tytöntaimi
hän opetti minulle
miten lennetään vasten illansineä
miten auringonsäissä voi tanssia
niin,
	että sydäntä sykertää

”Tunnen surun
äärissäsi,
valonlapsi.
Olet tervetullut
metsääni
eikä mikään paha sinua kosketa
niin kauan
kun olet vieraani.”

Pimeys
kihertää
ja kieppuu
	muodostuu
		uudeksi
jossain
soi sävelmä
jollaista en ole kuullut ennen
se on kauttaaltaan
	melankolinen
kuin puut mustine lehtineen
	itkisivät

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 1

Hämärä peittelee metsän
keijun askel on kevyt, peloton
siivenkärjet viistävät maata
metsä on kutsunut omansa uneen,
puissa ei enää soi, kukkien hehkuvat nuput painuvat kiinni
	on niin hiljaista,
	että saattaa kuulla
		keijun sydämen soivan

Keiju kulkee halki hämärän peittelemien mättäiden
pimeys tihenee, äänet kaikkoavat kauemmas
keijun pää pysyy ylhäällä,
	katse edessä
mutta
	siivet supussa,
valmiina pyrähtämään tiehensä

Jossain hämärän takana on pimeän koti
keijun askeleet värisevät, hänen mielensä ei pelkää,
mutta pelko asuu hennon ruumiin taitteissa
jokainen metsän keiju on oppinut miltä tuntuu pelätä
	tulla syödyksi

Pimeässä on silmiä, joista jokaisen omistaa
	lukki
se kehrää hämärää kerälle,
kunnes pimeydestä tulee niin mustaa,
ettei keijun katse sitä läpäise

Kun pimeä saavuttaa keijunkin,
sen askel hidastuu, vaikeutuu
”Pimeänkehrääjä, yönkutsuja,
minä olen tässä enkä
minä pelkää
sillä
olen tullut sinua tapaamaan.”

Pimeys värisee, jokin sen takana
kutsuu keijua
keiju seisoo valkeana sen edessä eikä enää
kykene peittämään vapinaansa

Hyinen ääni kaikuu mustien mättäiden takaa
yksikään muu ääni ei tavoita keijua
kaikkialla lepää raskas äänettömyys
vain lukin tumma ääni virkkoo:
”Sinä vapiset edessäni, valon olento
mutta seisot siinä
siivet suorana.”

”Minä en pimeyttä pelkää
koska tiedän
	että on olemassa
		hämärän seitit läpäisevää valoa.”

”Miksi sitten illansini täyttää sydämesi,
surusiipi?”

Keiju höristää korviaan
on kuin pimeän olennon äänessä olisi hiven
	ymmärrystä
vaikka kyllähän keiju tietää,
mikä häntä on vastassa
ristilukki, keijunsurma
pimeänkehrääjä
Ei sen sydämestä löydy enää
	hiventäkään valoa

”Sinun verkkosi ovat keijunveren kyllästämät
Minä olen täällä, koska olet oikeassa
	olen surunsinertämä
minusta puuttuu osa,
jonka uskon löytyvän loukostasi.”

”Minä en tunnista sinua, surusiipi
Etkö pelkää edessäni,
sillä kukaan kaltaisesi
ei ole askeltanut metsästäni
takaisin valoon?”

Vaikka ei metsä
lukin oma ole
sen synkimmän kolkan se on
anastanut itselleen
eikä yksikään valon olento enää
tohdi sinne askeltaa

”Uskallan otaksua,
että osa minua, valonsiipi,
oma siskoni
on sinun loukossasi
vankina.”

Keiju tuntee, kuinka pimeys kehrää hänen ympärillään
se nauraa hänelle
eikä sen sävyssä ole rahtuakaan lämpöä
pelkkiä kuolleita lehtiä ja tallattua mätästä
	keijujen luita
talvenkohmeisia oksia

”Niin se saattaa olla,
mutta menetkö vannomaan, että
se mitä virkot,
on totta?
Otatko sen riskin
käydessäsi metsääni?”

Keijun siivet värähtävät, kun se
ottaa askelia eteenpäin mättäällä
se ei enää tiedä, mitä sen jalkojen alla on
kuu ei suo keijulle suojaansa
sen säteet lakkaavat siellä, mistä
lukin seitit alkavat

”Hyvä on, valonlapsi surusiipi,
minä uskon sanomattakin
sinun rohkeuteesi. Astu lähemmäs,
tahdon nähdä sinut kokonaan.
Miksi sinä kutsut itseäsi?”

Keiju ei vieläkään näe
väläystäkään pimeässä värjöttelevästä lukista
jossain sydämen alla
	valo lepattelee

”Minun nimeni on Ilva
enkä minä aio perääntyä.”

sunnuntai 31. toukokuuta 2026

Hymy

Milo


SV: mainintoja seksistä


“Milo…”

Helmi kuiskaa nimeni kuin se olisi vielä vieras hänen suussaan. Pitelen häntä sylissäni ja painan pieniä suudelmia hänen niskaansa. Helmi hengittää edelleen raskaasti. Tuntuu oikealta pitää hänet näin lähellä itseäni, on kuin meidät olisi tarkoitettu juuri näin. Minä sovin häneen täydellisesti. Hänen lapaluunsa. Minun solisluuni. Huuleni hänen ihollaan.


“No?”

“Mitä nyt?”

“Nyt me wolttaamme meille tacoja.”

Helmi naurahtaa. Se saa hänen hartiansa liikahtamaan somasti.

“Ihana. Mutta entä… jatkossa? Nyt, kun näin pääsi tapahtumaan.”


Kiepsautan Helmin ympäri. Vaikka olemme olleet kaikkialla toisissamme edelliset puoli tuntia, tunnen poskieni punehtuvan, kun näen hänet alastomana siinä edessäni. Luoja, miten kaunis hänestä on tullut. Hetken mielijohteesta silitän hänen pehmeää vatsaansa. Helmistä pääsee hento huokaus.


“En tule varmaan koskaan tottumaan, jos saan koskea sinuun näin”, kuiskaan hänen niskaansa silittäen samalla hänen vartaloaan joka puolelta. Käteni merkitsee vatsan ja rintojen kaaret.

“Haluaisitko? Jatkossakin, tarkoitan.”

“Tietenkin, jos sinä haluat. En tee tällaista muuten vain.”

“Vaikka mehän vasta tapasimme.”

“Sinä olet eri juttu. Olet aina ollutkin.”


Hänen kasvonsa ovat punaiset, mutta jokin siinä, miten jäykältä hän tuntuu seksin ja itkunsa jälkeen kertoo minulle toista tarinaa. Sellaista, josta en ole koskaan kuullut mitään. En tiedä, millä saisin hänet rentoutumaan. Suukottelen ja silitän häntä jatkuvasti.


“Okei, eli… tapailua?” Helmi kysyy varoen. Mitä hän pelkää? Minähän tässä vain olen.

“Jos haluat. Tahdon tietää kaiken edellisistä yhdeksästä vuodestasi. Onhan niitä yhdeksän? Älä kysy, miksi olen laskenut… Olen ajatellut sinua.”

“Minäkin.” Helmi nielaisee. “Sinua.”

Hän sanoo sen niin varoen, että vedän hänet heti lähemmäs.

“Tacojen pitäisi tulla kohta. Tule tänne… Olet niin kaunis, että saan väristyksiä.”


Suudelma on viipyilevä ja pehmeä. Hänen suunsa jää raolleen kuin odottamaan lisää. Wolt-kuskin ovenpimputus leikkaa hetken kahtia. Jätän Helmin alastomana sängylleni ja toikkaroin ovelle vähintään yhtä alastomana.


“Milo, hei! Et sinä voi sinne ilman vaatteita mennä, Milo!”

Minua vain naurattaa. Näkisipä Helmi, miten elän täällä muutenkin. Minulla on kaksikymmentäviisi neliötä täynnä urheilusukkia, wolt-ruokien jämiä ja helvetin kallis imuri. Tiedän, että jos Helmi suostuu käymään täällä jatkossakin, naisellinen ote asuntooni olisi oikein tervetullut.

“Elän reunalla, okei?” nauran ja nappaan oven taakse jätetyt tacomätöt. Alamme syömään niitä suoraan sängyllä. Kumpikaan ei vaivaudu pukemaan ylleen. En tiedä kumpi saa minut nälkäisemmäksi, ruoan mausteinen tuoksu vai Helmin paljaat rinnat edessäni. Katson häntä häpeilemättä, kun syömme.


“Opiskelen liikunnanopettajaksi”, tunnustan. “Viimesyksy oli fuksisyksyni. Minulla on ollut hauskaa.”

Helmin kasvot kirkastuvat.

“Ihanaa! Se sopii sinulle, sitähän sinä aina haaveilit.”

“Entä sinä?”

“Kaikenlaisia töitä. Kauppoja, useita, myös useita kahviloita… Olen juuri nyt töissä kahvilassa tuossa keskustassa. Ihan tässä lähellä.”

“Täydellistä. Pääset helposti tänne joka päivä.”

“Milo…”


En minä hänen töistään tai arjestaan ole ainoastaan kiinnostunut. Sellainen ei ole lopulta kovin tärkeää. Haluan hänen ajatuksensa, kaikki niistä. Helmissä on jotakin aiempaa varautuneempaa. Hän oli aina seurassani täydellisen huoleton, hän hymyili eri tavalla kuin kenenkään muun lähellä. Huomasin sen aina.


Sormeni ovat vielä ruokatahmassa, mutta haluan silti tarttua Helmiä leuasta ja painaa hänen huulilleen rohkaisevan suudelman. Hän näyttää siltä kuin kaikki tapahtuisi aivan liian nopeasti. Hän ei tiedä, että olen toivonut tätä vuosia. Näin aina unia, joissa kohtasin hänet yllättäen ja vein mukaani. En koskaan uskonut, että niin voisi käydä. Kaiken absurdius istuu rintakehälläni.


“Haluatko jäädä yöksi? Mitä sinulla on huomenna?”

“Ei mitään. Voin jäädä, haluan keskustella kaikesta.”

“Samoin. Ja…” Jätän käteni hänen reidelleen. Hänen hymynsä on yhä varovaisempi kuin ennen. Päätän jäädä tähän, kunnes se muuttuisi lopullisesti takaisin siksi auringoksi, jona sen tunnen.

lauantai 30. toukokuuta 2026

Kesäpäivän aurinko

Milo


SV: seksin kuvaus


Minä tunnistan hänet jo kaukaa. Tuttu terhakka ryhti ja tikkusuorat pitkät hiukset. Hän ei näytä päivääkään vanhemmalta kuin silloin, kun tapasin hänet viimeksi ja silti on kuin hänessä olisi kokonaan uusi sävy. Kuin taiteilija olisi maalannut taulunsa uudelleen ja unohtanut yksityiskohtia matkalla.


“Helmi?”


Ääneni jää leijumaan kesätorille. Ihmisiä kulkee ohitse, lapsiperheet ovat levottomia ja nuoret pariskunnat keskittyneitä toisiinsa. Hänen katseensa lasittuu ja etsii sitten kohdetta. Näen hänestä, että hän tunnistaa ääneni vain melkein. Ehkä se on hänelle kuin aave, jokin vain etäisesti tunnistettava. Kun hänen katseensa lopulta löytää minut, hän todella on kuin aaveen nähnyt; paikalleen jäänyt ja hukassa.


Tunnistus leviää hänen kasvoilleen kuin kauhu. Hetken hänen piirteensä ovat jonkin minulle vieraan mykistämät ja vieraat. Kun hän lopulta astuu lähemmäs, hän onnistuu pakottamaan hymynkaltaisen suupielilleen. Vasta aivan lähellä se muuttuu hänen aidoksi hymykseen. Minua kihelmöi joka paikasta.


Helmi on kaunis. Se ei ole ensimmäinen ajatukseni eikä vielä toinenkaan, mutta tulen siitä piinaavan tietoiseksi, kun hän seisoo edessäni keskellä kesäistä toria. Hänen hiuksensa ovat yhä maantienvaaleat ja silmänsä hailakan siniset. Helmi ei koskaan ennenkään pukenut mitään suuresti itseään korostavaa eikä hän tee niin nytkään. Hänen yllään on pelkkä harmaa narutoppi ja polviin asti ulottuvat shortsit.


“Milo? Ei ole todellista, et se voi olla sinä!”

“Tässä minä olen. Hitto, onko sinulla aikaa?”

Helmi vilkuilee ympärilleen.

“On. Toki. Tai siis…” En tiedä, miksi varjo piirtyy niin tiukaksi hänen kasvoilleen. “Joo, on. Haluatko mennä jonnekin?”

“Tule minun luokseni. Asun ihan tässä keskustassa.”

Hän epäröi. Miksi hän epäröi? Vuosia sitten hän ei olisi koskaan epäröinyt. Mutta tilannehan oli silloin aivan toinen.

Lopulta hän nyökkää. Hänen eleensä ovat pysyneet samanlaisina. Hillittyinä ja vakaina vieraiden ihmisten seurassa. Hän ei ollut koskaan kanssani sellainen, minulle hän oli maailman hauskin ihminen. Nyt minäkin taidan olla vain yksi vieraista.


Kesäkuun ensipäivien lämpö on kuin raskas verho, jonka kesä on tullut ripustamaan yllemme. Puikkelehdimme torilta kävelykadulle. Helmi seuraa minua, kun sujahdan ihmismassojen läpi.


“Asutko nykyään taas täällä?” kysyn. En muista nähneeni häntä sen jälkeen, kun hän muutti.

“Muutin alkukeväästä takaisin.”

“Uskomaton sattuma, että tapasimme.”


Helmi on kovin hiljainen. Joka sekunti, kun ehdin, katson häntä. Hän huomaa sen, mutta ei sano mitään. Hämmentää tajuta, että en tiedä lainkaan, mitä hän ajattelee. Kotikerrostaloni on aivan keskustan ytimessä. Sujahdamme kotiini samalla ovenavauksella ylärapun naapureiden kanssa. Ahtaassa hississä luontainen reaktioni on vetää Helmi vyötäisiltä lähemmäksi minua. Käteni osuu kaistaleelle paljasta ihoa. En muista, milloin kehoni olisi sähköistynyt nopeammin. Helmin on pakko huomata se.


Kun asuntoni ovi sulkeutuu, minulta kestää maksimissaan puoli minuuttia saada kengät potkituksi jaloistani ja työntää Helmi vasten vessan ovea. Tartun häntä leuasta, katson pitkään. Jos tämä ei ole lainkaan se, mitä hän haluaa minulta juuri nyt, hän voisi vielä perääntyä ja sanoa, että luin häntä väärin. Kauhu, jonka erotan hänen silmissään vain hetken, sammuu pehmeäksi ahnaudeksi. Hän kietoo kätensä kaulalleni ja antaa minun painaa hänet intohimoiseen suudelmaan.


Helmi maistuu kesältä. Hän on kauttaaltaan kuuma minua vasten. Mietin häntä kävelemässä kesätorilla autuaan tietämättömänä minusta. Hän näytti niin kauniilta ja seesteiseltä. Ahmin häntä vasten vessan ovea ja sallin käsieni hivuttautua hänen lanteilleen.


“Haluatko sinä…?” kuiskaan vasten hänen suutaan. Hänestä pakenee vaimea ynähdys.

“Voimmeko mennä sängylle, tai…” Jokainen sana, jonka hän sanoo, kuulostaa toistaan varovaisemmalta. Hänen kätensä lepäävät kaulallani kuin eivät uskaltaisi siirtyä muualle.

“Tietenkin”, sanon ja vedän hänet kädestä perässäni.


Kiskon Helmin ylleni sängylle. Hänen poskensa punoittavat ja suunsa on raollaan, hetki etenee niin nopeasti, ettei hän varmasti pysy perässä. Painan hänet tiukasti itseäni vasten. Helmin käsi sivelee varoen niskaani. Korvieni taakse se pysähtyy. Kädet löytävät laitteet, jotka eivät olleet ennen siinä.


“Sinä sait viimein apua? Kuuloosi”, Helmi kuiskaa. Hänen sanansa tuntuvat selkärangassani asti. Niin kauan, kun muistan kuulossani olleen vikaa, olen rakastanut sitä, kun minulle kuiskitaan. Se tuntuu siltä kuin joku silittäisi kaikkein kipeimpiä osia minussa.

“Joo. Noista on ollut paljon apua. Haluatko, että otan ne pois, kun…?”

“Ei sinun tarvitse. Olen iloinen, että sinulla on ne nyt.”


Helmi painaa pienen suukon korvanlehdelleni. Se saa minut niin kovaksi, etten voi olla kiskomatta paitaani pois. Haluan, että hän näkee kaiken nyt heti. Kun ryhdyn riisumaan, Helmi on kuin riivattu. Hän auttaa minut vaatteista ja silittää jokaista löytämäänsä kohtaa kuin tervehtiäkseen. Se on käsittämättömän herttaista ja saa minut tärisemään. Olen ollut monen tytön kanssa, mutta en ole tuntenut ketään heistä kuten tunnen Helmin. Sipaisen hänen poskeaan hellästi.


Vedän Helmin topin nopeasti hänen päältään. Haluan nähdä hänestä kaiken. Olen täysin häkeltynyt siitä, että hän on yhtä kiinni minussa kuin minäkin hänessä. Ilman pienintäkään ennakkovaroitusta olemme tässä ja täysin varmoja siitä, mitä tapahtuisi. Helmi näyttää ihanalta pelkissä alusvaatteissa. Hän on pehmentynyt naisellisesti sen jälkeen, kun näimme, ja se saa minut niin helläksi, etten malta olla vetämättä häntä syliini. Painan pääni hänen rinnoilleen.


“Sinä olet niin kaunis”, kuiskaan vasten hänen suolaista ihoaan.

Minäkö? Sinä taas…” Helmi miltei nyyhkäisee. “Olet täydellinen. Et voisi ikinä ymmärtää.”

Hän käy päälleni vaativana ja lujana. En ole koskaan nähnyt Helmiä tällaisena, tietenkään en, miten olisin voinut. Tuntuu etuoikeudelta saada nähdä joku minulle niin rakas näin kiihkenänä.


Se mitä Helmi ei tiedä on, että tämä ei ole minulle pelkkää seksiä. Ei hänen kanssaan. Hän on minulle täysin erityinen ihminen. Haluan, että hän tuntee olonsa naiselliseksi ja kauniiksi, kun kosketan häntä.


On niin lämmin. Olen täynnä purppuraa ja samettia ja kaikkea lämmintä ja ihanaa, kun Helmi valuu syliini ja hukuttaa minut suudelmiin. Hän kuiskii helliä asioita korviini. Värähdän joka sanalla. Välillä minun on pakko sulkea silmäni edes hetkeksi. Kaikki aistini ovat niin täynnä häntä, että tukehdun. Rakastan sitä.


Helmi tulee paljon ennen minua. Hänellä on ehkä enemmän kokemusta tai sitten se johtuu jostakin minulle tuntemattomasta asiasta. Hukun häneen. Minua punastuttaa ajatella, että tämä hetki aiheuttaa hänessä jotain tällaista. Tai ehkä minä aiheutan? Ehkä se olen minä.


Hän jää lämpimänä ja märkänä huohottamaan päälleni. Ennen kuin huomaan, hänen kyyneleensä valuvat pisaroina kasvoilleni. Lempeä kesäsade. Sipaisen hänen poskeaan, vaikka minulla ei ole aavistustakaan, miksi hän itkee.


“Helmi?”

“Ei hätää, minä vain…”


Kyyneliä pisaroi. Otan hänen kasvonsa käsiini ja silitän molempia poskia. Miten hän voi tuntea niin paljon? On kuin hajoittaisin hänet säpäleiksi heti, kun koskin häneen. Kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen ja painan suukkoja joka paikkaan, jonne yletän; pehmeiden rintojen kärjille, kaulalle, leualle, kaikkialle.


“Helmi… Ei ole hätää. Olen tässä nyt.”