Jouluhaaste 2017

Kuten viimevuonnakin, aion toteuttaa myös tänä vuonna kahdenkymmenenneljän päivän aikaisen kirjoitushaasteen. Olen kysellyt ihmisiltä 24 otsikkoa, joihin pohjaten kirjoitan joka päivä yhden tekstin ja julkaisen tänne. Linkit viimevuotisiin löytää Tarinat-sivulta. Tämän vuoden aiheet ovat puolestaan seuraavat:

Päivä 1: Kelkka

Päivä 2: Suljetut ikkunaverhot

Päivä 3: Ylpeys

Päivä 4: Ilo

Päivä 5: Matkalla

Päivä 6: Rakkaus on ruma sana

Päivä 7: Kaneli

Päivä 8: Ensilumi

Päivä 9: Kuiskaava tähti

Päivä 10: Viimeinen

Päivä 11:  Sinisen hetken jälkeen

Päivä 12: Routa

Päivä 13: Hiljaisuuden nautinto

Päivä 14: Yö väistyy

Päivä 15: Tuuli nousee

Päivä 16: Talven teitä

Päivä 17: Markkinat

Päivä 18: Punainen kenkä

Päivä 19: Tähtien takana

Päivä 20: Ehdotus

Päivä 21: Pimeys

Päivä 22: Vuorten taakse eikä koskaan takaisin

Päivä 23: Kynttilän valossa

Päivä 24: Lumikiteitä

Hyvää alkavaa joulukuuta kaikille, nähdään taas muissa merkeissä jouluhaasteen jälkeen! Toivottavasti tulette tykkäämään. 

Nälkä: luku 18

Luku 18 (Maa, 3014)

”En kuulu enää sinulle.”

”Olet väärässä. Et koskaan kuulunutkaan.”

Iika muistaa omat sanansa, muttei sitä, milloin on ne veljelleen sanonut. Ne sekoittuvat aiemmin päivällä käytyyn keskusteluun, ja hänen on hankalaa löytää punaista lankaa. Cyanin tapaaminen ei merkitse mitään, se on tyhjää, se valuu pois. Kuten kipu alavatsassakin, se on vain menneisyyttä, yhtä tyhjää muistovanaa. Iika katsoo nuotion kipinöitä tummaa taivasta vasten. Hänen pitäisi osata kuulua tähän hetkeen, mutta mikään osa hänestä ei osaa juurtua tähän.

Päässä jyskyttää ainoastaan yksi selkeä, yksi todellinen ajatus: tässä metsässä kuolee ihmisiä. Hän haluaisi juosta suoraan mestari Ilsen luo ja kertoa tälle, että Peuraheimo on kaiken takana. Mutta jos hän tekisi niin, hän joutuisi kertomaan, että on rikkonut lakia puhumalla toisen heimon jäsenelle.

Ja jos hän kertoisi, Ilse varmasti tekisi jotakin asialle. Ilse on toiminnan ihminen, hän suojelisi heimoaan keinolla millä hyvänsä. Mutta jos Cyanille paljastuisi, että Iika oli se, joka hänet paljasti kaikille, pystyisikö edes Ilse suojelemaan Iikaa hänen veljeltään?

Ei. Eikä muiden tehtävä olekaan suojella Iikaa Cyanilta. Cyania pitää oppia käsittelemään, hän on aivan omaa luokkaansa.

Iika ei huomaa Ilsen siirtyneen istumaan hänen viereensä. Johtajan pitkät, tummanpunaiset hiukset valuvat vapaina hänen olkapäilleen. Kaikki muut ovat jo siirtyneet iltatoimiinsa, vain he istuvat enää katsellen samaa, hiipuvaa nuotiota. Vaikkei kumpikaan heistä sitä oikeasti katso.

”Sinä puhuit tänään jonkun kanssa.” Ääni on tuomio. Se on matalampi kuin yleensä, Iikalta menee hetki ylipäätään yhdistää matala, hyökkäävä ääni Ilseen. Hän pudistaa automaattisesti päätään, vaikka tietää, ettei Ilselle voi valehdella. 

Syvä huokaus pääsee Ilsen suusta. ”Ei sillä ole minulle oikeastaan merkitystä.” Johtaja ristii jalkansa ja lyö kätensä yhtäkkiä yhteen saaden Iikan säpsähtämään.

”Mutta ymmärrät varmasti itsekin, miltä tämä kuulostaisi heidän silmissään.” Ilse luo katseita Iikan taakse, leiriin. 

”En ymmärrä.” 

Ilse siristää silmiään. Liekkien valossa hän näyttää häiritsevän kauniilta ja vaaralliselta, kummaltakin yhtä aikaa. ”Sinä olet vasta tulokas, Iika. He, Ilvesheimolaiset, syyttäisivät sinua kuolemista, jos tietäisivät sinun rikkovan muitakin sääntöjä noin kepeästi.”

Iika haukkoo henkeään. Ajatus tuntuu niin naurettavalta, että se tuskin mahtuu ihmisaivoihin. ”Minähän en edes ollut täällä silloin, kun ruumis löytyi mailtamme!”

”Ei siitä ole mitään todistetta. Mikä olisikaan kätevämpää kuin teeskennellä syytöntä, joka löytää ruumiin Ahmaheimon mailta.” Ilsen ääni on kova, se ei anna Iikalle tilaa selittää.

”Minä olin Ranin seurassa –”

”Tällaisina aikoina johtajien on parempi olla luottamatta liikaa yhteenkään sieluun.”

Iika ei usko Ilseä. Hänen korvansa ovat täynnä vahaa, hän ei kuule enää mitään. Se, joka puhuu, ei ole Ilse, tämä on vain mielen kehittämä illuusio. Ilse ei voisi sanoa noin, Ilsenhän kuuluu luottaa edes Raniin.

Mutta Ilse jatkaa silti puhumistaan. ”On erikoinen sattuma, että tällaista alkaa tapahtua heti, kun sinä ilmaannuit heimooni.”

”Sinä kuulit minun vain puhuvan jollekulle tänään, et voi tehdä tuollaisia johtopäätöksiä.”

”Selitä sitten!” Ilse on nousta ylös, mutta jokin pitää hänet vielä siinä. Tuli kieppuu hänen silmissään, mutta se ei heijastu nuotiosta. 

”Minä joutuisin rikkomaan uudelleen lakia, jos kertoisin”, Iika sopertaa kielen tuntuessa painavalta hänen suussaan. 

Iikan yllätykseksi Ilse alkaa nauraa. Johtajan nauru on lähes pakotettua. ”Minun harkintakykyni on alkanut pettää. He ovat väärässä, kun pitävät minua hyvänä johtajana.”

”Mestari Ilse, minä en ymmärrä, mitä tarkoitat.”

”Päästin sinut leiriin.” Ilsen silmät suurenevat, hän näyttää hetken aikaa pelästyneeltä lapselta. Aivan kuin hän ei ymmärtäisi lainkaan, mitä tapahtuu. ”Päästin sinut tänne, ja nyt täällä on alettu teurastaa kulkijoita kuin he olisivat riistaa. Paitsi että riistaa kaadetaan hyödyn vuoksi.”

”Ehkä joku hyötyy heidän tappamisestaan”, Iika sanoo ajatellen veljensä vinosti hymyileviä kasvoja. Ilsen silmien välähtäessä hän katuu sanojaan oitis.

”Sinä leikit minulla”, Ilse kuiskaa painavalla äänellä, ”leikit minulla, vaikka sinä olet vasta liittynyt heimoon. Ja tiedätkö, Iika, minä en jaksa edes rankaista sinua. Tiedätkö sinä, miksi en?” 

Iika nyökkää. Hän muistelee Ranin sanoja, ja yrittää toistaa ne mahdollisimman samanlaisina: ”Sinä olet tappanut kahdeksan edellistä Ilvesheimon alueelle eksynyttä kysymättä heiltä mitään. Minä olen elossa, koska sinä jostain syystä haluat niin.”

Ilse kääntää katseensa pois. Hänen hartiansa alkavat täristä pienesti tavalla, josta huomaa, miten hän kamppailee itsensä kanssa. Tärinä vähenee hetki hetkeltä, kunnes Ilse on saanut itsensä täysin kuriin. Iika sai lasketuksi vain muutamia sekunteja, eikä voi muuta kuin ihmetellä johtajansa itsekuria. Kun Ilse kääntää katseensa Iikaan, Iika säpsähtää.

 Ilsen silmissä ei ole kyyneliä, vaikka ne kiiltävätkin. Niiden verestys saa Ilsen näyttämään sairaalta ja haavoittuvaisemmalta kuin kukaan Iikan koskaan näkemä. Häntä ei voi verrata hauraaseen lasiin, hän tuntuu jo ohittaneen sen vaiheen. Ilsessä ei ole enää mitään, hänen silmiensä tyhjyys ei ole väliaikaista. Iika ymmärtää niiden näyttäneen aina siltä.

”Olin oikeassa, näinä aikoina ihmisiin ei voi luottaa”, Ilse kuiskaa. ”Rani siis kertoi sinulle.” Hänen äänensä paljastaa hänessä piilevän heikkouden. Ensi kertaa Iika näkee hänet inhimillisenä. Se tuntuu väärältä, jopa vääremmältä kuin Cyanin kosketus. Ilse näyttää liian heikolta, aivan kuin olisi ainoa oikea määritelmä sanalle. 

”Minä vaatimalla vaadin Rania vastaamaan kysymyksiini, se oli minun vikani!” Iika puolustaa miestä, vaikkei löydäkään yhtään syytä tehdä niin. 

”Sen osasinkin jo päätellä.”

”Miksi sinä sitten reagoit noin?” Sen kysyminen suoraan tuntuu pahalta. Eihän Iikan tehtävä ole kysyä johtajaltaan suoria kysymyksiä.

Ilse sipaisee tyynesti hiuksia pois kasvoiltaan, hän näyttää rauhoittuneen. Silmät eivät enää kiillä. Vaikkei mitään suurta hänen ulkoisessa olemuksessaan varsinaisesti tapahtunutkaan, tunnelma on silti erilainen. Säröjä on jo ehtinyt muodostua Iikan puhtaaseen mielikuvaan.

”Sinun ei tarvitse tietää, miksen olisi halunnut sinun kuulevan sitä tietoa juuri Ranilta. Olisin kertonut sinulle joskus kuitenkin, miksi juuri sinä pääsit Ilvesheimoon. Olisit kuullut tarinan siitä, miten sinusta tuli Ilvesheimon Iika.” Varovainen hymy käy Ilsen kasvoilla, kun hän astuu lähemmäs ja sipaisee hiuksia Iikan korvan taakse. Ele tuntuu lämpimämmältä kuin nuotio heidän läheisyydessään. Iika tuntee raskaiden päivien painon hartioillaan, hänen tekisi mieli painaa päänsä Ilsen syliin ja itkeä. Hän ei ole koskaan voinut tehdä niin toisen ihmisen lähellä, eikä tee nytkään.

Ilse nousee ylös, hetken lämpö on poissa. Hänen ilmeensä on jälleen kiveä. ”Olin suunnitellut kertovani sinulle vuosien päästä, mutta niitä vuosia ei taida tulla.” 

”Uskotko sinä, että minä oikeasti tapan kulkijoita?” Iikan ääni on viaton, melkein kuten hänkin, vaikka syyllisyys pisteleekin häntä sisältä. Mutta se on erilaista syyllisyyttä, siihen ei liity ihmishenkiä.

”Uskon”, Ilse kuiskaa, mutta pudistaa pian päätään sanoilleen. ”Tai en… En taida tietää. En tiedä, Iika, eikä minulla taida olla aikaa alkaa miettiä sitä. Jos se olet sinä, pidäthän huolta siitä, että tapat heitä kauniissa järjestyksessä?” 

Ilsen mystiikkaan kiedotut sanat sattuvat Iikaan. ”Jos pidät minua vaarallisena, mikset sitten...” Kunnes hän ymmärtää. Luulee ymmärtävänsä. 

Iika kääntää katseensa jälleen liekkeihin, eikä vieläkään ole varma, näkeekö niissä mitään. Hän ajattelee vain epäluuloa ja sitä, että Ilsekin on ihminen. Ihminen, joka pelkää heimonsa puolesta. Tavallinen kulkija muiden joukossa. 

Nälkä: luku 17

Luku 17 (Maa, 3014)

Pelko on ihmisen voimakkain tunne. Kun ajattelet pelkosi kohdetta, kehosi pettää sinut. Se ei suostu enää toimimaan kuten sen kuuluisi, hetkeksi kaikki lakkaa merkitsemästä. On vain suuri pelko sen kaiken muun tilalla. Mutta kun kohtaat pelkosi, ja se katsoo sinua takaisin silmiin, sinusta ei tunnu enää miltään. Keho menettää kykynsä toimia, jokainen solu vastustaa liikettä. Yksikään ajatus ei kulje selkeää reittiä. Hetkeksi sinä lakkaat olemasta.

Syaaninsiniset silmät eivät ole kohdanneet Iikan vaaleansinisiä silmiä useaan viikkoon, mutta kun ne nyt kohtaavat, pelko ottaa täysin vallan Iikasta. Hän yrittää pakottaa itseään liikkeelle, muttei muista, miten kävellään. Jokainen yritys siirtää jalkoja on tyhjä, ja Cyanin silmät lähestyvät jokaisen epäonnistuneen pakenemisyrityksen myötä. Hetken Iika ajattelee, että hän näkee unta. Tämä tapahtuu vain hänen päässään, ja kun hän herää, hän muistaa, että on turvallisesti omassa teltassaan.

Silmät ovat kuitenkin aidot, liian aidot, ne eivät huijaa Iikaa enää. Pelko ei tuntuisi unessa tältä, se on todellisuudessa jotakin paljon suunnattomampaa. Unessa koettu pelko loppuu heräämiseen, todellinen pelko tykyttää Iikan suonissa vielä useita päiviä, vuosiakin.

Veli näyttää aluksi hämmästyneeltä, sitten hänen huulilleen kohoaa hymy. Ei sellainen, johon Iika on tottunut. Kaunis hymy. Se voisi olla aito, jos se ei olisi Cyanin huulilla.

Pelko on liian lamaannuttava, jotta Iika huomaisi veljensä olevan väärällä reviirillä. On useita satoja metrejä rajalle, eikä Cyanin kuuluisi osata kulkea sen tällä puolella.

”Iika”, Cyan sanoo tietäen sen olevan väärin. Ilman heimoasi olet kuollut. Peuraheimon johtajana hänen tulisi olla se, joka kieltäisi heimosta lähteneet kaikkein eniten. Varsinkin oman sisarensa. Sisaren, jonka maille hän on tunkeutunut. Ristiriita on liian räikeä, hän on jo ylittänyt lain rajan. ”Siitä onkin hetki.” Ei ole paluuta takaisin.

”Ei tarpeeksi kauan”, Iika sanoo äänen kuulostaessa osin siltä, että hän tukehtuisi. Siltä hänen kurkussaan tuntuukin; tukehtumiselta, hitaasti lähestyvältä ja sisältä puristavalta kuolemalta. Hän ei voi tehdä mitään. Veli kävelee lähemmäs, ei uhkaavasti, mutta hän kävelee silti. Pakokauhu saa Iikan miltei huutamaan.

”Ssh, ei hätää, sisko rakas. Minä tässä”, Cyan sanoo kuulostaen ensimmäistä kertaa vuosiin isoveljeltä. Sellaiselta veljeltä, jollaiseksi hänen olisi kuulunut syntyä.

”Ei”, Iika kuiskaa muistaen veljen voimakkaat kädet itseään vasten. Tuo hymy ei koskaan ollut hänen kasvoillaan silloin, se oli eri versio Cyanista. Voisiko hän luottaa tähän versioon? ”Me emme enää tunne toisiamme.”

”Mutta se on valhe, Iika”, Cyan sanoo pehmeällä, miltei lempeällä äänellä. ”Edes laki ei voi ottaa meiltä sukulaisuuttamme pois. Me olemme aina sidottuja toisiimme.”

Cyan ei astu enää lähemmäs, ja Iika tuntee voivansa vihdoin hengittää. Pahin uhka on hetkeksi ohi, ja hän pystyy keskittymään siihen, mitä oikeasti tapahtuu. Hän voi vetää rajan todellisuuden ja kauhukuvan välille.

”Sinun ei kuulu olla täällä”, Iika ymmärtää vihdoin. 

”Minun jos kenen kuuluu olla täällä, kyllähän sinä sen jo tiesit. Sinä olet aina ollut älykäs tyttö, Iika, ja sinä varmasti tiedät, miksi isoveljesi on täällä. Vai etkö ole jo huomannut? Polkusi on ristennyt omani kanssa jo kahdesti lähdettyäsi.”

”En ymmärrä.” Iika kuulee vain valheita. Hän ei ole älykäs, eikä hän ole kohdannut Cyania kertaakaan Peuraheimosta lähdettyään. Ei muualla kuin painajaisissaan.

”Ruumiit, Iika. Sinä olet varmasti nähnyt ne.” Nyt hymy Cyanin huulilla on tutun vino. Se on täynnä syvää voitonriemua.

Iika vetäytyy taaksepäin. Ajatukset ovat vielä pelon jäljiltä sekaisin, hän ei osaa yhdistellä paloja toisiinsa.

”Sinäkin olisit voinut olla aiheuttamassa uuden heimonjohtajasi järkyttyneen ilmeen. Olisit voinut olla se, joka tappoi sen vanhan haaskan Ilvesheimosta. Mikä hänen nimensä oli, vai kuulitko sitä edes? Olitteko läheisiä, kertoiko hän sinulle, miten jäniksiä oikeasti metsästetään?”

Naja. Hän puhuu Najasta. Palasia ei voi enää yhdistää, ne palavat reunoista ja muuttuvat mustiksi. Niin mustiksi, ettei niitä enää näe kaiken sen pimeyden keskeltä. 

”Sinä et ole murhaaja”, Iika sanoo pitäen äänensä vakaana. ”En usko sinua. Peuraheimo ei murhaa toisten heimojen jäseniä.”

Hän katsoo veljeään. Syaaninsiniset silmät, vaalea iho, kulmikkaat poskipäät ja vaaleat kulmat. Vehnänvaaleista hiuksista pieni osa on jätetty palmikolle, ja muut on kynitty edestä. Voimakas keho on vuorattu erilaisin nahoin ja remmein. Mikään Cyanissa ei viittaa siihen, mitä hän on. Yksikään osa hänestä ei kerro hänen olevan mies, joka on useiden vuosien ajan painanut siskoaan maahan voidakseen yhtyä häneen. Edes kalpeat, vinosti hymyilevät huulet eivät paljasta hänen olevan poikkeava.

”Peuraheimo tekee, mitä sen käsketään tehdä.” Hymy hyytyy. Cyanin ilmeessä on jotain muutakin, mutta silmät eivät paljasta mitään. ”Sitähän minä tulin tännekin tekemään. Voit juosta varoittamaan uutta perhettäsi, tai...” Hymy palaa kasvoille.

Iika pudistaa päätään. ”En voisi.”

”Koska et voisi myöntää rikkoneesi lakia puhumalla minulle, toisen heimon jäsenelle?”

Iika pudistaa jälleen päätään. ”Ei, vaan koska kyseessä olet sinä.”

Joku on asettanut tikkuja poikittain Iikan keuhkoihin, sillä jokainen hengenveto tuntuu raastavan niitä. Tikut painautuvat keuhkoihin ja saavat Iikan tuntemaan itsensä heikoksi, täysin kykenemättömäksi toimimaan enää koskaan oikein. Cyanilla on vahva ote hänestä, Cyan on jokainen hänen keuhkojaan painavista tikuista. Vaikka hän lähti leiristä voidakseen jättää veljensä taakseen, Cyan on aina häntä edellä ja aina hänessä. 

Iika ei voi kertoa uudelle heimolleen siitä, että hänen veljensä on jostakin tuntemattomasta syystä tappamassa muiden heimojen jäseniä. Ei, sillä Cyanilla on valta, ja jos Iika kertoo hänestä, Cyan tietää, ketä syyttää. Ja syytettynä Cyanista tulee vihainen. Cyanin vihaa Iika ei kykene enää koskaan kohtaamaan. Iika ei voi ottaa sitä riskiä, että hänen veljensä laskisi sormensa uudelleen hänen iholleen.

”Miksi sinä kerrot tämän minulle? Sinä olet johtaja, ja sinun kuuluisi –”

”Noudattaa lakia? Kenties. Mutta sinä tiedät, minkä olen aina arvottanut lakia korkeammalle.”

Iika nielaisee. Tikkuja on nielussakin. ”Miksi sinä kerrot tämän minulle? Toistanko tämän monestikin vielä, ennen kuin vastaat?” Hän yllättyy äänensävystään.

Cyan puolestaan näyttää huvittuneelta. Siskon äkillisesti kohonnut ääni kuulostaa täydelliseltä hänen korvissaan. ”Käytä päättelykykyäsi, sinullekin on sellainen suotu.”

”Sinä haluat minun kärsivän siitä, etten uskalla kertoa sinusta”, Iika tunnustaa. Hänestä tuntuu väärältä puhua uskaltamisesta Cyanille, joka on aiheuttanut kaiken sen pelon hänessä. Cyan ei epäilisi käyttää hänen pelkoaan kiillottaakseen sädekehäänsä. ”Haluat nähdä, mitä tämä aiheuttaa minussa. Kerrot minulle vain tappavasi ihmisiä ilman mitään taustaselvitystä tai edes –” Iika vaikenee. Hän kuulee sydämensä lyönnit korvissaan. ”Tai edes varmaa tietoa siitä, että sinä olet oikeasti tappanut heitä. Oletat minun uskovan niin vain, koska kyseessä olet sinä. Koska minä pelkään sinua edelleen.”

Iika kuvittelee pelon sisälleen. Hän näkee sen pienenä, hänen sisällään uinuvana kauriina, joka herää hänen käskystään ja yrittää potkaista. Jokaisella yrityksellä se kutistuu. 

Pelon myöntäminen tuntuu samalta. Kauriinvasa hänen sisällään ei ole enää suuri, se on niin pieni, että se voisi kadota, jos hän käskisi. Se tulee palaamaan vielä useaan otteeseen, mutta tällä nimenomaisella hetkellä Iikalla on vielä valta päättää siitä.

”Voisin ottaa askeleen lähemmäs ja todistaa sinun olevan oikeassa.”

Iikan silmät laajenevat ja Cyan naurahtaa. Ei pahantahtoisesti, päin vastoin. ”Meillä ei ole mitään hätää, Iika. Minä jätän tämän asian sinun aivoihisi nukkumaan, saat tehdä sille mitä haluat. En kerro sinulle enempää enkä myöskään vahingoita sinua. Ole rauhassa.”

”Et sinä minua vahingoittaisikaan, en epäile sitä. Mutta epätietoisuus siitä, mitä tässä maailmassa tapahtuu, satuttaa enemmän.”

Cyan nyökkää. ”Olet aivan yhtä epätietoinen kuin minäkin.”

”Ja silti sinä olet meistä se, joka sanoi tappaneensa ihmisiä. Ihmisiä, jotka minä olen nähnyt kuolleena tietämättä, miksi heidän vertaan on vuodatettu.”

”Ole onnellinen tietämättömyydestäsi”, Cyan sanoo äänellä, joka on sama, jolla Iika muistaa hänen puhuneen heimokokouksissa. Iika tietää hänen tarkoittavan jokaista sanaa, ja se jättää häneen pahemman jäljen kuin nyrkki jättäisi.

Hän nyökkää kevyesti veljelleen ja kääntyy. Cyan ei tapa ketään tänään. Hän ei ollut täällä siksi, Iika tietää sen. Iika ottaa haparoivia juoksuaskelia ja nauttii siitä, että hänen kehonsa toimii vielä veljen kohtaamisen jälkeenkin. Eläminen tuntuu jokaisessa ruumiinosassa, ja se tuntuu hyvältä.

Nälkä: luku 16

Luku 16 (Maa, 3014)

Ilsen katse kiertää Rania ja Iikaa, yrittää etsiä kummastakin syyllisyyden tai häpeän merkkejä. He olivat poissa, kun ihmisiä kuoli ympäri metsää. Ilse ei tietenkään voi syyttää heistä kumpaakin, mutta hän tahtoo heidän tuntevan syyllisyyttä siitä, että löysivät Ahmaheimosta ruumiin. Heidän olisi pitänyt olla leirissä silloin, kun ihmisiä alettiin metsästää kuin riistaa.

”Oletko jo tervehtynyt, Iika?” Ilsen ääni ei paljasta asennetta.

”Olen, kiitos kysymästä, mestari Ilse.” Iika luo sivusilmällä katseita Raniin, tarkistaakseen ettei mies kerro hänestä mitään, mitä Ilsen ei ole tarkoitus kuulla.

”Haluaisitteko kertoa, mitä Pääheimossa tapahtui? Millaista siellä oli?” Kysymys on suunnattu suoraan Iikalle, mutta Rani ennättää ensin.

”Minulle tarjottiin juomaa ja sain levähtää sen aikaa, kun mestari Edelweiss paransi Iikaa.”

Ilse sivuuttaa Ranin kommentin täysin. Häntä ei kiinnosta, mitä Rani on Pääheimossa tehnyt. ”No, Iika, millainen mestari Edelweiss oli?”

Ilse katsoo Iikaan intensiivisesti, aivan kuin hän tietäisi Iikan rikkoneen ainutta lakia. Iika pitää mielensä kovana ja keskittyy ajattelemaan Ilsen silmiä ruskeina punaisten sijaan. ”Heräsin mustien puiden keskeltä, tuskin muistan tapaamisestamme muuta”, Iika mutisee, ”ja hän oli hyvin kaunis.”

Ilse nyökkää. ”Ja takaisintulomatkalla te löysitte ruumiin.” Aihe vaihtuu liian radikaalisti, Iika ei osaa varautua asian muistelemiseen. Kuva pahoin runnellusta ruumiista palaa verkkokalvoille.

Ilse huomaa Iikan reaktion, ja suuntaa seuraavan kysymyksensä suoraan Ranille säästääkseen Iikan asian käsittelyltä. Osittain siksikin, että hän luottaa Ranin havaintoihin huomattavasti enemmän. ”Rani, pyytäisin arviotasi hänen kuolintavastaan.”

Rani mulkoilee Iikaa kuin tytön ei kuuluisi seistä hänen vierellään, mutta Ilse pitää katseensa tiukasti Ranissa. Iikan selvästikin kuuluukin kuulla keskustelu.

”Puolet hänen päästään oli murskana”, Rani kuvailee, ”eikä sellaista jälkeä saa aikaiseksi ilman voimaa. Epäilen iskujen tulleen kivestä, mutten löytänyt läheltä verisiä kiviä.”

”Mies oli lammen vieressä, kivet on voitu heittää sinne”, Iika huomauttaa huomaten punatukkaisen johtajansa kasvoilla hymyntapaisen. 

Ilse nyökkää. ”Kiitos. Voitte poistua. Asiasta keskustellaan koko heimon voimin seuraavan auringonnousun jälkeen.”

Iika tottelee oitis ja lähtee etsimään joustaan. Ainoastaan eläinten tappaminen voisi viedä huomion hetkeksi pois siitä, että ihmisiäkin on tapettu. Rani puolestaan pysyy tismalleen samassa paikassa, jossa on seisonut edellisetkin minuutit. Hänen katseensa kiertelee Ilseä.

”Nyt on päivä.” Lause on tarkoitettu poistumisvihjeeksi Ranille. Ilse katsoo ympärilleen, eikä näe heimolaisia. Kaikki ovat noudattaneet hänen aiempaa käskyään. ”Nyt on päivä, emmekä me ole muuta kuin heimoon kuuluva mies ja heimoa johtava nainen. Mene metsästämään.”

”Emmehän me koskaan ole muuta.” Ranin hymy on kujeileva. 

”Emme olekaan”, Ilse myöntää nyökäten. Hänen ilmeensä on monitulkintainen, mutta Rani tuntee hänet tarpeeksi hyvin nähdäkseen surumielisyyttä. Heidän ystävyytensä näyttäisi väärältä jokaisen heimolaisen silmissä. Kumpikaan heistä ei voi näyttää tunteitaan yhtä vapaasti kuin haluaisi.

”Minä en halua keskustella meistä”, Ilse jatkaa, ”vaan siitä, mikä Iikalla oikeasti on hätänä. Sairaskohtaus metsässä, tuskinpa...”

Rani pudistaa päätään voimakkaasti, ja hänen hyväntuulisuutensa tuntuu karisevan samalla lopullisesti pois. ”Iika luulee, että sinä vihaat häntä.”

Ilsen silmät suurenevat. Hänen kasvonsa jähmettyvät yhteen suureen, äänettömään huutoon. ”Ja sen vuoksi hän –”

”Ei.” Rani ottaa askeleen lähemmäs Ilseä. Taistelu näkyy hänen eleissään. Taistelu siitä, koskettaako vai ei. ”Hän menetti tajuntansa trauman vuoksi. Trauman, josta me emme saa tietää mitään.” Rani muodostaa huulillaan sanan menneisyys.

”Mutta minä... miten minä liityn –”

”Keskustelimme siitä.” Rani muistaa samalla muut aiheet, joista he olivat keskustelleet, ja hänen tekee mieli kelata aikaa taaksepäin. ”Hänestä on alun alkaen tuntunut siltä, että sinä kohtelet häntä eriarvoisesti. Ole rehellinen itsellesi, Ilse. Tuo taktiikka ei ole koskaan sopinut sinulle.”

”Minä olen jo mädäntynyt.”

”Sinun ei tarvitse mädättää Iikaakin.”

Ilse näyttää nurkkaanajetulta. Sen sijaan, että hän alkaisi liikehtiä hermostuneen levottomasti, hän pysyy paikallaan kuin olisi jähmettynyt. 

”Minä en voi kohdella häntä kuten haluaisin”, Ilse sanoo kääntyen ympäri. Hänen liikkeensä ovat yhä jähmettyneitä. ”Iika on kuten muutkin heimossa. Hän on vain jäsen, yksi osa jatkettua perhettäni.”

”Ilse...” Rani astuu lähemmäs, yrittää tarttua Ilseen. Tyttö vetäytyy taaksepäin kuin paniikissa, hänen silmissään kiiltää. 

”Ei!” Tasainen ja rauhallinen johtaja on hajoamispisteessä. Muutaman sekunnin ajan hän näyttää siltä, ettei pysty hallitsemaan mieltään. Sitten hän rauhoittuu, jännittynyt keho rentoutuu ja tuttu, voimakas katse palaa silmiin. 

”Unohda tämä”, Ilse sanoo, ”unohda, vaikka sinä olet se, jonka tulisi muistaa.”

”Miksi, Ilse? Mikset voi olla rehellinen?”

”Voin olla aina rehellinen sinulle, mutten koskaan itselleni. Minä en halua puhua tästä vielä, en ole valmis.”

Ilse lähtee juoksemaan. Hän ei sano Ranille enää sanaakaan, vaan puikkelehtii puiden välistä nopeasti kuin olisi villieläin, joka on tottunut juoksemaan pakoon. 

Nälkä: luku 15

Luku 15 (Maa, 3014)

Tutuilla kasvoilla on tuntemattoman, suuren tunteen vääristämä ilme. Ilse ei saa siitä kiinni, ilme on kuin erikoinen sekoitus suunnatonta iloa ja kauhua. Punainen noro vanhan naisen kasvoilla sotkee havainnointikykyä entisestään. Ei ole helppoa sanoa, onko hän kuollut hymyillen vai huutaen. Kylmät väreet kulkevat pitkin Ilsen paljasta selkää, kun hän tutkailee kehoa kaikkialta. Haava kaulassa ei ole eläimen aiheuttama. Eläimet tuskin koskaan hyökkäävät, sillä luonto on tasapainossa. Ihmiset ottavat, ovat aina ottaneet, eivätkä eläimet tee tällaista, vaikka niiden asetelman vuoksi kenties pitäisi. Ihminen on suurempi hirviö, eläimellisempi kuin eläin itse. Ihminen voi veitsellään viiltää toisen kurkkun tarkoituksella auki, eläin ei. Eläimen motiivina on vain sen vaisto.

Ilsen mieli toimii selkeämmin kuin hetkeen. Edellisen yön sekavat ajatukset ovat kaukana, ja veren hajun leijuessa ilmassa hän tuntee olevansa enemmän elossa kuin hetkeen. Ilse tietää sen olevan hänelle yhtä normaalia kuin toisille oksennusrefleksi on kuolleen nähdessä. Ilsen aistit terävöityvät, hän herää uudella tavalla henkiin. Hänen ei ole koskaan täytynyt olla niin kauaa erossa kuolemasta, että olisi oppinut pelkäämään sitä.

Kuollut nainen on Ilvesheimosta. Se aiheuttaa suurempaa pistelyä kehoon kuin itse kuolema. Hänen rakasta heimoaan on uhattu. Naisen kaula on viilletty auki, eikä kukaan viillä kenenkään kaulaa auki huvikseen. Nainen on heimon vanhimpia, miltei seitsemänkymmentävuotias, Naja nimeltään. Kenelläkään ei ole pätevää syytä riistää henkeä jo kunnioitettavaan ikään päässeeltä naishenkilöltä. Najasta ei takuulla ollut kenellekään haittaa, hän oli heimon hiljaisimpia ja uskollisimpia.

Uskollisimpia. Ilsen aivot juoksevat. Uskollisuusko Najan tappoi? Vai se, että hän kuului Ilvesheimoon? Miksi kukaan tahtoisi uhata Ilvesheimoa? 

Heimonjohtajana sinun tulee aina suhtautua kaikkiin vihollisinasi.

Tutut sanat löytävät tiensä mieleen, vaikkei Ilse enää muista, kuka ne on sanonut. Tuskin kukaan tärkeä, sillä hän on jo kyennyt unohtamaan. Ilse ei koskaan säilytä mielessään mitään turhaa.

Hän tarttuu naisen hentoon ruumiiseen varovasti, aivan kuin tämä olisi vielä elossa. Ilse pystyy kantamaan heikkorakenteisen Najan helposti takaisin leiriin, se ei ole haaste. Najan kuolinsyyn selittäminen ilman paniikkia sen sijaan on. Mitä hän sanoisi? Että löysi Najan kurkku auki revittynä, eikä saanut selville, miksi niin oli käynyt? Jokainen Ilvesheimossa kokisi tämän jälkeen olevansa uhattu, Ilse mukaan lukien. Hänen heimonsa, hänen vaivalla ansaitsemansa perhe on veitsen alla. Ilse tuntee käsiensä tärisevän raivosta, hän on miltei tiputtaa Najan. Naista puukottanut ei ole puukottanut pelkästään häntä, vaan myös Ilseä. Iskenyt suoraan heikoimpaan kohtaan hänessä; hänen heimoonsa. 

* * *

Leirissä kuhisee. Puiden ja telttojen seasta Ilse erottaa kaksi hetken poissa ollutta kasvoa. Iika ja Rani. Vierain ja tutuin. Ilse kuulee liian usein suosimisesta, hän näkee paheksunnan muiden kasvoilla, kun hän vaihtaa katseita Ranin kanssa. He eivät tiedä. He eivät koskaan ymmärtäisi, ja Ilse osaa elää se tieto taakkanaan.

Najan ruumis herättää vähemmän huomiota kuin Ilse oli ajatellut. Kaikki ovat keskittyneitä Iikaan ja Raniin, ja vasta päästyään kuuloetäisyydelle Ilse ymmärtää miksi. Iika on lähes hysteerinen, hänen suuret silmänsä seisovat päässä ilman kyyneliä, ja käsissä on verta. Lisää tuota punaista, kaikkien mielen hysterialla täyttävää nestettä. Ilse tuntee miltei syyllisyyttä siitä, ettei veren näkeminen ole koskaan herättänyt hänessä mitään.

Kun heimolaiset huomaavat muutakin kuin kauhusta tärisevän Iikan, heidänkin silmänsä suurenevat. Muutama henkäisee tukahtuneella äänellä Najan nimen, ja muutamat heimon vanhimmista sortuvat polvilleen. Reaktio on odotettu.

”Heimokokous”, Ilse huutaa laskien Najan ruumiin suurelle kivelle. Kaulasta valuu verta Najan suurelle taljalle, ja Ilse pistää merkille Iikan kauhistuneen ilmeen. Tyttö näyttää siltä, ettei olisi joutunut kokemaan koskaan mitään niin traumatisoivaa kuin vanhan naisen ruumiin näkeminen. Tai sitten hän muistaa jotakin. Ilse kieltäytyy katsomasta Iikaan, hän ei tahdo kantaa hänenkin kipuaan.

Ilse huutaa kovempaa, jotta saisi varmasti jokaisen paikalle. Heimolaisia ei ole liikaa, he kaikki mahtuvat sekasortoiseksi ympyräksi hänen ympärilleen. Ilse nousee kivelle, vaikka hän tietää, että jokainen kuulisi hänet ilmankin. Kerrankin hän tahtoo näkyä.

Jokainen hätääntynyt silmäpari odottaa Ilseltä ihmettä, jotakin, joka helpottaa tapahtunutta. Ilse ei tiedä, mitä Iikan kanssa on tapahtunut, miksi hänen kätensä ovat veriset. Ennen kuin hän yhdistää kuvat toisiinsa.

”Iika, haluaisitko sinä kenties puhua ensin?” Ääni on armoton. Kylmempi kuin kivi, jolla hän seisoo. Ilse ei tunnista itseään siitä, hän hukkuu sen kylmään sointiin.

Iika avaa suunsa, mutta Rani astuu hänen eteensä kuin suojelisi tätä. Raivo kihelmöi Ilsen suonissa. Antaisi tytön puhua itse. ”Me löysimme ruumiin Ahmaheimon mailta”, Rani sanoo katsoen Ilseä silmiin. Kenties löytääkseen turvallisuutta ympärilleen. ”Emme tunnistaneet miestä, mutta veimme hänen ruumiinsa omalle heimolleen. Hänet oli selvästi tapettu.” Ranin katse siirtyy suurella kivellä lojuvaan Najaan. ”Ja Naja...”

”Tapettu myöskin”, Ilse sanoo ilottomasti.

”Tästä päätellen pelkästään Ilvesheimo ei ole uhattuna”, Ilse sanoo korottaen jälleen ääntään. Osa hänestä tuntee suurta huojennusta. Se kaikki ei johdukaan hänen heimostaan, ei hänestä. Hän ei ole ainoa maalitaulu. ”Vaadin juoksijoita lähtemään välittömästi matkaan. Pääheimolle on ilmoitettava tällaisesta toiminnasta.” Ilsen aivot leikkaavat tyhjää, hän katsoo heimoaan. ”Sen lisäksi voitte koota kolmen hengen ryhmiä ja sopia keskenänne suunnat. Jokainen osa reviiristä on tarkastettava. Meitä saalistetaan.”

Rani on aikeissa avata suunsa, kenties kootakseen oman ryhmänsä. 

”Sinä et lähde minnekään. Etkä sinäkään, Iika. Meidän tulee keskustella.”

Myös muissa heimoissa on kuolleita. Tapettuja. Vaikka Ilse kuinka katsoisi Iikaa silmiin, hän näkee vain tämän veriset kädet. Tulokas. Tulokas, jolla on kauniit, turkoosit hiukset ja suuret silmät. Ilse kadottaa väristyksen kehostaan puremalla hampaitaan yhteen.

Viides sointu

Hei kuuletko sä
En mä oo todellinen en mä oo olemassa
Siel jossain ne varmaan laulaa laulua siitä kuinka ne pilas mun elämän
Mut hei eihän mua oo
Ei ne musta voi laulaa

Rikkaruohot

Siis voi luoja kun en taas tiedä, en vaan tiedä voi helvetti tyhjää ja liikaa kaikkea ampukaa

Tai siis älkää helvetissä mut en mä taas oikeesti tiedä pitäiskö vaan lentää etelään vai tehdä pesä tohon kylmään maahan

Juurtua

Juurtuminen kuulostaa niin nätiltä

Mut osaisinko mä

Kun sen on tähän asti pitänyt aina olla joku toinen tai

Ehkä voidaan unohtaa se

Koska enhän mä tosiaan taida tietää enää

Tuossa olisi hyvä ja pehmeä paikka, juuri sopiva ja suojeleva mut meenkö mä siihen

Meenkö mä ikinä siihen joka kelpais

Pitää taas haudata ihan kaikki alas kylmään maahan

Tässä on vaan se ero et noi ei mätäne tuonne, ne jää eloon ja kasvaa pian uusiksi rikkaruohoiksi

Ja mä en oo koskaan ollut hyvä niiden kitkemisessä

Red lips

Talo on koristeltu tuoksukynttilöin, ne yrittävät ylläpitää näennäisen onnellista, lämmintä tunnelmaa. Joulupäivä on yhden yön päässä, pian hänen olisi siirryttävä vaiheesta ”ehkä” vaiheeseen ”kyllä”. Muut odottaisivat onnelliset hymyt kasvoillaan, pyjamat yllään ja kaakaomukit kädessään asunnossa, jossa olisi vielä enemmän kynttilöitä kuin täällä. Ja silti siellä olisi paljon tyhjempää.

Liikaa ihmisiä. Tärkeitä, kenties, mutta heidän hymynsä eivät peittoaisi tyhjyyttä, eivät auttaisi korjaamaan yksinäisyyden luotien aiheuttamia ruhjeita kehossa. Yksinäinen joulu on klisee kaikille paitsi niille, jotka tuntevat sen kehoissaan asti, musertuvat sen jokavuotisen paineen alle. Ja jatkavat silti elämäänsä seuraavaan, piparin- ja glögintuoksuiseen päivään. Hymy kasvoilla ei katoaisi hetkeksikään, punatut huulet päästäisivät ulos vain valikoituja totuuksia. Eihän se olisi suoraa valehtelua, ei tietenkään. Sitä ei vain päästäisi aivan kaikkea ulos, kassajono suljettaisiin liian ajoissa ja osa jäisi odottamaan vuoroaan.

Kaupungin liikkeet ja valot piirtävät kuvionsa keittiön seinälle, tanssivat siellä pieninä muistutuksina ympäröivästä elämästä. Joka kerta, kun hän näkee niiden kehittävän uusia kuvioitaan seinälle, hän ajattelee henkilökohtaista sotaansa maailman kanssa. Joka päivä täysi varustus päällä, ladatut aseet hameen alla. Mutta eivät luodit auttaisi, eivät nekään poistaisi yksinäisyyden kokemusta. Ja joka ilta valot tanssisivat hänen seinällään, nauraisivat menetetyille vuosille. Nauraisivat jokaiselle surulasilliselle ja jokaiselle pöydän ääressä valvotuille illoille. Ne jaksaisivat nauraa aina niin kauan, kunnes sotkeentuisivat laskuissa sen suhteen, montako lasillista on kumottu tai kuinka monta peräkkäistä yötä on tullut valvottua.

Hän miettii monesti, miten hänen elämästään on tullut B-luokan elokuvan kliseinen käsikirjoitus. Ei sellaista tahtoisi myöntää itselleen. On vain purtava hammasta niin kuin lapsille opetetaan, opittava hyväksymään elämän värit ympärillään ja jatkettava.

Kun hän siirtyy keittiöstään talon ainoan peilin eteen, hän huomaa, ettei osaa enää hymyillä peilikuvalleen. Aikoinaan tarkasti harjoiteltu, nykyään jo rutiininomainen hymy ei koskaan suostu tulemaan kasvoille peilin edessä. Nainen, joka tunnetaan sädehtivästä, punatusta hymystään, ei osaa vieläkään hymyillä itselleen.

-----

Tämä hahmo kuuluu ystävälleni, mutta innostuessani päädyin kirjoittamaan hänestä. 

Ouroboros

Nestettä valuu viemäriin, ensin valkoisen- ja vihreänkirjavana, sitten punaisen raidan koristelemana. Sitä on valunut jo useamman minuutin ajan, minä olen epäonnistunut. Väsymys turruttaa ruumiin, se ei ole valmis seuraaviin sormiin. Yritän hapuilla kurkkuni päätä, tunnustelen hampaita ja paistoksen jäämiä niiden välissä. Pitemmälle, en tunne enää kipua, löydänkö vatsalaukkuni ja saanko sormeni kiertämään koko fyysisen ruumiini, jos yritän riittävästi? Muuttuisin yhdeksi itseni kanssa, tulisin ouroborokseksi, joka kiertää ruumiinsa uudelleen ja uudelleen.

Sisuskaluni söisivät itse itsensä, käteni kiertyisi niiden ympärille vaikkei niitä olisi enää olemassa. Yhtä aamuisen keiton makuista ja väristä kierrettä, minä, elimistöni ja ruumiini, kaikki kierteessä, kirkkain värein maalatussa symbioosissa keskenään.

Sormeni eivät tavoita maaliaan, en pääse loppuun asti, koska unohdan matkalla, mistä aloitin. Unohdan sen aina. Edes punainen raita viemäriin valuvassa nesteessä ei muistuta minua mistään, näen vain toisiinsa sekoittuneita, rumiksi muuttuneita värejä. Lautasella ne olivat vielä kauniita, mutten muista niiden makua, vaikka ne kävivät kielelläni vielä hetki sitten. Viemärissä maulla ei ole enää väliä, se on muuttunut nopeasti imperfektiksi.

Fyysinen ruumiini tärisee, mutta en tavoita sitä enää. Suussani maistuu ainoastaan epäonnistuminen, suuri pettymys siitä, että kierre jatkuu yhä vääränlaisena. Katoavia makuja, erilaisia muotoja ja hajuja suussani nenässäni mielessäni, sitten suihkun lattia ja sitten –

Sitten ei mitään. Sitten vain viemäri, vain sappinesteet pitkin suihkun lattiaa, tajuntani rippeet värikkäänä sotkuna kaikkialla paitsi sisälläni. Ei koskaan sisälläni.

Yritän uudestaan, mutta saan ulos vain äänen, jonka häpeän tunnustaa omakseni. En saa ulos mitään muuta, vaikka laittaisin sormet kuinka syvälle, vaikka unohtaisin keiton hajun ja sen, miten ihanalta sen pitäisi tuntua viilettäessään hampaitteni ja kieleni ohitse, minuuteni toiselle puolen.

Mutta silti minä jään aina sisälle, en koskaan saa sitä tyydytystä, että näkisin itseni valumassa nesteen mukana alas viemäriin. Jään sisälle keiton kanssa, kutitan ja pistelen. Enkä minäkään maistu enää miltään.

Kosketa

Koske minuun. Ota kädestä, vie mukanasi, anna katseesi takana olla merkityksiä, kokonaisia universumeja. Ne voisivat olla kuin maatuska – jokaisen maailman jälkeen avautuisi uusi, ja jokaisessa olisi omat värinsä. Silmien kaikki eri sävyt.

Ei ole merkitystä, miten teet sen, kunhan vain kosket. Kunhan teet sen nyt. Olemassaolo rakentuu hetkille ja muistoille, ja minä tiedän, että ne lakkaavat olemasta, jos et nyt koske. Minä rukoilisin, jos osaisin, minä anelisin, jos olisin oppinut siihen. Koske.

Kosketus ei veisi pois, se maadoittaisi, juurruttaisi hetkeen. Ei se tekisi siitä merkityksellistä. Merkityksiä ei ole siellä, missä värit kieppuvat pään ympärillä sekaisena rykelmänä ja jossa imperfekti muuttuu preesensiksi. Siellä en ole enää minä, siellä olen se pieni olento, joka näki kaikki ne värit tanssimassa ympärillään eikä nähnyt merkityksiä niiden takana.

Traumaksi ne sitä tilaa kutsuvat, tai pikemminkin sen laukeamiseksi. Minä kutsun sitä hetkeksi, nykyisyydeksi, todellisuudeksi. Monia nimiä, mutta ei yhtä ainutta tarkoitusta. Se vain kadottaa kaiken, kumittaa rajat pois eikä vaivaudu piirtämään uusia tilalle. En tiedä, missä ruumiini on, sillä sillä hetkellä ruumistani ei ole, minä olen minä vain astraalitasolla, tuskin sielläkään. Konseptilta ’minä’ katkotaan jalat ennen kuin se oppii tunnistamaan ne.

Joten kosketa. Palauta minut hetkeen, muistuta minulle, miltä toisen solut tuntuvat omiani vasten. Pakota minut palaamaan värien keskeltä todelliseen, oikeiden silmieni edessä piirtyvään maailmaan.

Älä katoa

Joskus pitää vain istua alas ja kirjoittaa asioista, jotta ne tulisivat todellisiksi. Eivät ne aina siltikään muuta muotoaan, ne jäävät pään sisälle kieppumaan ja sumentamaan kokonaiskuvaa tehden kaikesta lähes mahdotonta ymmärtää.

Silloin onkin hyvä pysähtyä kysymään itseltään seuraavaa: tarvitseeko ymmärtää? Useimmiten tarvitsee. Maailma pakottaa siihen. On oletuksena, että tiedämme kokoajan, missä mennään ja mitä tapahtuu.

Mutta joskus joku vain päättää meidän puolestamme. Sanoo, että ei nyt, ei huomennakaan. Joskus sitten. Se, milloin joskus on, ei tietenkään tule määritellyksi, ei sieltä kukaan vastaa. Tuntemuksista on vaikeaa kirjoittaa, jos niitä ei pysty sanoittamaan.

Olen yrittänyt puhua menneisyydelle, tarttua sitä pientä ihmistä käteen ja kysyä siltä, miksi se antoi kaikkien muiden tallata päälleen. Ei se vastaa. Ei se koskaan vastaa. Olen kadottanut sen. Ja minä tarvitsen sen takaisin, ilman sitä minulla ei ole varmuutta, ei keinoja jatkaa eteenpäin. 

Se pikkuihminen oli muiden käsinoja, sitten suurempi tuki ja lopulta se kantoi jo kaiken muunkin niiden puolesta. Ei se ollut reilua. Ettekö te nähneet, ettei se saanut henkeä sen kaiken alla? Eikä se edes tiennyt, ettei se oikeasti kestänyt sitä kaikkea. Te muut annoitte sen murskaantua, hajota reunoista niin kuin vanha maalaus. Jos siihen päälle maalaa, voi saada aikaan paremman lopputuloksen, mutta ei samanlaista kuin alkuperäinen.

Enkä minä alkuperäiseen haluakaan palata. Jos se oli valmis rikkoutumaan, niin oli tarkoitettu. Siinähän hajosi, ei sille enää mitään voi. Jollekin muulle voi. Voin valita aamulla, tuleeko sielustani tänään keltainen vai harmaa. Voin valita myös sen, uskallanko kantaa vihaa repussani. Se ryöpsähtelee välillä ulos, tulee luvatta ulos minusta enkä ole varma, voiko sille sanoa ei. Voiko millekään sanoa ei?

Tiedän, missä ollaan. Mutta en tiedä, missä se pikkuihminen on, kuka sen vei mukanaan? Antakaa se takaisin. Se on jossain yksin ja se tarvitsee apua. Ei sitä oltu luotu olemaan yksin, vaikka sen sielu saikin kulkea koko pitkän matkan ilman ketään, johon nojata. 

Enkä minä voi sanoa, että ottakaa se syliin tai auttakaa sitä, koska minua kuvottaa ajatuskin siitä. Olemme vieraantuneet. Se on sitä samaa mätää kuvotusta, joka kuplii pinnan alla. Miksi jokin, jonka pitäisi olla empatiaa aiheuttavaa, onkin yhtäkkiä oksettavaa ja väärää?

Enkä minä sano enää, että se oli minun tai sen toisen vika. Se oli niiden muiden.

Nälkä: luku 14

Luku 14 (Maa, 3014)

Mustat puut näyttävät irvokkailta valkoista taivasta vasten. Aivan kuin maan johtajalla olisi kyky muuttaa ympäristönsä värittömäksi, jotta hänen omat piirteensä tulisivat paremmin esille. Tosin kukaan koskaan katso naisessa muuta kuin hänen oransseja silmiään.

Tällä kertaa hänen laahuksensa on samaa sävyä kuin silmätkin, ja kun Cyan katsoo laahusta tarkemmin, hän huomaa värien muuttuvan harmaasta tummansiniseen ja sinisestä oranssiin. Liukuvärjäys näyttää erikoiselta ympäristössään, se ei kuulu sinne. Ei maailmassa olla vielä keksitty, miten koristella vaatteita eri värein. On vain sitä, mitä luonto antaa.

Ja siltikään Edelweiss ei ole mitään siitä. Syntymästään asti luonnonoikku, juoksee vastatuuleen vain, koska voi tehdä niin ilman ongelmia. 

Ja nyt hänen silmänsä kiiltävät. ”Cyan, siitä onkin aikaa.” Ääni kuulostaa aidosti ilahtuneelta, mutta Cyan on kaikista ihmisistä se, joka tietää, että tunteita voi näytellä, jos niitä ei oikeasti löydy aina sopiviin tilanteisiin.

”Tervehdys, mestari Edelweiss”, Cyan sanoo kumartaen. Mikään osa hänessä ei vielä vastustele kumartamista, mutta mitä enemmän hän viettää aikaa naisen kanssa, sitä vähemmän hänen tekee mieli mielistellä tätä vain muodollisuuden vuoksi.

”Tänään minä en jaksaisi mitenkään väistellä pakollista, joten menkäämme suoraan asiaan, Cyan”, Edelweiss kertoo saaden miehen värähtämään, kun hänen nimensä lausutaan. Hän ei vieläkään pidä nimestään tämän naisen suussa.

”Pienistä heimoista on päästävä eroon, mutten tainnut mainita sinulle, miksi.” Mutten tainnut mainita. Nainen esittää edelleen yksinkertaista. ”Sinun heimosi, Peuraheimo, pääsee tappamaan jokaisen hylkiöistä muodostetun heimon. Ja nyt, Cyan, on sinun vuorosi puhua. Miksi me teemme näin? Miksi pienet heimot eliminoidaan?”

”Sanavalintasi paljasti sinut.” Cyan hymyilee toispuoleisesti, hänellä on aina ollut poikkeuksellisen vino hymy. ”Eliminoidaan... aivan. Siitähän tässä on kyse. Eliminoinnista, epämieluisuuden poistamisesta sinun valtasi tieltä.” Cyan ei pelkää olevansa liian röyhkeä. Edelweiss on kutsunut häntä pelkäksi Cyaniksi jo liian useita kertoja ja täten antanut hänellekin sananvapautta.

Naisen silmät kiiltävät entistäkin voimakkaammin, ne muistuttavat nyt enemmän eläimen silmiä. Cyan ei koe oloaan uhatuksi, hän katsoo naista samalla tavalla kuin katsoisi siskoaankin ennen iskua. Ylivertaisena. Kiiluvat silmät ilkkuvat hänelle, kertovat tietävänsä jotakin enemmän. Se tieto ei liikuta Cyania, mutta hän antaa naisen saada tyydytyksensä. Ihminen nauttii siitä, että on hetken niskan päällä. 

”Seuraa minua”, Edelweiss sanoo kääntyen. Cyan ei ole koskaan käynyt suunnassa, johon nainen lähtee astelemaan, mutta hän seuraa mutkitta. Edelweiss ei ole vielä paljastanut tuskin puoltakaan itsestään, mutta Cyan luottaa fyysiseen voimaansa ongelmatilanteissa. Johtaja kuljettaa hänet useiden tavallisten puiden ohi, kunnes harvasta metsästä paljastuu jälleen pikimustia puita. Ne ovat kehässä, mutta eivät samalla tavalla kuin se kehä, josta he ovat juuri poistuneet. Tämä muistuttaa enemmän rituaalia. Puut ovat tiettyä tarkoitusperää varten mustia. Ensi kertaa Cyan saa kylmiä väreitä.

Ja hän saa niitä lisää, kun ymmärtää katsoa puita tarkemmin. Tämä ei ole rituaalialue. Tämä on vankila. Useita, oksiin ripustettuja häkkejä täynnä erilaisia lintuja. Hämmästyksekseen koko ikänsä metsästänyt Cyan ei tunnista puoliakaan niistä, niitä on useampaa väriä. Yhdeltä nokka on vääntynyt luonnottomaan asentoon, mutta lintu on elossa. Toisen jalat ovat voimakkaan epämuodostuneet.

Risteytykset. Epätoivotut lapset. Cyan nielaisee, jottei huutaisi ääneen. Ei ihmekään, ettei hän ole nähnyt aiemmin tällaisia lintuja, sillä ne ovat Edelweissin aikaansaannosta.

Nainen itse näyttää yllättävän rauhalliselta. Hillitty, kaunis johtaja. Ei kiiluvia silmiä tai omituisia hymyjä. Hän ei näytä naiselta, joka lukitsee lintuja häkkeihin. Lintuja. Eläimiä, joita jokainen heimo arvostaa eniten.

”Epämieluisuuksien poistamista valtani tieltä, niinkö sinä sanoit?” Hänen äänensä kuulostaa sellaisen ihmisen ääneltä, joka tekee tällaista. Cyan kuulee sen nyt. ”Tässä ei ole kyse mistään niin pienestä. Eivät kaikki johtajat ole itsekkäitä.”

”Vaan mistä?” Cyan ei ole koskaan tuntenut oloaan niin heikoksi. Fyysinen voima tuntuu hetkessä pieneltä aseelta, nyrkit vain nyrkeiltä. Jokainen vääntynyt nokka ja eri tasolle asettunut silmäpari tuntuu ilkkuvan hänelle.

”Maailmasta.” Sana on pieni, mutta tuntematon. Maailma ei sovi tähän tilanteeseen, se vain on, eikä se liity epämuodostuneisiin lintuihin. ”Minä tiedän enemmän kuin kukaan muu on koskaan tietänyt, minä tiedän, mitä meidän tulee tehdä saavuttaaksemme taas sen, mitä meillä oli.”

Cyan ei enää ymmärrä sanaakaan, eikä se johdu Edelweissin korostuksesta.

”He kutsuivat sitä sivilisaatioksi.”

”He?” Ääni ei kuulosta heikolta, mutta siitä puuttuu varmuus.

”He, joita pelkäämme. Jatkeelliset, esi-isämme, edeltäjät, mitä sanaa haluatkaan käyttää. He kutsuivat sitä sivilisaatioksi. Heillä oli jotain, jonka me olemme menettäneet. Me saimme jäännökset siitä, mitä kulkijoilla on ollut. Mutta me voimme saada kaiken takaisin.”

Koska Cyan ei halua avata suutaan, Edelweiss jatkaa. Hän tietää, ettei mies avaa suutaan vielä hetkeen, ei, ennen kuin hän on lopettanut. Tehnyt jotakin selvyyttä aiheeseen, joka kuulostaa Cyanin korviin vieraalta kieleltä.

”Me kutsumme heitä jatkeellisiksi, koska emme tiedä muusta. Aina maailma ei ollut pelkkää luontoa.”

”Pelkkä luonto elättää meidät!” 

”Luontoonko sinä luotat? Entä omaan ihmisluontoosi silloin, kun perustelun aika tulee?” Nyt on jo selvää, että Edelweiss tietää. Cyanin ei tarvitse edes katsoa tai kuunnella, pelkkä tapa seisoa ja kantaa itsensä kertoo Cyanille, että nainen tietää hänestä. Tietää, mitä hän ajattelee, mitä hän on tehnyt ja tekisi edelleen, jos voisi. Cyan irvistää peittelemättä Edelweissiä kohtaan tuntemaansa raivoa.

Nainen ehtii kuitenkin ensin. ”Älä turhaan päästä sisälläsi uinuvaa karhua ulos, kun olet niin innokkaasti tuhoamassa muiden omia.” Hän astuu lähemmäs, niin lähelle, että Cyan voi haistaa hänen hengityksensä. Liian makea ollakseen luonnollinen. ”Uskotko sinä minua, Peuraheimon Cyan?” Cyan nyökkää. Edelweissin makea tuoksu korostaa vaikutelmaa jatkeellisesta. Ihmisestä, joka oli, vaan ei ole enää. Ei pitäisi olla.

”Minä olen nähnyt unia”, Edelweiss kertoo astuen taaksepäin. Ääni on yhtä tyyni kuin aiemminkin, aivan kuin Cyan ei olisi koskaan paljastanut hänelle raivostuneensa. ”Unissa on valoa. Sanoja, joita kukaan täältä ei ole kuullut. Ja kun kuulen ne, ymmärrän, mitä ne tarkoittavat. Sivilisaatio. Me voimme saavuttaa sen. Voimme erkaantua luonnosta, muodostaa jotakin voimakkaampaa, ja siihen me tarvitsemme vain vahvimmat.”

Vain vahvimmat. Alkuperäiset heimot, eivät ne, jotka ovat syntyneet hylkiöistä. Cyan ymmärtää. Kivulias tietoisuus siitä, että Iikankin aika tulisi vielä. Hänkin on hylkiö.

Cyan tietää, ettei Edelweiss kerro hänelle kaikkea, mutta se, mitä hän kertoo, riittää järkyttämään Cyania. Pahinta sanoissa on se, että toisin kuin Cyanin sanat usein, nämä sanat ovat totta. Edelweiss tietää jotakin suurempaa, johon muut eivät pääse käsiksi. Totuus on aina valhetta rumempi.

”Saanko kieltäytyä tehtävästäni nyt, kun tiedän, miksi niin tapahtuu? Kulkijoiden veri vuotaa turhaan, sillä luonto on yhtä meidän kanssamme. Me kuulumme luontoon.”

”Koska emme tiedä muusta.” Nainen pitää tauon ja silittää yhtä pahiten epämuodostuneista linnuista. Cyan on jo miltei onnistunut unohtamaan, että ne tosiaan ovat täällä edelleen. ”Oletko sinä kuullut kuningattarista ja kuninkaista?”

Cyan tuskin tietäisi, miten ne kuuluu edes sanoa. Hän pudistaa alistuvana päätään.

”Heidän johtajiaan kutsuttiin joskus niillä nimillä. Mitä me olemme sellaiseen loisteliaisuuteen verrattuna? Mestareita? Mestari Cyan... se nimi ei sovi sinulle.”

”Ja silti kutsut itseäsi johtajaksi”, Cyan sanoo jaksamatta enää välittää siitä, kuinka töykeältä kuulostaa. ”Kutsut silti itseäsi johtajaksi, vaikka tiedät edeltäjiemme olleen meitä edellä. Tietämättä edes, miksi he olivat mahtavampia kuin me.”

”Valon vuoksi”, Edelweiss sanoo oitis, ”he olivat valon ympäröimiä alinomaa. Meillä on vain tuli, ja se valo ei muistuta lainkaan tulta. He kantoivat sitä käsissään, pitivät sitä puita muistuttavissa, korkeuksiin kohoavissa rakennelmissa.”

”Sellaistako haluat maailmalle?”

”Tämä on tällä hetkellä minun maailmani.”

”Koska olet perimisjärjestyksessä seuraava. Jos katsoisimme metsästystaitoja tai kestävyyttä...”

Edelweiss toimii ennen kuin Cyan ehtii reagoida. Mies näkee vain kädet edessään. Kädet, jotka vievät jousen ja viinin nopeammin kuin yksikään eläin, tähtäävät ennen kuin silmä ehtii reagoida. Rasahdus pensaikossa kuuluu nopeammin, kuin korvat kuulevat.

Lintu tippuu taivaalta pensaikkoon, ja Cyan huomaa jousen olevan taas kädessään vasta hetken päästä. Edelweiss hymyilee. Hän astelee linnun luo katsomatta kertaakaan Cyaniin, ja jokainen osa Cyanissa tuntee olevansa juuri taivaalta tippunut, avuton lintu.

Nälkä: luku 13

Luku 13 (Maa, 3014)

Mustarastas. Sen on pakko olla. Iikan korvat eivät ole kuulleet sen miellyttävää, helisevää laulua aikoihin, mutta tunnistavat sen heti kuullessaan. Se on aamun ensimmäinen ääni. Hän on kuin onkin nukkunut, ja keho tuntee sen myös. Kehossa tuntuu rennommalta kuin yleensä, ruumiinosat eivät muistuttele kivuliaasti olemassaolostaan. Iikan kädet harovat turkoosinsinisiä hiuksia, ja silmäkulmassaan hän havaitsee liikettä. Rani. Mies herää nopeasti, hän hyppää miltei saman tien seisomaan. Iika ei ole koskaan nähnyt kenenkään heräävän samalla tavalla. Kun hän luo väsyneitä katseita Raniin, hän huomaa tämän silmien olevan täysin kirkkaat. Uni ei ole jättänyt niihin merkkiäkään.

”Sinä nukuit liikaa”, Rani toteaa selkeällä äänellä. Sitäkään uni ei ole muuttanut. Ja sitten Iika luulee ymmärtävänsä.

”Sinä et taida nukkua koskaan”, hän mutisee pakottaen jalkansa nostamaan kehon ylös. Se tuntuu kivuliaammalta kuin hän muistaakaan. Nukkumisesta on muodostunut Iikalle vitsaus – ensin hän viettää puolet yöstään löytääkseen tien uneen, ja sitten puolet aamustaan palatakseen takaisin todellisuuteen. Keho vastustelee, joten on keskityttävä mieleen. Pysyttävä terävänä.

Kestää vain muutama hetki, kunnes kaksikko on valmis jatkamaan taivallustaan. Maailma näyttää erilaiselta auringon valaisemana. Kylmän auringon. Se ei lämmitä hetkeäkään, pelkästään ilkkuu olemassaolollaan, kuin muistuttaakseen talven olevan käsillä.

Karhuheimon maat näyttävät aivan heimoltaan: maa on sammaleista ja pakoitellen kivikkoista, aluskasvillisuus on kuin pehmeää mattoa. Se on täysin erilaista metsää kuin mihin Iika on tottunut. Rani kävelee sammalilla tottunein askelin, hänen on täytynyt tulla tätä reittiä useasti aiemminkin. Iika katsoo miehen pitkää ja vahvaa ruumista, eikä voi olla miettimättä, mitä muutakin tämä on jo kokenut. Iika on kokenut tuskin puoliakaan samoista asioista, mutta silti hänen sisintään painavat sellaiset tuskat, joita Rani tuskin on joutunut koskaan kokemaan. He ovat tasavertaisia.

Heidän kävellessään Rani pistää merkille, että Iika tuijottaa häntä muutamia sekunteja liian pitkään ja alkaa väännellä hiuksiaan hermostuneena. Ele on hänelle tuttu.

”On niitä muillakin”, Rani toteaa vaivautumatta nyökkäämään Iikan hiuksiin päin. ”Näithän sinä varmasti mestari Edelweissin silmät.” Hänestä tuntuu vaaralliselta mainita maailman johtajan nimi negatiivissävytteisessä asiayhteydessä, joten hän katsoo varmuuden vuoksi jokaiseen ilmansuuntaan. 

”Eivät nämä ole suuri ongelma minulle”, Iika sanoo hiljaa, ”entisessä heimossani niihin oltiin jo niin totuttu, ettei kukaan edes vaivautunut sanomaan mitään jatkeellisista. En vain itse ole tavannut ketään... ketään luonnotonta. En ennen mestari Edelweissiä.”

Rani luo Iikaan varoittavan katseen, sillä hän on maininnut puheessaan entisen heimonsa. Siitä ei kuitenkaan keskustella, Rani on yllättävän armeliaalla tuulella nukkumattoman yön jälkeen.

”Niitä syntyy aina välillä, sellainen on luonnollista”, Rani kertoo, ”ja oletko koskaan katsonut hiustesi rajaa? Siellähän on ruskeaa.” 

Iika nyökkää. ”En vain haluaisi olla kävelevä muistutus jatkeellisista.”

”Jatkeellisia ei ole olemassa”, Rani sanoo nielaisten sanan enää. Puheenaihe on valonarka kaikissa heimoissa. Jatkeelliset olivat olleet nykyihmisten edeltäjiä; niitä, joiden maailmassa ei ollut pelkästään metsää ja jatkuvaa selviytymistä sen armoilla. Niillä oli ollut muutakin, jotakin sellaista, joista nykyihmiset eivät enää tienneet mitään. Siksi he ovat nyt jatkeellisia, myyttisiä esi-isiä, joita ei ole enää olemassa. Heistä muistuttavat ainoastaan geneettisesti poikkeavat yksilöt, kuten Iika luonnostaan turkooseine hiuksineen tai Edelweiss kirkkaanoransseine silmineen. 

Iika ei ole koskaan vihannut itseään sen vuoksi. Se ollaan aina otettu vastaan tavanomaisena asiana, harva edes lausuu ääneen sanaa jatkeellinen hänen kuultensa. Sana unohtuu heidän käveltyään useita satoja metrejä puhumatta, Iika kiinnittää enemmän huomiota heimojen rajojen ylittämiseen ja metsän muuttumiseen kuin siihen, että hän oli jälleen muistanut hiustensa värin olevan luonnoton. 

”Iika, minä aion astua ulos mukavuusalueeltani ja sanoa jotakin, joka varmasti lasketaan lain rikkomiseksi”, Rani rikkoo hiljaisuuden äänellä, joka kuulostaa Iikan korviin vierailta. Aivan kuin miehessä olisi muka vähääkään heikkoutta.

”Älä”, Iika kieltää ehtimättä ajatella, miksi. Hän muistaa, mitä on tehnyt. Hän on saman auringon katsellessa taivaalta kertonut Edelweissille, mikä hän on. Mikä on tehnyt hänestä Iikan. Hän pudistaa tahtomattaan ajatukselle päätään. ”Kertominen ei ole sen arvoista.” Iika tietää lauseensa paljastavan liikaa, mutta sanoo sen silti. Jossakin vaiheessa ihminen vain lakkaa ajattelemasta omaa parastaan.

”Sitten kierrän asiaa”, Rani sanoo kuulostaen jälleen omalta itseltään. Sellaiselta voimakkaan metsästäjän kuuluukin kuulostaa. ”Sanotaanko vaikka, että olen nähnyt muutamia sairaskohtauksia elämässäni. Se, mitä sinulle tapahtui, ei ollut sairaskohtaus.”

Iika pudistaa päätään. Hengitys tuntuu jälleen vaikealta, ja hän miettii, miten ihminen edes voi unohtaa, miten hengittää.

”Johtuiko se siitä, miten sinusta tuli heimon jäsen?” Rani jättää taitavasti mainitsematta Jaarin nimen ja sen, että kyseessä oli tappo. Jos asiaa ei sano ääneen, se ei tunnu yhtä pahalta. Muttei se myöskään lakkaa olemasta.

”Ei pelkästään”, Iika sanoo. Ennen kuin hän ehtii jatkaa, Rani sanoo: ”Se riittää minulle. En aio pakottaa sinua rikkomaan lakia kertomalla.” Iika nyökkää vastaukseksi. Niin paljon kuin hän onkin lakia vastaan, hän ymmärtää, milloin kumartaa sitä. Nyt ei ole se hetki, jolloin hän saa toimia omien ajatustensa mukaan.

”Entä heimoon liittyminen? Onko sinulla ajatuksia, joita haluaisit jakaa?” 

Iika on niin häkeltynyt Ranin yhtäkkisestä halusta keskustella, ettei hän saa mitään ulos. Hän vain tuijottaa miestä hämmentyneenä suurilla silmillään. Sitten harmaan- ja valkoisenkirjavasta tajunnasta erottuu punainen piste. ”Ilse”, Iika sanoo nimen kuin ei enää muistaisi, miten se kuuluu lausua, ”minä haluan puhua mestari Ilsestä.”

Rani kurtistaa tummia kulmiaan. ”Mestari Ilsestä?”

”Hän ei pidä minusta”, Iika tunnustaa ajatuksensa. ”Hän vain... hän vain katseli, kun minä...” Sanat pettävät hänet jälleen kerran.

”Kun sinä tapoit petturin”, Rani auttaa saaden Iikan luomaan hänelle kiitollisen katseen. Se ei kuulosta niin pahalta Ranin lausumana, ei hänen pehmeällä, mutta syvällä äänellään.

”Mestari Ilse on eristäytyvä ja ankarakin luonne, muttei koskaan julma pelkästä julmuuden ilosta”, Rani selittää kuulostaen yllättävän lempeältä lausuessaan johtajan nimen. ”Loukkaat johtajaasi lausumalla noin ajattelemattomia päätelmiä.”

Iika ei katso Rania silmiin, hän ei halua nähdä niiden syyllistävää katsetta. Syyllisyys asuu hänessä ilman muiden muistutustakin. ”Minusta vain tuntuu siltä joka kerta, kun kävelen hänen ohitseen, hän ei... hän ei ole lämmin ihminen”, Iika jatkaa tiedostaen, että uppoaa joka sanalla syvemmälle.

Ranin ilme ei paljasta mitään, hänen askeltensa tahti on yhä sama. Hänen kätensäkään eivät puristu nyrkkiin, Iika ei löydä pienintäkään merkkiä suuttumuksesta. Ei, ennen kuin mies avaa suunsa. ”Johtajan ei tarvitse olla lämmin ihminen, mikä ikinä sellainen onkaan”, Rani sanoo jokainen sana tihkuen syvää halveksuntaa, ”mestari Ilse ei olisi päästänyt sinua leiriin, jos ei olisi tahtonut. Meillä ei ole ollut kokelaita aikoihin.”

”Ei sellaisia ole välttämättä vain osunut kohdalle”, Iika jaksaa yhä väitellä.

Tytön yllätykseksi Rani alkaa nauraa. Iikan mielessään kuvittelema nauru sopii täydellisesti yhteen todellisuuden kanssa. Rani kuulostaa auringonsäteeltä, lämpimältä ja haavoittuvaiselta. Iika ei ole varma, onko kuullut hetkeen mitään yhtä aitoa, yhtä kaunista.

Tilanne on mitä ristiriitaisin.

”Ei ole osunut kohdalle? Ei ole osunut kohdalle?” Rani kuulostaa siltä, etteivät hänen korvansa ole aikoihin tavoittaneet mitään yhtä huvittavaa. Iika tuntee olevansa jälleen lapsi, joka istuu keskellä leiriä kuuntelemassa riiteleviä aikuisia. Hän tietää, mitä sanat ovat, muttei ymmärrä niiden merkitystä.

”Mestari Ilse on tappanut edelliset kahdeksan meidän reviirillemme ajautunutta kysymättä heiltä mitään. Ja sinä sanot, ettei hän pidä sinusta. Miten sinä olisit selvinyt elossa tähän asti, jos Ilse ei olisi kiinnostunut sinusta? Hän ei ole sadisti, hän ei kiduttaisi sinua.”

Iikan suu loksahtaa auki. ”Hän... minä –”

”Mestari Ilse saattaa kenties tuntua sinusta etäiseltä, mutta tunne johtuu sinusta, ei hänestä. Hän rakastaa heimoaan syvästi.”

Iika uskoo sen. Sen näkee tavasta, jolla hän kävelee telttojen ohitse ja katsoo, miten hänen leiriläisensä valmistavat ruokaansa ja keskustelevat. Elävät normaalia elämää, jonka hän on heille antanut. Iika ymmärtää kyllä, mutta hän ei ymmärrä, miksi Ilse olisi säästänyt nimenomaan hänet. Kahdeksan ennen häntä olivat kuolleet, miksei hän ollut? Ilsessä ei ollut ollut häivääkään vihaa silmissään silloin, kun he olivat tavanneet metsässä.

Ajatus tuntuu vielä liian vieraalta ajatella, joten hän tarttuu seuraavaan. ”Hän rakastaa varmasti sinuakin”, Iika sanoo tietämättä olevansa röyhkeä. Hänhän on aina sanonut, mitä ajattelee. Sanaa ’harkinta’ ei oltu koskaan kirjoitettu hänen sanavarastoonsa. ”Teistä kahdesta puhutaan heimolaisten keskuudessa, paljonkin.” Iika yrittää hymyillä, mutta se tuntuu iholla niin vieraalta, että lopettaa yrityksensä heti.

”Me välitämme toisistamme enemmän kuin kukaan voisi välittää toisesta romanttisessa mielessä”, Rani vastaa pitäen äänensä tyynenä. Hän ei anna Iikan lapsenomaisen utelun häiritä itseään. ”Ymmärrän sen herättävän keskustelua.”

”He pitävät teitä parina.”

”Koska he eivät tiedä sellaisesta rakkaudesta.”

Iika pysyy vaiti. Hän ei tiedä mitään minkäänlaisesta rakkaudesta, hän osaa vain lipua hetkestä toiseen ja vältellä kipua sisällään. Purkaa sen ulos typeriin kysymyksiin ja ylimääräiseen energiaan. 

”Mestari Ilse taitaa vaikuttaa kaikkiin sellaisella tavalla, minäkin tunnen sen välillä. Vaikka minulle tulee hänen seurassaan epätoivottu olo, tunnen silti, miten hän saisi minut taipumaan tahtoonsa pelkällä katseella”, Iika tunnustaa. Hän pitää sanojaan vieraina, tuntuu miltei väärältä sanoa sellaista suoraan toiselle ihmiselle. Tunteista puhuminen oli Peuraheimolle lähes tabu. Pidä ne sisälläsi, älä erotu.

Rani nyökkää. Iika ei ole varma, näkeekö miehen kalpeilla kasvoilla hymyn.

”Entä romanttinen puolesi, Rani? Uskotko, että niin voimakkaat tunteet mestari Ilseä kohtaan estävät sinua rakastumasta johonkuhun?”

”Kulkijoille pitäisi olla myös sellainen laki, joka kieltää tarpeettomien kysymysten esittämisen”, Rani murahtaa.

”Yksikin laki riittää, se rajoittaa kulkijoita kiitettävästi.” Kipua alavatsassa. Halu kertoa, totuus Iikan huulilla. Hän nielaisee sen kuin myrkyn, joka polttaa hänen nieluaan.

”Se on vain mielikuvitusta”, Rani sanoo, ja Iika pysähtyy. Hän ei ota askeltakaan, ennen kuin Ranikin pysähtyy ja tuijottaa tätä hetken ääneti. ”Tämä kaikki on vain mielikuvitusta, Iika! Etkö koskaan kyseenalaista heimojärjestelmää? Sitä, että me päivästä toiseen metsästämme ruokamme ja kumarramme Pääheimoa? Jänikset juoksevat pakoon, me hirttäydymme ketjuihimme, kun emme saa niitä kiinni. Auringon noustessa sama toistuu. Jos aurinko ei nouse, riudumme. Etkö ikinä ajattele, ettei se ole aina ollut niin?”

”Miten muutenkaan se voisi olla?”

Rani vaikenee kuin häntä olisi juuri loukattu. Ehkä onkin, Iika ei osaa sanoa. Hetken hän kuvitteli päässeensä lähemmäs miestä, ymmärtäneensä edes osaa hänen ajatusmaailmastaan. Ja sitten tämä vetää eteensä tuhannen puun metsän, niin sankan, ettei Iika enää tiedä, miten päästä kulkemaan sen lävitse. Hän on eksyneempi kuin aikoihin, vaikka kävelee polulla.

Hetken kävellään taas hiljaisuudessa metsän käydessä valoisemmaksi. Iikalla ei ole aavistustakaan, minkä heimon mailla on niin paljon lehtipuita ja aluskasvillisuutta. Hän näkee edessään puiden kapenevan ja harvenevan, kunnes alue muuttuu kokonaan puuttomaksi. Metsän keskellä on aukio, jonka keskeltä Iika erottaa kylmässä auringossa kylpevän, reunoilta jäätyneen lammen. Iika ei ole koskaan nähnyt aukiota, hänelle on olemassa vain metsää.

Ja sitten silmät pysähtyvät siihen, joka tahraa tummanvihreän ja valkoisen harmonisen värimaailman. Johonkin syvänpunaiseen.

Muutaman metrin päässä jäätyvästä lammesta makaa ihminen. Iika ei osaa sanoa, onko kyseessä mies vai nainen, sillä suuri, veren tahrima vaate peittää koko kehon. Kun katse siirtyy ylemmäs, se näkee entistä punaisemman pään, mutta vain puolet siitä. Toista puolta ei ole, eikä Iika mene lähemmäs varmistamaan asiaa. 

Veri on punaista. Yhtä punaista kuin Jaarin veri oli hänen käsillään. Iika avaa suunsa ja huutaa, muttei kuule omaa ääntään. Hän kuulee vaan veren sykkivän sydämestään suoniin. Veren, joka on samaa punaista sävyä kuin maassa makaavan ihmisenkin.

Nälkä: luku 12

Luku 12 (Maa, 3014)

Eteen ei näe, risut raapivat paljaita jalkoja. Ilsen kallioasumus on täysin eri päässä reviiriä kuin joki, mutta se ei estä Ilseä kävelemästä määrätietoisesti sitä kohti. Jokainen askel tuntuu merkityksettömältä, mutta hän tietää olevansa jo lähellä. Kuu ei ole täysi eikä se anna hänelle tukeaan puiden lomasta, mutta kun hänen silmänsä vihdoin erottavat pimeässä joen, hän huokaisee helpotuksesta. Ilse kylpee aina yksin. Harvemmin öisin, mutta pimeällä peseytyminen ei kuitenkaan ole hänelle täysin vierasta.

Ilse riisuu suojat käsistään ja karhuntaljan harteiltaan, ja irrottaa viimeiseksi siteet ylävartalostaan. Kun yksikään vaate ei enää suojaa kehoa, Ilse kokee olonsa niin voimakkaan epämukavaksi, että hän katsoo parhaakseen astella suoraan jokeen. Vesi on kylmää, kylmempää kuin aikoihin. Lumi ei ole vielä tullut jäädäkseen, mutta siihen ei menisi enää kauaa. Lumi toisi mukanaan jään, eikä peseytyminen joessa olisi sen jälkeen mahdollista. Ilse haukkoo henkeään, kun pistävä kylmyys saavuttaa jokaisen osan hänen ruumiistaan. Se vie kuitenkin pois ajatuksen siitä, ettei hänellä ole vaatteita. Aivoissa asti tuntuva kylmyys tuntuu lohdulliselta.

Kun hiuksetkin ovat märät, Ilse nousee joesta ja istuu sen laidalle. Ruoho on mustaa ja näivettynyttä joen reunoilla, kylmyys on ottanut veronsa. Ilseäkin paleltaa, joten hän kietoo taljan nopeasti takaisin ylleen. Ei kuitenkaan pelkästä kylmyydestä. Ajatus siitä, että hän katsoisi omaa kehoaan, tuntuu liian pelottavalta. Hän näkee vain vedessä heiluttelemiensa jalkojen syvät, juoksemisesta ja taisteluista aiheutuneet haavat. Elämän kartta hänen ihollaan. Se tuntuu kauniilta ja todelliselta, sen hän voi hyväksyä. Ainoa osa hänen kehostaan, joka ei saa häntä tuntemaan oloaan vääräksi. 

Ilse nousee ylös. Hän toteaa miettineensä liikaa itseään, ja alkaa palauttaa mieleensä seuraavan päivän tehtäviä. Juoksijat olisi lähetettävä Pääheimoon illan tullen, ja pakollinen vartiokierros pitää suunnitella aamun tullen. Onneksi jokainen metsästää oman ruokansa, toisin kuin heimossa, josta hän lähti. Se oli ollut vain yksi epäkohta monien joukossa, jonka Ilse oli päättänyt korjata omaa heimoa perustaessaan.

Ajatus entisestä heimosta tuntuu liian kaukaiselta, mutta silti vaaralliselta. Ilse on kenties tullut vahvemmaksi ja kestävemmäksi, mutta mikään menneisyyteen kuuluva ei vieläkään tunnu käsiteltävältä. Laki on hänen puolellaan, se suojelee häntä myrkyllisiltä muistoilta. Hän ei lain vuoksi saa koskaan puhua menneisyydestään. Ja ajan kanssa Ilse tietää pystyvänsä valehtelemaan myös itselleen; joskus hän ei muista enää aikaansa Korppiheimossa, hän pitää siellä ollutta ihmistä täysin toisena henkilönä. 

Kun hän ohittaa leirin, myös ajatukset menneisyydestä väistyvät. Hän muistaa, että seuraavan auringonnousun jälkeen Rani ja Iika ovat oletettavasti palaamassa takaisin. Oli tietoinen valinta päästää Rani ulos leiristä uuden heimolaisen kanssa. Vaikka eihän Iika ole mikään uusi, ei enää. Ilse tunsi Iikan sydämen jo silloin, kun näki tämän ensimmäistä kertaa, vaikkei Iika häntä havainnutkaan. Tyttö, joka olisi voinut nähdä hänet paljaana silloin metsässä vaellellessaan. Tyttö, joka pystyisi siihen vieläkin. Ilse saa väreitä. Hän ei tiedä, mitä osaa ajatuksistaan uskoa. Sitä, joka näkee Iikan uhkana, vai sitä, joka tuntee vetoa. Mitä vetoa? Mitä se hänen maailmassaan enää tarkoittaa, kun sen merkitystä on muutettu jo niin monesti? Ilse pudistaa päätään ajatuksilleen. On luonnollista olla kiinnostunut omista heimolaisistaan, aivan kuin he olisivat hänen jatkettua perhettään. Ja hehän ovatkin.

Ja sitten on Rani. Miehen vahvat, mutta hoikat käsivarret hänen ympärillään. Muuri, joka estää häntä sortumasta lopullisesti. Ilse rakastaa Rania. Ei siten, miten kaikki heimossa olettavat hänen rakastavan. Hän on vain tottunut siihen, että Ranin vahva hahmo on aina hänen oikealla puolellaan ja tarjoaa käsivartensa tueksi silloin, kun se Ilselle parhaiten sopii. Miehen pyyteetön rakkaus on salvaa hänen haavoihinsa. Hän itse ei osaa aiheuttaa Ranille muuta kuin lisää haavoja ilman parannuskeinoa, mutta mies hyväksyy sen. Ja Ilse nielee sen, jota usein kutsutaan itsekkyydeksi. Hänen maailmassaan sellaista sanaa ei juuri ole totuttu käyttämään.

Leiri näyttää levolliselta. Ilse kuulee tasaista kuorsausta ja muutaman levottoman kääntyilijän. Joku ei saa unta. Ilse hymyilee hieman. Hän tietää kyllä. Ei mikään toimi, miten pitäisi. Heimolaisen unettomuus tuskin aiheutuu samasta syystä kuin Ilsen, mutta hän tietää silti. Ilse tahtoisi raottaa telttaa ja pysähtyä rupattelemaan, ihan vain osottaakseen olevansa muutakin kuin vahva johtaja. Empaattinen, kaunis Ilse, joka välittää leiristään. Niinhän?

Ja sitten tajuntaa viiltää oksien lailla sanat, joiden kuulemisesta ei ole kauaakaan.

”Ilse, minä pidän sinusta enemmän, kun sinä et yritä leikkiä tuntevasi mitään.”

Ranin sanat kaikuvat hänen päässään, ja hetken päästä hänestä tuntuu, kuin mies seisoisi yhä hänen takanaan ja kumartuisi kuiskaamaan sen hänen korvaansa. Hän on väärä, virheellinen. Ilse tietää sen kyllä. Hän tahtoo välittää, haluaa rakastaa pienen sydämensä pohjasta, mutta pohjimmiltaan hän osaa vain omistaa. Pitää pienen heimonsa tiukasti lieassaan, mutta ei suoda sille aitoa rakkautta.

 Ilse ei vihaa itseään niin paljon, kuin oli ennen vihannut. Heimon johtaminen on kohottanut hänen itsetuntoaan, mutta Rani rakastaa aina muistuttaa varjoista. Silloinkin, kun hän on Ilsen lähellä, eikä hänen pitäisi pahentaa haavoja joita korjaa kosketuksellaan.

Ilse juoksee. Ei piittaa siitä, herättääkö ääni hänen heimonsa unestaan, ei, vaikka uni on pyhää. Ei se hänelle ole koskaan mitään merkinnyt, eivät unet kerro hänelle mitään mitä hän ei jo tiedä. Metsä muuttuu pimeämmäksi, ja hän tietää olevansa lähellä kallioitaan. Koskaan ei ole niin pimeää, etteikö hän osaisi suunnistaa, oli kyse sitten mielestä tai öisestä metsästä.

Nälkä: luku 11

Luku 11 (Maa, 3014)

Pimeässä näkyy naisen siluetti. Pitkät, laineikkaat hiukset. Sitten värit palaavat yksi kerrallaan alkaen reunoista ja pysähtyen naisen oranssinhohtoisiin silmiin. Ne ovat yhtä luonnottomat kuin Iikan turkoosit hiuksetkin. Iikan suussa maistuu tyhjyydeltä, ja koko ruumis tuntuu siltä, ettei siinä ole enää pisaraakaan verta jäljellä. Iikan on vaikea hahmottaa kokonaiskuvaa pään tuntuessa täysin ajatuksettomalta, mutta pian hän huomaa, ettei hänen edessään avartuva maailma ole suinkaan pimeä. Hänen yllään kaartuvat pikimustat puut. Taivas on valkoinen. Ei sininen, vaan täysin lumenvalkoinen. 

Iikan ensimmäinen selkeä ajatus on, että hänen täytyy olla kuollut.

Kun hän nostaa kehoaan, hän huomaa sen tuntuvan raskaalta. Raskaammalta kuin yleensä herätessä. Aivan kuin hän olisi ollut irtaantuneena elämästä jo pitemmän aikaa. Maailma alkaa hiljalleen näyttää selkeäviivaiselta hänen vastaheränneiden silmiensä edessä, mutta hän ei silti miellä tätä olemassaolevaksi paikaksi. Jos hän on kuollut, hän on kiitollinen siitä. 

”Kaunista aamua, Ilvesheimon Iika”, nainen sanoo kuulaalla äänellään. Iikalta menee hetki ymmärtää, että nainen puhuu samaa kieltä kuin hänkin. Se ei kuulosta ihmisten kieleltä, siinä on merkillinen loppusointu, joka erottaa sen kaikista muista.

”Oletko sinä todellinen?” Iika saa soperretuksi. Hänen äänensä kuuluu kaukaa, aivan kuin se olisi hänen päänsä ulkopuolella. Ääriviivat sumenevat jälleen, mutta vain hetkeksi. Naisen häikäisevän oranssit silmät pysyvät kuitenkin kirkkaina ja terävinä.

”Sinä olet elossa”, nainen vastaa, sillä tietää Iikan kysyneen tosiasiassa sitä. 

”M-minä en tunne sinua”, Iika vastaa eikä edes ajattele, miltä hän mahtaa naisesta kuulostaa. Hän ei edes muista, mitä on tehnyt ennen kuin on päätynyt tänne. Kaikki on liian epäselvää. 

”Tunnet sinä. Katso tarkemmin.”

Iika katsoo. Hän kykenee jälleen tarkentamaan katsettaan. Naisen silmät ovat niin huomiotaherättävät, ettei hän ole huomannut katsoa naisessa mitään muuta. Iikan harittava katse vaeltelee naisen vaatetuksessa ja pysähtyy kaulalle. Koruja. Oikeita, Iikalle tuntemittomista aineista valettuja koruja. Hän on varma, että on kuollut. Maailmassa ei ole koruja, sellaisia ei vain omisteta. Ei missään, missä Iika on jaloillaan käynyt.

Kunnes hän ymmärtää. Todellisuus palaa samalla tavalla kuin väritkin olivat palanneet: alkaa reunoilta. Reunoilla on kuvia Ilvesheimon leiristä harvoine puineen ja runsaine telttoineen. Sitten mennään syvemmälle, siellä näkyy verta vuotava Jaar ja vieressä tyynenä seisova, punatukkainen Ilse. Ja syvimmällä, mielikuvan ytimessä, seisoo Rani pitkänä ja upeana, vierellään maassa makaava Iika. Iika näkee itsensä tunnottomana ja Ranin yläpuolellaan huolestuneena.

Ja sitten muistikuva yhdistyy nykyhetkeen ja naisen kimaltaviin, raskaisiin koruihin. Vain yhdellä heimolla huhutaan olevan koruja. Pääheimolla. 

”Mestari Edelweiss”, nimi pääsee Iikan kuivilta huulilta. Hän ei huomaa kumartaa, mutta nyökkää yrittäen osoittaa kunnioitustaan pienellä eleellä. 

Iika ei ole koskaan ajatellut Edelweissiä olemassaolevana henkilönä, sillä hänestä ei koskaan puhuta siten. Edelweiss on aina ollut tarunomaisen kaunis nainen Pääheimon johdossa. Ruumiiltaan voimaton, mutta mieleltään veistäkin terävämpi. Sellaisen kuvan Iika on itselleen maalaillut maailman johtajasta, ja tarut sekä juorut ovat värittäneet kuvaa. Nyt, kun nainen istuu hänen vierellään elävänä ja hengittävänä, kuva ei enää palaakaan Iikan mieleen, ei ainakaan kokonaisena.

Edelweiss on kaunis, siinä hän on ollut oikeassa. Nainen ei kuitenkaan näytä jumalallisella tavalla arvokkaalta, vaikka istuukin selkä suorassa ja pää hivenen ylhäällä. Hänestä ei säteile Iikaan tähtien loistoa, hän ei näytä satumaisella tavalla kunniakkaalta johtajalta. Iika ei tiedä, mitä sanoa. Hän tahtoisi kiittää, muttei tiedä, miten on päätynyt hengittämään johtajan kanssa samaa ilmaa. Iika vaikenee. Vaikeneminen on aina ollut mieluisin vaihtoehto.

”Sinun uusi heimosi rakastaa sinua jo nyt, Ilvesheimon Iika”, Edelweiss sanoo nousten seisomaan. Nyt hänen olemuksessaan on enemmän sitä arvokkuutta, jota Iika olettikin näkevänsä. Oranssit silmät silti särkevät hieman mielikuvaa suuresta johtajuudesta. Ne ovat liian vieraat kuulumaan hänen täydellisen vaaleaan runkoonsa.

”Heimotoverisi kantoi sinut tänne asti, koska tiesi, että vain Pääheimolle on suotu parantamisen lahja. Tarkalleen ottaen minulle on suotu parantamisen lahja.” Edelweissin ääni ei kuulosta ylpeältä, Iika ei erota sellaista tunnetta villisti hyppivien äänteiden seasta.

Sitten Iika havahtuu myöhässä erääseen johtajan lausumaan sanaan. Uusi. Sinun uusi heimosi. Syyllisyys puristaa jälleen kehoa, kun hän muistaa entisen elämänsä. Ja kun hän uskaltautuu seisomaan, Edelweissin silmistä kuvastuu kaikki se, mitä Iika on joskus ajatellut omistavansa. Peuraheimon leiriaukio, tumma joki ja Cyanin teltta. Hän näkee sen kaiken naisen silmistä, koska ymmärtää tämän tietävän kaiken hänen elämästään. Pääheimohan tietää kaiken kaikkien heimojen elämistä. Edelweiss oli käyttänyt tarkoituksella sanaa uusi, piilottanut lauseeseensa vihjeen Iikan löydettäväksi.

”Minä haluan rikkoa lakia”, Iika yllättää itsensä sanomasta. ”Tahdon kertoa kaiken.”

Edelweiss ei sano mitään, katsoo vain merkitsevästi. Tämä on testi.

”En ole täällä siksi, että olisin sairas”, Iika sanoo, ja epävarmuus kasvaa jokaisella sanalla. Jousta on jo alettu vuolemaan, sitä ei voi enää jättää valmistamatta. ”Minä menetin tajuntani heimotoverini seurassa, koska minä olen syyllinen.” Sanat ovat jäädä kurkkuun, mutta Iika pakottaa ne ulos silläkin uhalla, että ne voivat repiä kurkun auki.

”Luulin, että lähtemällä Peuraheimosta voisin jättää kaiken taakseni, kuten kuuluukin”, Iika jatkaa tietäen rikkovansa lakia. Lakia, joka katsoo häntä oransseilla silmillään. ”En ole ollut Ilvesheimossa virallisena heimolaisena tuskin montakaan auringonlaskua, ja jo nyt kehoni reagoi näin. Minä en voi pitää tätä enää sisälläni. Minä...” Iika tuntee kyyneliä. Kasvava hysteria raapii sisäelimiä, varsinkin alaruumista. 

Edelweiss nyökkää. Hän tietää Iikan kertovan ahdistuksestaan huolimatta. ”Jos sinä katsot tämän riskin otettavaksi, ota se.”

 Sanat ovat merkityksettömät. Iika jatkaa kuitenkin. ”Se johtuu minun veljestäni. Kaikki johtuu veljestäni. Sinä tunnet hänet, sinulla on lista kaikista maailman heimoista, sinä tiedät Peuraheimon Cyanin, muttet hänen tekojaan...” Edelweissin silmät ovat ilmeettömät. Aivan kuin hän jo tietäisi. Pala nousee Iikan kurkkuun.

”Hänen kätensä.” Ääni tuskin kuuluu, ja kuuluessaan se muistuttaa kuolevan eläimen viimeistä valitusta. ”Hänen kätensä minun kehollani, ja... ja hänen... Se ei jäänyt pelkkiin käsiin.” Hysteria on valloillaan, Iika ei tunne enää omaa kehoaan tärinältään. Hän on tuuli jo katkenneissa puissa, aalto jo tyyntyneessä meressä. Hän on enemmän kuollut kuin elävä, ja vaikka tieto on nyt ulkona, hän ei vieläkään tunne mitään.

”Ja minä olen syyllinen siihen kaikkeen.” Nyt sanat eivät enää muistuta sanoja, ne ovat pelkkää katkeilevaa huutoa. Iika löytää itsensä taas maasta, Edelweissin jalkojen juuresta, ja ymmärtää kuuluvansa sinne. Kyyneleet valuvat poskilla, kasvot ovat punaiset ja itkusta turvonneet. Kipu jyskyttää takaraivossa ja voimistuu, kun hän ajattelee, että on juuri puhunut menneisyydestään. Iika ymmärtää rikkoneensa lakia, syyllistyneensä kertomalla Cyanista siihen ainoaan rikokseen, jonka maailmassa voi tehdä. Hän nostaa itkuisen päänsä kohdatakseen Edelweissin katseen. Järkytyksekseen hän huomaa naisen hymyilevän. Ilme on euforisen tyytyväinen, aivan kuin naisen suurin nautinto olisi aina ollut toisten syvimpien haavojen avaaminen. 

Edelweissin kasvoilla näkyy myös se, että hän on alusta alkaen tiennyt, mitä tulee kuulemaan Iikan suusta. Hän on tarkoituksella antanut tytön rikkoa lakia.

”Minä olen ylpeä sinusta, Iika”, Edelweiss kuiskaa ja viettää kättään Iikan turkoosissa päässä, ”ja sinun on nyt aika palata omiesi luo. Olet nähnyt ja kokenut tarpeeksi.”

* * * 

Hämmennys ei poistu Iikasta hänen kävellessään täysin tuntemattomassa metsässä Rani vierellään. Edelweiss lähetti hänet kotiin, Ilvesheimoon. Hetken Iika oli luullut naisen päättävän, ettei hän voisi enää palata sinne. Tämä oli kuitenkin sivuuttanut Iikan kertomuksen kokonaan, silittänyt hänen päätään ja hymyillyt täydellisesti muodostuneilla huulillaan korujen kimaltaessa kaulalla. Johtajanaisen motiivi ei aukene Iikalle, ja hän yrittää kaikin keinoin saada koko tapahtuman pois mielestään. Veljen ei pitäisi kuulua enää hänen elämäänsä, ja nyt hän on kertonut johtajalle tapahtuneen. Ei kaikkea, vain sen osan tapahtuneesta, jonka Iika voi kertoa. Hän ei kertonut syyllisyydestään kaikkea, vaikka sana kieppuu hänen mielessään taukoamatta.

”Sairaskohtaus”, Iika kuiskaa Ranille ja tuntee suunnatonta halua koskettaa miehen kättä. Metsä on pimeä ja reitti täysin tuntematon. Silmät ovat vielä itkemisestä turvonneet, eikä Iika muista, milloin hän on tuntenut olonsa niin kertakaikkisen huonovointiseksi. ”Mutta ei mitään hätää”, hän jatkaa sanojen törmätessä todellisuuteen ja muodostaen ristiriidan, ”hän paransi minut henkilökohtaisesti. Mestari Edelweiss kohteli minua hyvin.” Iika pakottaa kivuliaan hymyn huulilleen.

Rani nyökkää. ”Hienoa”, hän sanoo hiljaa. ”Meidän täytyy silti pitää pieni tauko, jotta ruumiimme saavat lepoa. Yö on jo pitkällä, emmekä ehtisi Ilvesheimoon ennen auringonnousua. Reitti on helpompi aamulla.”

Iika nyökkää. Vaikkei hän jaksaisi puhua, hän pakottaa mieltään vaivaavan kysymyksen ulos: ”Toitko sinä minut yksin tänne asti? Eikö sellainen ole yleensä juoksijoiden tehtävä?”

”Juoksijat tuovat viestejä Pääheimolle ja Pääheimosta, eivät kuljeta sairaita sen hoidettavaksi. Se on muiden tehtävä.”

”Miksi juuri sinä?”

”Sinun pitäisi olla kohtauksesi väsyttämä”, Rani huomauttaa, mutta ääni on enemmän hyväntuulinen kuin suuttunut. ”Sinulla ei saisi olla aina noin paljon energiaa kyselyä varten.” Hän naurahtaa hieman ja saa Iikan toivomaan lisää. Ranin läsnäolo ei ole koskaan tuntunut yhtä turvalliselta. ”Minä toin sinut Pääheimoon ja vien takaisin kotiin mestari Ilsen määräyksestä”, Rani sanoo saaden Iikan hämmästymään. Hän oli ajatellut Ilsen olevan suunniltaan, kun hänen suosikkinsa kantaa naispuolista tulokasta Pääheimoon.

Rani pysähtyy ja tutkii pimeää metsää. Puiden seassa on sammalmättäitä, vaikka niitä tuskin näkee. Metsä on niin sankkaa, ettei kuunvalo juuri sirotu puiden lomitse.

”Me jäämme nyt tähän”, hän sanoo riisuen yllättäen jousikotelonsa ja istuutuen sammalmättäälle. ”Tämä on Karhuheimon reviiriä, mutta meillä on mestari Edelweissin paperikäärö mukanamme. Emmekä me kuitenkaan nuku niin kauan, että he heräisivät, heillä on aivan eri päivärytmi kuin muilla heimoilla.” Sitten Rani pukkaa viereensä istuvaa Iikaa kevyesti olkapäähän. ”Ja ihan kuin kumpikaan meistä muutenkaan hyvin nukkuisi.”

Ele on tarkoitettu tuttavalliseksi, kenties jonkinlaiseksi yritykseksi pitää Iikasta. Tytöstä se tuntuu kuitenkin epämiellyttävältä muistutukselta siitä, ettei Iikan elämä koskaan ole ehjää, sillä hänen öitäänkin varjostavat muistot entisestä elämästä Peuraheimolaisena.

Hän kuulee Ranin kääntävän kylkeään ja etsivän sopivaa asentoa nukkua. Iika pitää katseensa ylhäällä ja yrittää etsiä puiden takana näkyviä tähtiä. Niitä ei näy.