tiistai 10. joulukuuta 2019

Ontto mieli: epilogi


Epilogi: Kajo

Ajan joki virtaa valtoimenaan Lunamielin astellessa sen luo Marilianin käsi omallaan. Aamu on varhainen, aurinko ei ole vielä ehtinyt pilkistää maailman takaa. Joen juurella Marilian päästää irti Lunamielin kädestä ja nyökkää. Ketään ei ole katsomassa, kukaan ei todista heidän tekoaan. Lunamiel vie käden taskulleen, vetää esiin vihreänhohtoisen, terävän esineen, jota ilman sydän olisi keveämpi kantaa, auringonnousu loisteliaampi katsella.

Lunamiel huljuttaa kättään virrassa, pitää nyrkkinsä vielä tiukasti kiinni. Hän vaihtaa katseita Marilianin kanssa, kunnes kumpikin nyökkää yhtäaikaisesti ja Lunamiel päästää sormensa auki, antaa smaragdin mennä. Joki tarttuu siihen nälissään, kuljettaa sen pyörteisiinsä. Lunamiel seuraa sen menoa vain muutaman joenmutkan verran, kunnes virta painaa sen uppeluksiin, ottaa sen mukaan leikkiinsä. Sen jälkeen hän ei enää erota vihreää loistetta.

Me emme näe sitä enää koskaan”, Marilian sanoo nojatessaan Lunamielin olkaan. ”Olemme vapaita sen painosta.”
Lunamiel naurahtaa, sisin tuntuu ilmavalta, taakka on saatettu loppuun saakka.
Mennään”, Marilian kuiskaa Lunamielin korvaan.
Nainen on jo mennyt ennen kuin Lunamiel ehtii reagoida. He juoksevat halki metsän, läpi vihreitten mättäiden ja talven jäljiltä heräilevien kasvien, kunnes saapuvat tutulle kalliolle.

Päivä on vasta avaamassa silmiään, keräämässä itseään pimeän suojista. Kajo taivaanrannassa kertoo kaksikolle, ettei auringon ensisäteisiin olisi enää kauan. Lunamiel hymyilee, kun hän katsoo laakeaa metsää, alas jääviä puitten latvoja ja kauempana häämöttävää kylää. Maailmaa, joka heräilee uuteen aamuun.

Marilian kääntyy ja viittoo Lunamielia lähemmäs.
Tule”, Marilian sanoo, ”meillä on kaikki maailman aika.”

Ontto mieli: luku 26


Luku 26: Kevään saapuessa

Seuraavana keväänä

Kevät saapuu uneliaana lumikinosten alta, valo viipyilee taivaanrannassa aiempaa kauemmin saaden maailman hohkaamaan puhtaassa oranssissaan ja keltaisessaan. Kevätlintujen sirkutus täyttää ilman, lämpö pitsittää viimeiset lumikinokset. Ikivihreät puut karistavat lumisen peitteensä, kohottavat oksansa kohti aukenevaa taivasta.

Metsän oma konsertti siivittää Lunamielin matkaa kotiin. Olallaan pelkkä laukku mies astelee tuttua polkua pitkin ja kuuntelee, kuinka vesipisarat putoavat puusta luoden oman laulunsa. Vastaan astelevat eläimet nyökkäävät Lunamielille, ele on edelleen miehelle vieras ja polttelee mielen kulmia.

Kevät on vasta nuori, sulavien kinosten synnyttämä. Kasvit eivät vielä puske kukkiaan, mättäät ja ruoho vain pilkistävät, kohottavat katseensa kohti uutta päivää. Lunamiel ehtii joelle saakka ennen ainuttakaan vastaan kävelevää ihmistä. Joukko nuoria pysähtyy ennen siltaa ja lähtee juoksemaan leiriin päin Lunamielin nähdessään. Nuoret ovat kasvaneet talven aikana. Fyysisten muutosten näkeminen saa kyyneleet kihoamaan Lunamielin silmiin. Joki sen kuin virtaa, hätää ei ole. Lunamielin mieli on kirkas kuin keväinen päivä.

Ei voi olla totta”, kuuluu leirin suunnalta. Lunamiel kohottaa katseensa nähdäkseen sotkuisen mustan hiuspehkon ja tummina tuikkivat silmät. Marilian seisoo nuorten keskellä miltei yhtä lyhyenä kuin he. ”Minä luulin, että nämä valehtelivat minulle.”
Hei, tuo ei ole reilua!”
Emme me tekisi sellaista!”
Marilian pörröttää nuorten hiuksia ja osoittaa heille suunnan, jonne poistua. Osa näyttää naiselle kieltä ja suuntaa leiriin päin.

Lunamiel ehtii vaivoin avata kätensä, kun Marilian painautuu jo häntä vasten ja rutistaa kätensä hänen ympärilleen. Naurahtaen Lunamiel vie kätensä naisen keholle, silittää varoen tämän pehmeää tukkaa. Marilian tuoksuu savulta ja itseltään, kuluneelta elämältä, tekemiseltä ja vauhdilta. Irrottautuessaan Marilian katsoo Lunamielia silmät hehkuen. Kaipuu Lunamielin sisällä roihahtaa hänen imiessään Marilianin piirteitä yksi kerrallaan.

Kylläpä sinulla kestikin!” Marilian nauraa pukaten Lunamielia olkaan. ”Tule, mennään leiriin. Täällä on kaivattu sinun jokapäiväistä työpanostasi.”
Aivan varmasti”, Lunamiel hymähtää heilauttaen kapeita harteitaan. ”Minun suunnaton fyysinen voimani on jälleen teidän ulottuvissanne. Kuinka ihanaa.”
Marilian päästää syvän huokauksen.
Pituutesi kompensoi ohuita raajojasi. Kyllä tästä vielä kehitytään, kaunokainen.”

Nauru kuplii Lunamielin rinnassa vielä hetkisen. Sitten kylmä käy kiinni, mies huokaisee syvään ja ristii kätensä.
Totta puhuen, Marilian, minä en soisi meidän menevän leiriin aivan vielä.”
Marilian jää tuijottamaan Lunamielia, löytää katseesta sanomatta jääneet sanat.
Me emme ole kuulleet hänestä mitään. Ei ainuttakaan näköhavaintoa. Ei mitään. Olemme yrittäneet etsiä häntä kaikkialta. Arael ja Esebe eivät ole suhtautuneet lämmöllä siihen, että Marukin kylmäverisesti tappanut mies juoksentelee kontrolloimattomana metsässä…” Kylmä on jo Lunamielin ihon alla, vaikka auringon hennot säteet putoavat metsän kankaalle saakka.

Olen pahoillani”, Marilian huokaa, ”mutta en usko, että häntä tullaan enää löytämään. Minne hän onkin mennyt, on jossakin meidän ulottumattomissamme. Maailma on rajallinen ja silti hän on onnistunut eksyttämään meidät.”
Lunamiel nyökkää.
Hyvä on, minä tulen kanssasi leiriin. Puhun ihmisille. Kerron, miltä kylän tilanne näyttää. Sen jälkeen minä etsin hänet.”
Marilianin kulmat kurtistuvat.
Etsit? Lunamiel, se ei kuulosta hyvältä. Olet viimein päässyt hänestä, älä anna hänen varjonsa kurottaa kurkkuasi vielä kaiken jälkeenkin.”
En tarkoittanut sitä.” Lunamiel säpsähtää äänensä kovuutta. ”Anteeksi. Minä vain uskon tietäväni, missä hän on.”
Marilian ei näytä vakuuttuneen, mutta tyytyy jättämään aiheen taa.

Leiri on eloisampi kuin aiemmin, pitkä talvi on saanut ihmiset kerääntymään yhteen. Lunamiel kuulee naurua, jossain itkee lapsi, vasta vauva. Nainen, jonka Lunamiel muistaa raskausvatsan kumartamana ja tummasilmäisenä, pitää sylissään huutavaa pienokaista. Hymy piirtää juovia naisen kasvoille, jotka ovat yhä väsyneet, mutta onnellisella tavalla, sellaisella, joka kertoo Lunamielille kaiken olevan vihdoin hyvin. Toisaalla kävelee kaksi selkeästi varttunutta lasta, jotka ovat päässeet venähtämään pituudessa talven aikana. Minne Lunamiel katsookin, aika on piirtänyt merkkinsä, jättänyt pysyviä muutoksia ennen kovin muuttumattomaan massaan.

Hymy kohoaa Lunamielin suupielille tahtomattakin. Onneksi hän oli hetken poissa, vetäytyi korjaamaan asiansa. Nyt hän saa nähdä kaiken alkavan alusta, elämän asettuvan uomiinsa. Se on kerännyt voimansa pitkän unen jälkeen. Nyt aurinko paistaa jälleen maahan saakka eivätkä sen piirtämät varjot ole enää teräviä.

Lunamiel, ei voi olla totta”, tuttu naisääni hengähtää. Arael astelee Esebe seurassaan entisen kylänjohtajan luo ja puristaa tiukasti tämän kättä. Lunamiel ei juuri näe muutoksia johtajakaksikossa. Molempien silmienalusia koristavat tummat ringit, kaiken koetun merkit. Niistäkin huolimatta johtajat näyttävät virkeämmiltä kuin koskaan. Uusi elämä on kohottanut hehkun heidän kasvoilleen.

Ryökäle! Lähdit kesken juhlien!” Arael sanoo pukaten Lunamielia kevyesti otsaan. ”Me jäimme tänne ihmettelemään, mihin sinä menit. Olimme vasta vaiheessa sinun kanssasi.”
Olen pahoillani, minun täytyi mennä”, Lunamiel sanoo naurahtaen. Araelin kasvoissa ei ole enää häivähdystäkään siitä naisesta, joka katsoi häneen ylpeästi, miltei halveksuen hänen astuessaan metsään ensimmäisen kerran.
Tietenkin sinun täytyi. Sinulla on meille paljon kerrottavaa”, Esebe täydentää.

Johtajat kuljettavat Lunamielin olasta pitäen istumaan. Joku tuo harteille taljan, joku lämpimän, tumman juoman. Ylellisyyksien aika on ohi, puista kuppia kädessään pitäen Lunamiel tietää jättäneensä ikuiset hyvästit posliineille ja lusikoille. Menetys kirpaisee vain tottumuksen verran. Lunamielin sydän tietää paremmin.

Monet kerääntyvät Lunamielin ympärille kuulemaan, mitä kylään kuuluu, mitä mies on tuonut mukanaan ja mitä jättänyt taakseen. Joukossa on tuttuja ja vieraita kasvoja, entisiä suojelijoita, hoitajiakin. Paljon sellaisia, joiden kanssa Lunamielilla on vielä ensimmäinen sivu avaamatta. Jopa eläimet kurottavat oloistaan Lunamieliin päin. Oravat istuvat oksillaan, linnut kallistelevat päitään.

Lunamielin sisintä polttelee, eikä hän tiedä onko se innostusta vai jännitystä. Pelon aika on ohi, se ei enää kaiherra hänen sisuksiaan.
Minä olen tullut tänne jäädäkseni”, Lunamiel aloittaa. Hän kertoo, kuinka ryhtyi kohtaamaan kyläläisiä yksitellen, kuinka hän piteli heidän käsistään, kun ensimmäiset kyyneleet tulivat. Hän kertoo pitkistä öistä, jotka vietti kyläläistensä luona kertomassa heille Emeraldista, metsän tapahtumista, ihon läpäisevistä piikeistä ja tyhjistä silmistä. Jumalista, jotka tapettiin tai jotka tuhosivat. Itkusta ja huudosta. Hän kertoo, kuinka ihmisten silmät suurenivat, osa hypisteli hermostuneesti helminauhojaan, osa pudisteli päätään varoen sotkemasta kampaustaan.

Lunamiel kertoo metsälle sanoista, jotka hän joutui pudottamaan huuliltaan, hetkistä, joita vannoi kantavansa yksin, kunnes maa ottaisi hänet jälleen omakseen, mutta jotka antoi kyläläistensä kuulla. Hän avasi sydämensä Emeraldista, salli kyläläisten tietää väkivallasta, joka mursi hänen luunsa, esti häntä liikkumasta kohti turvaa. Sanoista ja katseista, jotka tuhosivat selkärangan vuosikymmeniksi. Kyläläiset uskoivat häntä, itkivät monta yötä menettämäänsä kiiltokuvaa, valheellista jumalaa, mutta he nielivät kaiken, sokea palvonta ei täyttänyt heidän katseitaan. Lunamiel kertoo helpotuksesta. Hyväksynnästä.

Viimeiseksi Lunamiel antaa metsän tietää, että kylää johtaa nyt yhdessä valittu neuvosto. Hän saa vastaukseksi hyväksyviä katseita, hiljaisia nyökkäyksiä ja hymyjä, jonka kaltaisia ei ole koskaan saanut osakseen. Kaikki kumartuvat hänen puoleensa, kuuntelevat hänen sanojaan tosina, ottavat hänet takaisin kotiin.

*

Aurinko viipyilee metsän takana kauemmin kevään astuessa talven tilalle. Lunamiel pakenee sen heittämiin pehmeisiin varjoihin, kun väki palaa askareittensa pariin. Hän jättää Marilianin huolehtimaan, ettei kukaan kysele hänen peräänsä, antaa vain hänen mennä, kadota hetkeksi ennen pimeän laskeutumista.

Jalat osaavat reitin ulkoa, kulkevat halki lumen alta paljastuvien mättäiden ja veden peittämän alueen. Saapikkaat kastuvat kauttaaltaan, vesi yltää lumien sulettua polviin saakka, mutta Lunamiel jatkaa kulkuaan. On vain yksi paikka, jonne Emerald on voinut mennä, vain yksi puu, jonka juurelle Lunamiel saattaa kävellä hyvästelemään tämän viimeisen kerran.

On kuin verho suojelisi Emeraldin aluetta muilta sieluilta. Lunamiel siirtää raskaana roikkuvat oksat, luonnon vihreät verhot näkymän tieltä. Aluksi ei mitään. Osittain sulanutta lunta, veden keskeltä kohoavia puita. Vihreää sadoissa sävyissä. Sitten Lunamielin silmät pysähtyvät miehen hahmoon, pitkäraajaiseen, siroon olentoon, joka erottuu vain vaivoin puunrungosta. Muoto on yhä tunnistettavissa ihmiseksi, Lunamielin sydän tykyttää lujaa vasten rintaa.

Lunamiel kahlaa lähemmäs, vettä on jo vyötäisille asti. Lunamiel on jättänyt Emeraldille lukemattomat hyvästit, paennut tämän luota, antanut tämän paeta hänen luotaan, vannonut unohtavansa, päästävänsä irti. Suru, jonka hän on käskenyt pois sydämestään koko talveksi, kipuaa nyt takaisin paikalleen, painaa kehoa lysyyn.

Emerald on sulkenut silmänsä. Mies ei enää hengitä, ei ole tehnyt niin pitkään aikaan. Ruumis on tullut osittain osaksi puuta, iho kasvaa sammalta, kasvot vihertävät. Kun Lunamiel yrittää nostaa Emeraldia, rusahdus kaikuu metsässä. Lunamiel vetää entisen ystävänsä pään syliinsä, enempää hän ei kykene nostamaan rikkomatta kehoa tomuksi.

Kuumat kyyneleet putoilevat Emeradin vihertäville poskille. Monta kertaa Lunamiel on päästänyt irti ajatellen, ettei enää koskaan itke Emeraldin vuoksi. Kun mies vihdoin lepää hänen sylissään, kyyneleet tulevat hiljaa, vaatimatta enää mitään. Toive on kulunut pois jo kauan sitten, talvi on vienyt mennessään lämmön ja välityksen. Ruumis Lunamielin reisiä vasten on jo muuttunut osaksi luontoa, sulautunut yhdeksi sen kanssa, mitä pelkäsi eniten.

Lunamiel kuljettaa käsiään mustilla suortuvilla. Emerald on viimein levossa, saanut rauhan peloltaan. Lunamielin katkeruus, kaikki menetetyt vuodet tulevat osaksi luontoa yhdessä Emeraldin kanssa. Pian olisi päästettävä tämä pois, annettava tämän jäädä lepoon, mutta ennen sitä Lunamiel pitää ystäväänsä sylissään ensimmäisen kerran.


Ontto mieli: luku 25


Luku 25: Jää hyvästi

Uusi ilta tuo mukanaan puiden latvoihin saakka ylettyvät valot ja railakkaana metsässä kaikuvan musiikin. Linnut kuljettavat valoja yhä ylemmäs, metsä täyttyy pienistä valonpilkuista. Lapset kohottelevat käsiään niitä kohti, vanhemmat nostavat heidät koristelemaan asumuksia, ripustamaan lyhtyjä ja nauhoja pitkin leiriä.

Lunamiel seisoo puutalon seinustalla silmäillen ilakoivia perheitä. Valkeaturkkiset jänikset, lumikot ja valoja kuljettavat linnut ovat saapuneet juhlimaan ihmisten kanssa kuolevaisuuttaan. Hetken koko metsä on yhtä kirkasta, lämmintä juhlaa, jonka sykkeessä vuosikymmenten suru ja kipu unohtuvat. Lunamiel ei näe ainuttakaan painettua päätä tai kivun kangistamaa ruumista. Hymy kareilee hänen huulillaan, vaikka menetykset puristavat yhtä sydäntä. Mielikuva Saulin tyhjistä silmistä kieppuu verkkokalvoilla pitkään. Sitten tutut kasvot ilmestyvät keskelle eläväistä joukkoa.

Marilian on vetänyt ylleen tummanvihreän, lumista maata hipovan mekon ja hartiat peittävän turkiksen. Kymmenet valot heijastuvat tummista yösilmistä. Lunamiel astelee Marilianin luo, sipaisee mustat, paksut hiukset korvien taa ja jättää kätensä naisen poskelle.

Saitko saatettua loppuun sen, joka täytyi saattaa?”
Sain”, Marilian sanoo hymyillen, mutta ilotta. ”Saitko sinä?”
Sain kyllä”, Lunamiel sanoo tietän heistä kummankin valehtelevan. Sillä ei ole musiikin kaikuessa merkitystä. On asioita, jotka jokainen hautaa mukanaan. Marilian sisarensa, Lunamiel kaiken siinä miehessä, joka kulki Emeraldin lieassa vuosikymmenet. Kaikesta ei tarvitse koskaan puhua ääneen. Ei enää.

Kaunotar”, Lunamiel kuiskaa Marilianille painaen kevyen suudelman tämän poskelle. ”Missä sinä olet tätä pitänyt?” Lunamiel nyökkää mekkoon, joka on kuin puiden tummat latvat, rikkaan vihreä.
Se ei ole minun”, Marilian naurahtaa. ”Se kuului Rudalle. Ajattelin, että nyt on oikea aika pitää sitä.”
Lunamiel kohottaa kulmiaan.
Ajattelitko, että minulla olisi juhlamekko? Se on enemmän teidän kyläläisten heiniä.”
Marilian kurottaa kuin suudellakseen, mutta vetäytyy viime hetkellä paljon tietävä virnistys kasvoillaan.
Malta vielä.” Marilian vinkkaa silmää.

Musiikki vaimenee, kun johtajat astelevat paikalle tuoden painavan auransa mukanaan. Sekä Esebe että Arael ovat vaihtaneet ylleen käytännölliset, mutta juhlavat asut. Narut ja remmit kietoutuvat kankaisiin ja luovat arvokkaan vaikutelman.

Me olemme kokoontuneet yhteen juhlimaan elämää”, Esebe aloittaa kuuluvasti. ”Olemme täällä, koska viisikymmenvuotinen odotuksemme on vihdoin päättänyt.” Esebe ojentaa kätensä koko mitalleen.
Ajan joki juoksee jälleen”, Arael sanoo. Naisen pää on kohotettu ylös, Lunamiel erottaa johtajan mannerismit ja niiden alla sykkivän lämpimän, välittävän sydämen. ”Tänä yönä me juhlimme ja unohdamme vuosikymmenten pelon ja kärsimyksen. Me kohotamme kätemme kohti taivasta, kohti valoja.”

Ihmiset nostavat kätensä ylös yksi kerrallaan. Lunamiel tekee niin yhdessä muiden kanssa, keho muistaa eleen merkityksen, vaikka mieli on jo ehtinyt unohtaa vanhan tavan.

Emme kuitenkaan unohda niitä, jotka menetimme, jotka uhrasivat henkensä”, Araelin ääni kohoaa. ”Ennen kuin annamme kivun pois ja juhlimme niin, ettei metsä ole toista yhtä suurta riemua nähnyt, me muistelemme hetken niitä, jotka eivät ole enää täällä.”
Me muistamme ajatuksissamme jokaista, jonka mielen jumalat veivät”, Esebe sanoo. Arael hänen vierellään painaa vain aavistuksen liian pitkäksi aikaa silmänsä kiinni. Se paljastaa kehossa kytevän kaipuun.
Heidän lisäkseen me muistelemme rohkeaa johtajaamme Hiiraa, joka antoi henkensä, jotta me muut voisimme elää”, Arael sanoo leuka kohoten yhä vain ylemmäs.
Ja ennen kaikkea me keskitämme ajatuksemme Marukiin, luontoon, susiveljeemme, joka katsoo meitä nyt jokaisessa lumikiteessä, jokaisessa keväisin kasvavassa kukassa.”

Arael ja Esebe vievät kädet sydämelleen. Lunamiel tekee samoin ja sulkee silmänsä, antaa kuvien juosta mielensä halki. Irti päästäminen ei ole koskaan ollut yhtä kaunista, yhtä merkityksellistä. Valoista täyttynyt metsä sallii hänen jälleen hengittää.

Suru on osa elämäämme, mutta tänä yönä emme anna sen painaa rintaa”, Esebe julistaa. ”Me juhlimme selviytymistä, kehon täyttävää riemua siitä, että joki virtaa jälleen!”
Me kiitämme niitä, jotka osoittivat urheutensa ja uhmasivat maailman voimia”, Arael sanoo osoittaen Lunamielia ja Mariliania. ”Marilian, joka rikkoi kylän ja metsän välisen hiljaisuuden, onnistui tehtävässään. Tänä yönä me juhlimme, koska hänen sydämensä pysyi rohkeana.”
Ihmiset alkavat huutaa, Marilian hymyilee ja hipaisee niskaansa. Lunamielin silmissä Marilian näyttää nuorelta tytöltä, joka ei vielä tiedä, kuinka ottaa vastaan kymmenten ihmisten välitön rakkaus.

Ja me kiitämme Lunamielia, kylänjohtajaa, joka ymmärsi itseään ja luontoa riittävästi kurottaakseen auttamaan meitä”, Arael sanoo pehmeästi. Lunamiel uskoo sekä hänen että Araelin ajattelevan Saulia, kaikkia niitä havaintoja, joita Lunamiel teki Araelin pojan kanssa. ”Ilman häntä me emme olisi selvinneet. Hän uhmasi ystäväänsä ja itseään saadakseen ajan jälleen juoksemaan.”
Kiitos, Lunamiel”, Esebe sanoo hymyillen, ”ja tervetuloa.”

Johtajien puhe tuntuu lämmittävänä väreilynä Lunamielin rinnassa. Edellisen puheen hän on kuullut Emeraldin pitämänä, nähnyt, kuinka ihmiset menettävät itsensä katsoessaan jumalaisen kaunista miestä. Nyt puhe risteilee lempeänä hänessä eikä hän tunne enää pelkoa. Kansa hurraa, mutta ei tahdo häneltä mitään. Hän ja Marilian ovat vain airuita jollekin suuremmalle, eivät ihmeitä itsessään, ja se on kauniimpaa kuin yhdetkään smaragdinvihreät silmät.

Ilta asettuu uomaansa. Nauru ja laulu kestävät pitkälle yöhön, Lunamiel juhlii yhdessä muiden kanssa. Ilo asuu hänen rinnassaan hänen heittäessä kilpaa kiviä metsän lasten kanssa, keskustellessa yhdessä niiden kanssa, jotka eivät enää katso häntä nenänvarttaan pitkin. Kun yö on kulunut puolilleen, Marilian vetää Lunamielin sivuun kesken naurun.

Meidän täytyy puhua”, Marilian sanoo vilkaisten ihmisiä Lunamielin takana, ”kahden kesken.”
Lunamiel esittää metsäläisille pahoittelunsa ja astelee hangessa Marilianin perässä. Hän muistaa ensiaskeleensa metsässä, sen hetken, jona palasi takaisin kaikkien menneiden vuosien jälkeen. Silloinkin Marilian kulki hänen edellään, vei häntä kohti tuntematonta. Lunamielin sydäntä lämmittää astella pimeässä metsässä pelkän kuulon ja tunnon varassa. Se, mitä hän näkee, riittää. Aistit toimivat saumattomasti yhdessä, luonto on hyväksynyt hänet jatkeekseen.

Aiotko sinä palata kylään?” Marilian kysyy pysähdyttyään. Pimeässä Lunamielin on mahdotonta sanoa, miltä naisen kasvot näyttävät. Ääni on aavistuksen ontto, kuin tunne puuttuisi tarkkaan harkitusta syystä.
Aion”, Lunamiel sanoo pitkän hiljaisuuden jälkeen.
Jäädäksesi sinne?”
Joksikin aikaa, kyllä.”
Joksikin aikaa? Lunamiel, aika kulkee jälleen. Jos jäät vuosikymmeneksi, se ei ole sama asia kuin ennen.”
Ennen ja nyt, sillä ei ole merkitystä. Minä teen kylässä sen, mitä minun on tehtävä.”

Hiljaisuus kysyy Marilianin puolesta. Lunamiel vetää syvään henkeä.
Minun täytyy hoitaa asiat siihen tilaan, että voin lähteä lopullisesti.”
Sinä et siis aio jäädä kylänjohtajaksi.”
En enää. En pystyisi siihen.”
Entä Emerald?”
On Lunamielin vuoro pysyä hiljaisuudessa.
Häntä ei olla löydetty”, Marilian huokaa.
Hän… hän ei ole enää minun huoleni. Eikä kenenkään muunkaan. Jos Emerald ei tahdo tulla löydetyksi, hän olkoon omilla teillään. En usko hänen näyttäytyvän kylässä enää koskaan.”
Otatko sen riskin?”
Minä viivyn kylässä niin kauan, että olen saanut kerrottua heille, mikä on totta ja mikä ei, mikä pelkkää Emeraldin tarinaa. Aion kertoa heille Emeraldista. Ja minusta. Omista virheistäni.”

Pimeässäkin Lunamiel erottaa Marilianin nyökkäävän.
Jos johtajat kysyvät, kerro heille, että minä korjaan virheitäni. En saa tehtyä mitään tyhjäksi, mutta yritän parhaani”, Lunamiel huokaa. ”Ja Marilian, minä… minä ajattelin olla kertomatta smaragdista koskaan kenellekään. Se jää meidän välillemme, jos minä vain saan päättää.” Lunamiel ei voi olla ajattelematta tyhjäsilmäistä Saulia, miestä, joka kertoi hänelle smaragdista, epäilyistään. Lunamiel karistaa ajatuksen pois. Kaikkea ei voi pelastaa.
En aio koskaan kertoa kenellekään. Mitä harvempi ihminen siitä tietää, sitä parempi. Emme voi ottaa sitä riskiä, että kukaan tekisi Emeraldin virheitä.”

Ajatus kylmää Lunamielia enemmän kuin viilenevä talviyö.
Aina tulee joku, joka on kuten hän. Se on todennäköistä nyt, kun aika sallii ihmisten taas syntyvän”, Lunamiel huokaa. ”Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettemmekö voisi yrittää jo nyt. Mitä pikemmin hautaamme Emeraldin perinnön, sitä todennäköisemmin olemme vapaita hänen kylvämästään siemenestä.”

Minun on vaikea uskoa, että puhun samalle miehelle, jonka tapasin kerran kylässä. Minä pelkäsin sinun kauneuttasi, inhosin katsetta ruskeissa silmissäsi”, Marilian tunnustaa.
Silti sinä pesit minun astiani.”
Senkö sinä muistat?” Marilian naurahtaa.
Sinä inhosit kaikkea, mitä edustin, ja silti teit jotakin minun puolestani.” Lunamiel tarttuu Mariliania kädestä ja painaa pehmeän suukon valkeille rystysille. ”En unohda sellaista.”

Lunamiel vetää Marilianin kädestä lähelle, aivan vasten rintaansa. Marilian ei epäröi vaan kuljettaa kätensä Lunamielin niskaan, tarttuu valkeisiin hiuksiin ja painaa huulensa miehen omille. Kosketus sitoo heidät hetkeksi yhteen, saa lumen tanssimaan keveästi ilmassa heidän ympärillään. Lunamielin kädet etsivät kosketuspintaa Marilianista, sormenpäät löytävät paikkoja, joilla eivät ole koskaan käyneet. Kun hän päästää irti ja nojaa naisen olkaan, hänen kehonsa värisee odotuksesta, ilmaan jääneestä lupauksesta saavuttaa lisää, koskea yhä uusia kohtia ihmisyydessä.

Marilian, minä olen niin pahoillani kaikesta”, Lunamiel kuiskaa suudeltuaan naista.
Marilian vie sormensa Lunamielin alahuulelle pudistaen pienesti päätään. Pimeässäkin Lunamiel imee naisen ilmeestä kaiken sen, jota on odottanut, kaivannut pisimpinä öinään. Marilianin yösilmät antavat anteeksi, eivät unohda, mutta ojentavat anteeksiantoaan kuin peittoa harteille. Lunamiel kietoutuu siihen, painautuu tiiviimmin naista vasten ja vetää syvään henkeä. Kuinka iho voi olla niin lempeä, antaa anteeksi vuodatetut kyyneleet ja kynsien alle pinttyneen veren.

Olen kiitollinen siitä, että me tapasimme”, Marilian sanoo vetäytyessään aavistuksen kauemmas iholta, kohdatakseen Lunamielin kasvotusten, irrallaan. ”Me olimme tässä maailmassa hyvin yksin.”
Lunamiel hymyilee.
Niin, minä olen miltei harmissani, kun joudun jättämään sinut taas hetkeksi tänne. Mutta me tarvitsemme hetken hiljaisuutta, sinä ja minä.”
Paljon jäi niihin elämiin, jotka jätimme kesken ennen tämän kaiken alkua.”
Minä lupaan palata sitten, kun kaikki on käsitelty. Jos minulla menee kevääseen, tuon sinulle mukanani auringon ja kukat, kauneimman vihreän niityn.”
Marilian huitaisee Lunamielia rintaan.
Lopeta heti!” nainen nauraa. ”En tahdo kuulla tuollaista enää koskaan.” Marilian tarttuu mekkonsa liian pitkään helmaan ja huutaa: ”Näytänkö minä muka naiselta, joka tahtoisi kuulla tyhjiä latteuksia?”
Lunamiel tyytyy vain irvistämään Marilianille.

Minä menen nyt. Jos jään aamuun, tiedän, etten koskaan lähde.”
Pidän huolta kaikesta sillä välin. Palaa sinä kylääsi, hoida työsi loppuun. Jos minä kuulen sanankin Emeraldista, annan sinun tietää.”
Lunamiel taputtaa Mariliania olalle.
Tehdään niin.”

Suudelmaa vaihdetaan vielä kerran, Lunamielin sydän täyttyy toivosta hänen maistaessaan Marilianin huuliaan vasten. Menetys ei leijaile ilmassa, juhlat jatkuisivat hänen mentyäänkin.

Minä voisin rakastaa sinua hyvin, hyvin paljon”, Lunamiel sanoo kääntyessään pois päin Marilianista.
Sehän nähdään”, Marilian nauraa. ”Minä odotan sinua, Lunamiel.”
Lunamiel kohottaa kätensä ja kääntää selkänsä tuntematta muuta kuin keveää toivoa rinnassaan.


Ontto mieli: luku 24


Luku 24: Lupaus auringonlaskulle

Kolmekymmentä vuotta ajan kääntymisen jälkeen

Isosisko on sitonut veitsen vyölleen ja vetänyt viitan suojelemaan harteitaan talviselta viimalta. Ruda sitoo hiuksensa pitkälle letille ja virnistää Marilianille.
Mennään”, Ruda sanoo ja pukkaa Mariliania olkaan.
Hei, odota!”
Ruda on jo lähtenyt juoksemaan aivan kuin kiire kisailisi hänen suonissaan. Marilian pistää kehonsa koville, juoksee koko ruumiinsa voimasta saadakseen siskonsa kiinni.

Kallion huipulla tuulee, kylmä viima enteilee talvea. Marilian nojaa hetkeksi polviinsa vetääkseen henkeä. Ruda katsoo häntä ja nauraa, mutta nauru ei pilkkaa tai halveksi, isosiskon nauru on keväinen tuulahdus viilenevässä ilmassa.

Sinusta on tullut nopeampi”, Ruda sanoo hymyillen. ”Kauankohan menee, että voitat minut?”
Ikuisuus, ilmeisesti”, Marilian irvistää, ”ellei joku keksi, kuinka sen hienostelevan saastan saa muuttamaan mieltään.”
Rudan naurun sävy muuttuu.
Emeraldinko? Älä tuhlaa ajatuksiasi sille miehelle. Hän ei mieltään muuta. Meille kaikille käy kuten niille lapsiraukoille, jotka jumalat saivat.” Rudaa puistattaa, hänen hartiansa värähtävät. ”Ajatella, että sellaista voi tapahtua. Samat jumalat, joilta pyydämme suotuisaa metsästysretkeä, joiden käsiin laskemme elämämme…”

Marilian tarttuu sisartaan olasta.
Ruda… Uskotko sinä, että heidät voidaan vielä pelastaa? Heitä on vain kaksi.”
Rudan silmät seisovat tyhjinä.
Määrällä ei ole merkitystä. Lisää tulee vielä, tiedän sen. Näitkö, kuinka tyhjät heidän silmänsä olivat? Nuorempi muisti vielä nimensä, mutta ei tunnistanut äitiään.”
He ovat ikuisesti sellaisessa tilassa”, Marilian huokaa. ”Meidän täytyy voida sille jotain. Emme voi vain jäädä katsomaan sivusta, kuinka he menettävät itsensä.”
Työryhmä tekee parhaansa. Johtaja Hiira sanoi kokoavansa ryhmän tohtoreista ja yrttien tuntijoista. Kaikkea yritetään. Ja jos se ei onnistu…” Ruda pudistaa päätään. ”Sitten minulla on toisenlainen idea.”

Marilianin kulmat kohoavat.
Katsos, Lian, olen ajatellut, voisiko tätä ennaltaehkäistä. Näyttää siltä, että useampi jumala on menettänyt järkensä tultuaan kuolevaiseksi”, Ruda sanoo hiljaa katsomatta siskoaan silmiin. ”Minä aion ehdottaa johtajille ryhmää, joka valmistautuisi hyökkäyksiin ja olisi valmis tappamaan rajan ylittävät jumalat. Aseita pitää miettiä ja kehittää, mutta se olisi mahdollista. Se vaatisi koulutusta, mutta mitä muutakaan meillä on kuin aikaa?”

Marilian tuijottaa siskoaan kuin ei ymmärtäisi sanaakaan tämän puheesta, kuin talvinen viima veisi merkitykset mukanaan.
Tarkoitatko sinä, että me todella tappaisimme jumalia?”
Vain osa meistä. Ne, jotka ovat valmiita suojelemaan muita. Työnjako täytyy säilyä.”
Et kai sinä vain aio…?”
Rudan virnistys näyttää kivuliaalta. Sisko hipaisee niskaansa kuten aina puhuessaan vaikeista aiheista.
Lian, sinä et voi holhota minua ikuisuuksia.”
Ei, Ruda, se olisi liian vaarallista! Et voi ehdottaa sellaista.”

Kipinä kuolee Rudan silmien takana. Isosiskon kasvot kivettyvät hetkessä.
Jääkäämme siis katsomaan, kuinka kaikki ystävämme menettävät mielensä yksi kerrallaan, koska emme voi tehdä jumalille mitään.”
Ideasi on liian riskialtis kenelle tahansa!”
Me emme ole enää lapsia, Lian! Emme voi kuvitella, että kaikki järjestyy! Emerald on kääntänyt ajan ja vienyt suurimman osan ihmisistä mukanaan. Älä kuvittele, että hän aikoo luovuttaa. Kyläläiset ovat pelkkää saastaa, he eivät ole voitettavissa. Me jäämme nielemään tomua ja he saavat valon, niin se menee, Lian, emme voi muutakaan.” Ruda sylkee sanoja suustaan sellaisella vihalla, että Marilian vie kädet keholleen kuten lapsena aina, kun häntä pelotti. ”Mutta me voimme auttaa omiamme. Voimme joko niellä tomun tai nousta siitä. Minä en luovuta. En, ennen kuin ajan joki virtaa taas.”

Rudan kääntyessä tuuli tarttuu tämän hiuksiin, keinuttaa tummanruskeita suortuvia vasten laskevaa iltaa. Marilian katsoo, kuinka kymmenet oranssin ja punaisen sävyt värjäävät taivaanrannan. Sisaren pitkä, ylevä siluetti piirtyy auringonlaskua vasten. Marilian ojentaa sisarelle kättään, tahtoo ottaa palan hetkestä itselleen.

Anteeksi, Ruda, minä vain… Minä en tahdo, että sinulle käy mitään.”
Ruda tarttuu Mariliania kädestä. Hänen sormensa ovat kylmät kuin huurre.
Kaikkea ei voi aina pelastaa. Jotkut totuudet on nieltävä. Ehkä minulle käy jotakin, ehkä selviän näkemään jälleen virtaavan joen.” Ruda sipaisee Marilianin hiukset korvien taa, suukottaa pikkusiskonsa otsaa. ”Yhtä kaikki minä olen nyt tässä ja aurinko laskee kuten aina. Luonto pitää meistä huolen. Älä pelkää, Lian. Muista, kuinka rohkea sydämesi on.”
Minä muistan, Ruda. Aina.”

Sisarukset painavat otsansa yhteen, ilta-aurinko piirtää kultaisen kehän heidän päittensä yläpuolelle. He pitävät toisiaan harteista, ovat niin yhtä kuin kaksi siskoa voivat keskenään olla. Kun Marilian vetäytyy kauemmas, Ruda hymyilee. Pelko hiipuu taa, laskeva aurinko vie sen mukanaan.

Lian, sinun täytyy luvata minulle eräs asia”, Ruda sanoo kääntyessään auringon viimeiseen kaistaleeseen päin. Korkealta näkee, kuinka valo käpertyy nukkumaan kaikkeuden taa.
Mitä tahansa. Kerro minulle.”
Kukaan muu ei saa tietää tästä. Tämä on yksinomaan sinun tehtäväsi.”
Hyvä on.”
Vannothan, ei kukaan muu. Olen kertonut ideastani perustaa suojelijaryhmä toistaiseksi vain Saulille.”
Araelin pojalle?”
Kyllä”, Ruda sanoo. ”Hän tietää idean peruspiirteet ja on jo ryhtynyt suunnittelemaan aseita, joilla tappaa jumalia. On kuitenkin hyvin todennäköistä, että ne, jotka ryhtyvät suojelijoiksi, päätyvät joskus itse jumalan uhriksi. Jos minulle käy niin, sinun täytyy luvata minulle eräs asia. Sitä minä en ole kertonut Saulille.”
Marilian nyökkää, vaikkei Ruda katsokaan häneen.

Ruda kääntyy kohti Mariliania, aurinko piirtää hänelle kruunun, tekee hänestä miltei liian kauniin katsoa. Silmät ovat vakavat, Marilian ei voi paeta niiden katseen alta, ne keihästävät hänet hetkeen. Marilian tietää, että lupaa hän mitä tahansa, se ei päästäisi häntä helpolla.

Jos jumala valtaa minun mieleni enkä näe, kuinka kaikki päättyy, sinä tapat Emeraldin minun puolestani”, Ruda sanoo. Silmät eivät valehtele, isosisko on täysin tosissaan. ”Unohda moraalit. Maailma tulee muuttumaan nyt, kun aikaa ei ole. Ihmiset eivät pysy samoina, eläimet eivät ole enää samassa arvossa Emeraldin kerran rikottua yhteisen elämämme. Unohda, mitä tunnet ihmisyydestä ja iske veitsesi siihen mieheen, kun kaikki on ohi.”

Marilian on aikeissa avata suunsa ja suostua, kun Ruda nostaa kätensä ylös. Tämä jatkaisi vielä. Kylmyys ottaa vallan Marilianin kehosta, istuu rinnalle ja pyrkii kurkulle hyisine sormineen. Marilianin on vaikea hengittää.

Sen lisäksi sinun täytyy päättää minun kärsimykseni”, Ruda sanoo ääni kertaakaan värähtämättä. ”En voi millään tietää, miten jumala vaikuttaisi minuun, mutta jos niin käy, en tahdo jäädä ikuisesti sellaiseen tilaan. Jos niin käy, sinun täytyy tappaa minut viimeistään silloin, kuin joki virtaa taas. Sen jälkeen minä en tahdo enää elää epätodellisena, vääristyneenä olentona.”

Kyyneleet valuvat pistellen Marilianin poskille. Ne miltei polttavat kylmäksi käyneellä iholla.
Ruda, sinä tiedät, etten koskaan voisi…”
Minä miltei kysyin palvelusta Saulilta, mutta peräännyin, koska tahdon sen olevan sinä.”
Et sinä saa jumalaa mieleesi. Sinä olet taitava. Tällaista suunnitelmaa ei tarvita.”
Taitavinkin voi tehdä virheen. Lian, kuuntele minua. Tahdon sinun lupaavan. Minä en kykene elämään sellaisessa tilassa. En tahdo sitä. Sinun täytyy tappaa minut, jos niin käy.”
Ole niin kiltti…”
Lian! Niin voi todella käydä. Sinun täytyy luvata.”

Kyyneliään pyyhkien Marilian nyökkää kykenemättä sanomaan lupaustaan ääneen. Hartiat vapisevat, mutta Marilian onnistuu nyökkäämään riittävän vakuuttavasti, jotta Ruda lakkaisi hengittämästä hänen niskaansa. Ruda huokaisee syvään ja kääntyy kohti viimeistä, pientä auringonsuiroa taivaanrannassa.

Me kannamme veitsiämme kaikkialla”, Ruda sanoo. ”Voit sanoa, että minä menetin kontrollin itsestäni ja vein henkeni. Unohda, mitä tunnet moraaleista ja tee niin, koska vain siten uskallan tehdä, mitä täytyy. Tämä maailma tarvitsee suojelijoita.”
Sinä selviät kyllä. Me kipuamme tänne yhdessä katsomaan, kuinka aurinko ensin laskee ja sitten nousee, päivät seuraavat toisiaan ja me vanhenemme jälleen.”
Surumielinen hymy kohoaa Rudan suupielille.
Minä yritän parhaani. Tietenkin minä yritän. En tahdo mennä vielä.”

Sanat asettuvat heidän välilleen, luovat ketjun, joka kietoutuu Marilianin kaulalle. Auringosta on jäljellä pelkkä himmeä kajo Marilianin astuessa Rudan vierelle. Hengitys höyryää vasten taivaalle kohoavaa yötä. Marilianin sydän on täynnä pelkoa, mutta pimeän tullessa hän ei ajattele enää mitään.

*

Marilianin käsi lepää vasten Rudan ehjää, lommolle painunutta poskea. Hän vetää syvään henkeä, pitää kyyneleet sisällään vielä hetken ja vetää veitsen laukustaan. Esineellä on viilletty auki eläimiä, Ruda oli se, joka hänet siihen opetti. Nyt terä kääntyy entistä haltijaansa vastaan.

Raskaasti hengittäen Marilian pitää terää vain oman murtumisensa päässä sisarestaan. Ei vaadittaisi kuin viimeinen teko, kauan sitten solmittu lupaus. Marilian olisi iäksi vapaa kaikesta häntä painavasta. Veitsikäsi tärisee, Marilian ottaa vauhtia, mutta terä ei saavuta Rudan piikkien runtelemaa ihoa. Marilian yrittää uudelleen, on iskevinään kerta toisensa jälkeen, mutta iho ei löydy, veitsen teräksinen pinta ei kohtaa lihaa, vaikka Marilian jatkaa yrittämistä.

Toinen käsi vetää toista pois, vasten kehoa, kauemmas sisaresta. Itku purkautuu äänettömänä huutona, suu vääntyy, piirteet vääristyvät yksi kerrallaan. Veitsi tippuu lattialle, kun Marilian painuu itseään vasten onton sisarensa edessä.

Marilian haukkoo henkeään, muu maailma ei saa kuulla hänen suruaan, nähdä hänen rikotun lupauksensa palasia. Marilian ei kykene enää nostamaan veistä eikä kehoaan, hän painuu pieneksi puutuolilla ja itkee kuin lapsi, joka ei kykene tekemään sitä, mitä äiti pyytää.

Anna anteeksi”, Marilian henkäisee aaltojen välissä, ”anna minulle anteeksi, isosisko…”
Rudan kasvot pysyvät ilmeettöminä. Toinen suupieli valahtaa alemmas paljastaen suurimman osan hampaista.
Minä tiedän, miksi sinä annoit minulle määräajan. Tiesit, etten tekisi sitä muuten. Mutta minä…” Marilian vie kädet kasvoilleen ja pakottaa värisevän itkun sisälle. ”Minä en voi tehdä sitä. Sinun olisi pitänyt pyytää Saulia. Nyt hänkin on mennyttä. En kykene tappamaan sinua enkä kyennyt tappamaan Emeraldia.”
Ruda tuskin räpäyttää silmiään.
Minä rakastan sinua, isosisko.”

Rudan pää kallistuu. Kaunis valhe, ajoitukseltaan kuin ajan pilkkaa. Marilian pyyhkii kyyneliä käsiinsä.
Minulla on sinulle niin paljon uutisia. Niin paljon tarinoita kerrottavana.”
Hiljaisuus asettuu Marilianin harteille. Hän kantaisi sitä vielä, kun elämä olisi piirtänyt kuluvien vuosien juonteet hänen poskilleen.
Niin paljon kertomuksia, Ruda, ajatella, minä kävin jumalten piirtämän rajan toisella puolella. Me teimme sen, minä ja Lunamiel, me teimme maailmasta jälleen sellaisen kuin se pohjimmiltaan on. Jumalat eivät enää hyökkää.”

Kyyneleet juoksevat Marilianin poskilla, mutta Ruda ei liiku, nojaa vain ikkunaan, jonka äärellä istuu vielä toisenkin ikuisuuden päästä. Tervan haju leijailee ilmassa, pöly tanssii vasten ikkunaa. Kaikki on täydellisen muuttumatonta, ja silti Mariliania särkee, silti hän ei kykene sanomaan hyvästejä, vaikke ne ovat todellisuudessa sanottu jo kauan sitten.

Sisaren liikkumattomuus saa Marilianin vetämään syvää henkeä. Kyyneliä tulisi loputtomiin, jos niiden kaikkien antaisi tulla. Marilian on muutakin kuin surunsa, petetty lupauksensa. Ruda ei saisi Emeraldin verta eikä omaansakaan. Marilian antaisi lupauksen unohtua metsän lasten nauruun, joen solinaan ja Lunamielin auringonnousussa kiiltäviin kullanruskeisiin silmiin. Vielä hetken suru riepoo rintaa koko voimallaan, Marilian on liian voipunut taistelemaan vastaan.

Marilian painaa päänsä sisaren piikittömälle olalle ja kuvittelee, kuinka Ruda kietoisi kätensä hänen ympärilleen ja silittäisi hänen selkäänsä. Ajatus on lämmin eikä säröile niin kauan, kun Marilian pitää silmänsä kiinni eikä päästä irti.

Ontto mieli: luku 23


Luku 23: Suru

Pelkoa. Aiemmin selittämätön, merkillinen ilme kertoo tarkoituksensa Lunamielille vain muutamassa sekunnissa. Emerald vapisee, mutta ei vihasta, ei mistään niin todellisesta. Mies on pelkonsa viemä, yhä jumalaisen kaunis valkeine ihoineen ja tummine kutreineen, mutta myös sairas, pelkonsa näivettämä. Lunamiel näkee, kuinka iho on kiristynyt sojottavien luiden päälle, kuinka kauhuun kiedotut yöt ovat jättäneet tummat merkkinsä Emeraldin silmien alle.

Emeraldin korujen kyllästämät kädet osoittavat kohti jokea. Lunamiel ei näe enää helyjen hohtoa, hän näkee ainoastaan vapisevat kädet, joiden omistaja ei kyennyt pitämään maailmaa itselleen turvallisena paikkana elää. Emeraldin turva on viety, korvakoru lepää Lunamielin taskussa miltei poltellen.

Kuinka sinä saatoit?” Emerald sihisee. ”Kuinka sinä saatoit, se ei ollut sinun otettavissasi. Kuka sinä olet? Viimeisen kerran, kuka sinä olet ja missä minun Lunamielini on?”
Lunamielin kasvot ovat kiveä, läpäisemätön naamio.
Missä minun Lunamielini on? Minulla on hänelle paljon kerrottavaa. Hän tuskin tietää, että minä pääsin viimein eroon luonnosta – siitä viheliäisestä olennosta, joka muisti vain väärän version minusta, sen, jota kenenkään ei pitänyt enää tuntea. Minulla on sen saastaisen suden verta käsissäni.”
Emerald…” Hellyys on riisuttu Lunamielin äänestä. Hänen sisintään korventaa, kun hän ymmärtää, ettei enää tahtoisi koskettaa Emeraldia, viedä tämän käsiä keholleen. Emerald on liian hauras, liian kaukana koskettavaksi. Ajatus puistattaa häntä.

Emerald, minä olen tässä”, Lunamiel sanoo kuuluvammin, ”ja minä tiedän kyllä, mitä sinä teit Marukille. Kaikki tietävät. Sitä ei saa enää tekemättömäksi.”
Ei, sinä olet pelkkä kuori. Minä näen pelkkää unta, enkö näekin? Sinä olet minun painajaiseni. Sinä ja juokseva ajan virta”, Emerald sanoo ja jokainen hänen sanansa on toinen toistaan ontompi. ”Todellisuus on minun. Se on kaunis. Siellä Marukia ei enää ole ja Lunamiel on minun, aivan kuten aikakin. Siellä kokeeni onnistuvat ja minusta tulee täydellinen. Kukaan ei enää –”
Emerald.”

Ääni on kuin läimäys poskelle. Emerald säpsähtää, vie kädet kasvoilleen. Kaikki muut tuijottavat irvokasta näytelmää, joka ei ole heidän silmilleen tarkoitettu, mutta jonka ääreltä he eivät voi enää perääntyä. Lunamiel miettisi muita myöhemmin. He ovat aina nähneet Emeraldiin, ymmärtäneet, ettei tämä ole heidän saavutettavissaan.

Emerald, viimeisen kerran, minä olen tässä. Minä olen todellinen. Minä olen Lunamiel, mutta en sinun omasi, en enää”, Lunamiel henkäisee. ”Katso jokea. Katso sitä.”
Emeraldin vihreä katse hakeutuu virtaan, joka ei ole lakannut juoksemasta.
Se on ohi. Kaikki on ohi, Emerald.”
Emeraldin käsi hakeutuu korvalle, aivan kuin tämä olisi ehtinyt välissä unohtaa, että koru on todella poissa.

Emerald kääntää katseensa Lunamieliin, järkyttyy kerta toisensa jälkeen. Lunamielin sydäntä särkee katsoa Emeraldia sellaisena. Mitä kaunista hän on koskaan nähnyt miehessä, joka ei ole todellinen, josta on jäljellä vain kuihtunut, siististi puettu runko? Mistä Emerald onkaan ammentanut vaikutusvaltansa, ei ole enää läsnä, ei todellinen siinä miehessä, jota Lunamiel katselee.

Katseet kerääntyvät Emeraldiin, eikä niistä yksikään ole lämmin, välittävä. Jokaisella on joku, jonka he ovat menettäneet jumalille. Joku, jonka mieli on ontto ja silmät sokeat tyhjiöt. Lunamiel huomaa ajattelevansa kaikkia niitä sairastuneita, jotka on saanut tavata. Saulia ja Hiiraa, Marilianin sisarta Rudaa. Marukia, jonka veren Emerald vuodatti vailla syytä. Viimeisimpänä hän ajattelee itseään, pitkiä vuosia ja unettomia öitä, näennäistä vastuuta ja turhaa, sisältä mätää toivoa.

Ajan joki solisee, puissa tuulee. Lunta ei sada tänään. Lunamiel sulkee hetkeksi silmänsä, levollisuus täyttää hänen mielensä. Ilman tuulen helinää metsässä, hangen hohtoa ja yötaivaan kylmää loistoa hän olisi näivettynyt kuten Emerald, päästänyt itsensä hukkumaan menetettyyn toivoonsa. Kun Lunamiel avaa silmänsä, hän näkee edessään vain varjon, jonka on jo päästänyt irti.

Kaikki on ohi, Emerald”, Lunamiel toistaa tyynesti. Hymy tapailee hänen huuliaan, kaikki on viimein käsitelty, Emerald ei enää kaihertaisi hänen sydäntään. ”Aika kulkee taas. Sinä hävisit. Siinä kaikki.”
Tämä ei…” Emerald haukkoo henkeään. ”Sinä et voi olla Lunamiel.”
Mutta sinä tiedät, että minä olen. Ja minä olen kääntänyt ajan.”
Älä… älä…”

Emerald tärisee holtittomasti. Tämän katse harhailee ihmisissä, toinen toistaan murskatummassa, elämänsä takaisin saaneessa, eikä löydä lämmintä silmäparia ainoiltakaan kasvoilta. Emerald ojentaa käsiään kohti ihmisiä, etsii edes yhtä, joka huolisi hänet, paikkaisi sen, mitä on jäljellä. Selät kääntyvät, ilmeet täyttyvät inhosta. Lunamiel kääntää päänsä pois.

Huuto sekoittuu joen tasaiseen huminaan. Emerald tuskin ymmärtää huutavansa, tämän kädet ovat jälleen korvilla. Kun huutoa ei enää tule, Lunamiel näkee pelkän särkyneen, väsyneen ihmisen. Ei lainkaan ylivertaisen. Emerald ei enää katso Lunamielia lähtiessään juoksemaan itseään käsillään suojaten ihmisten halki. Lunamielin tekisi mieli kääntää päänsä uudelleen, kieltäytyä näkemästä sitä, minkä on aloittanut ja lopettanut samanaikaisesti. Keho ei kuitenkaan suostu. Hän seisoo paikallaan ja katsoo, kuinka varjo juoksee osaksi toisia varjoja, katoaa puiden katveeseen.

*

Kynttilöitä sytytetään valaisemaan hämärtyvä metsä. Hento valo piirtää kehän, ihmiset kokoontuvat sen ympärille laulamaan lauluja ja kertomaan tarinoita, muistelemaan elämää, iloitsemaan sen paluusta. Hymyileviä suita, kyynelistä täyttyviä silmiä. Rauha sydämessä. Lunamiel katsoo kaikkea kuin olisi jo antanut itselleen anteeksi, kuin kykenisi täysin sydämin hyväksymään tekonsa.

Marilian istuu Lunamielissa kiinni ja syö aiemmin kaatamaansa peuraa ääneti. Juhlat eivät koita vielä, kaikille annetaan ensin aikaa kerätä menettämänsä palaset ennen kuin metsä täytetään valosta ja laulusta. Vasta seuraava yö saisi heidän ilakoitsevat sielunsa täyttymään hehkusta. Sitä ensin suru on surtava pois, käsiteltävä yhdessä yössä viidenkymmenen vuoden taakka.

Syötyään Marilian kääntyy kohti Lunamielia yösilmät täynnä jotakin syvää, johon Lunamiel on hiljalleen alkanut tottua.
Minä tahdon mennä katsomaan Rudaa”, Marilian sanoo huokaisten. ”Minulla on tehtävää hänen kanssaan.”
Lunamielin silmät kysyvät suun puolesta.
Vain jotakin, jota lupasin hänelle kauan sitten.”
Saanko minä tulla mukaasi?”
Marilianin silmät sulkeutuvat.
Olisi parempi, jos et tulisi.”
Hyvä on”, Lunamiel nyökkää, ”mutta minä tahdon nähdä Saulin.”
Marilian huokaa syvään.
Tule sitten. Kunhan annat minun olla kaksin sisareni kanssa.”

Marilian ehtii nousta ylös ennen kuin Lunamiel saa ajatuksensa sanoitetuksi. Nainen vetäytyy taas, suru on asettunut tämän piirteille uudella tavalla, Lunamielille tuntemattomalla, pelottavallakin. Kauanko kestäisi saada se kokonaan pyyhityksi? Onko surua mahdollista irrottaa kokonaan, jos se on risteillyt rinnassa vuosikymmenet? Lunamiel ajattelee Emeraldia, miehen vapisevaa ruumista ja tyhjyyteen tuijottavia silmiä. Hänen omaa taakkaansa, jonka hän on jo päästänyt pois. Marilianin loittonevaa selkää katsoessaan Lunamiel tietää, että on surua, joka ei koskaan kulu, muuttaa vain muotoaan.

Ihmiset jäävät muistelemaan ja tuijottamaan valoja, kun Lunamiel nousee ja seuraa Mariliania kohti sairastuneitten leiriä. Arael ja Esebe kohottavat katseensa häneen, hymyilevät varovasti, mutta antavat hänen mennä ilman kysymyksiä. Lunamiel tietää puhuvansa heille vielä myöhemmin, paljon on jätetty sanomatta.

Marilian kulkee kaikessa rauhassa sisarensa luo, Lunamiel seisoo pihamaalla etsien tuttua, tummaa hahmoa ilkikurisilla silmillä ja vinolla hymyllä. Hoitajien seassa vilisee entisiä suojelijoita, solisevan virran tarpeettomaksi tekemiä, vaille työtään jääneitä. Lunamiel tuntee pakotusta rinnassaan. Nämä ihmiset ovat pelastaneet useita henkiä. Nyt heillä ei ole hetkeen paikkaa maailmassa, heidän pitkä, tärkeä työnsä on saatu päätökseen. Haikeuden alta erottaa kuulaana loistavan toivon.

Lunamielin silmät pysähtyvät puuhun nojaavaan, kaapuun pukeutuneeseen nuoreen mieheen. Lunamiel harppoo hoitajien ohi, koputtaa Saulia olkapäähän aikeissaan kohdata eloisat silmät kuihtuneissa kasvoissa. Kun Lunamiel näkee Saulin kasvot, hän värähtää taaksepäin kykenemättä estämään tunteitaan purkautumasta huudon muodossa.

Saulin silmien takana ei ole enää ketään. Silmät ovat kauttaaltaan valkoiset syvällä kuopissaan. Posket ovat jopa aiempaa enemmän lommolla. Lunamiel seisoo ääneti tuijottaen miestä, joka sytytti häneen kipinän, antoi hänen ymmärtää.

Saul? Saul?” Lunamiel kutsuu miestä ensi kertaa nimeltä. Jokin hänen sisällään kertoo, ettei sillä ole enää merkitystä. En muista enää, kuka olin. Toivottavasti joku tärkeä.
Saul, me teimme sen. Sinä olit oikeassa. Kuuletko sinä, Saul, olit oikeassa, autoit minut eteenpäin. Ilman sinua joki ei virtaisi. Sa –”
Lunamielin ääni kuolee kurkkuun, itku purkautuu aaltoina. Hän hapuilee Saulin kasvoja, pitää kiinni poskista saamatta miestä tunnistamaan toisen ihmisen läsnäoloa. Saul vain seisoo katsomatta minnekään. Ruumis ei reagoi, vaikka Lunamiel tarttuu siihen itkien, rutistaa sitä itseään vasten.

Viisikymmentä vuotta pinnan alla kytenyt suru sallii itsensä nousta iholle. Lunamiel päästää irti eikä kykene enää katsomaan ilmeettömiin kasvoihin. Ihmisten kulkiessa ohi hän valahtaa polvilleen ja itkee voimakkaiden väristysten taittaessa kehoa. Kaiken epäreiluus korostuu yhdessä hetkessä, yhdessä kadonneessa miehessä, jonka terveisiä Lunamiel ei koskaan kertonut Emeraldille. Edes Emerald ei saa Lunamielia tuntemaan katkeruutta. Kehoa jäytävä tunne on pelkkää raakaa, tunnotonta surua, joka ei ole aiemmin saanut juosta iholla.

Polvillaan lumisessa maassa Lunamiel tuntee kaiken menneen lopullisuuden, uuden alun asettuvan häneen, kytevän syvällä sydämessä. Vain yksi yö ennen kaiken alkua. Yksi yö surulle täyttää rinnan, kyynelille tulla sellaisina kuin ovat.

Ontto mieli: luku 22


Luku 22: Ajan joki

Legendat ja sadut käyvät toteen, minne Lunamiel katsookin. Sinistä, uniutuista maisemaa riittää silmän kantamattomiin. Kertomukset olivat oikeassa, rajantakainen maailma on reunoistaan pehmeä. Tummat sävyt ovat kuin hiljaisesta painajaisesta. Legendat ovat legendoja, yksikään ihminen ei olisi koskaan kyennyt kuvailemaan puusta toiseen roikkuvia nauhoja ja helmiä, jokensa keskellä istuvaa aikaa hopeanhohtoisine ihoineen. On kuin maailma heijastuisi kuusta ja tulisi sen kaltaiseksi rajan toiselle puolelle.

Marilian Lunamielin vierellä ottaa hapuilevia askelia kohti aikaa, lapsuuden tarinoittensa hahmoa. He kaikki ovat kuulleet kertomuksen ajasta kyynelineen, mutta hopeavirran juoksiessa heidän silmiensä edessä he eivät voi kuin empiä, hieroa silmiään pitkän, teräväpiirteisen unensa jäljiltä. Uni ei poistu verkkokalvoilta, kuva säilyy saaden Lunamielin sydämen hakkamaaan.

Muistojen vana juoksee jälleen Lunamielin ohi, hän yrittää löytää sen seasta palasen, jossa Emerald olisi maininnut sanallakin, kuinka ajan käänsi. Emerald piti salaisuutensa kiven ja kannon alla, ei missään, mihin Lunamiel olisi voinut ylettyä. Tarinat ovat pelkkiä tarinoita, ihmisten ja eläinten mielikuvitusten elävöittämiä mukaelmia siitä, mitä todella tapahtui. Vaikka kertomukset sanovat Emeraldin vain kääntäneen suunnan, jonne aika katsoo, Lunamiel ei kykene tarttumaan hopeisiin olkiin ja retuuttamaan olentoa oikealle paikalleen.

Kun Lunamiel vilkaisee Mariliania, hän huomaa tämän ajattelemaan samaa. Sen jälkeen, kun he ovat nähneet jumalten ruumiiden hajoilevan ja etsivän muotoaan kuin kuhisevan ampiaisparven, heistä kumpikaan ei saata vain koskettaa hopeista jumalolentoa kuten ihmistä.

Kertoiko Emerald koskaan, kuinka…?” Marilian nyökkää jumalaa kohti.
Ei.” Lunamiel vetään vapisten henkeä. ”Emmekä me saa unohtaa, että me olemme nyt ainoat kuolemattomat siellä, missä jumalat ovat menettäneet mielensä. Ne aistivat meidät pian, joten emme saa kuhnailla suotta.”
Ensimmäistä kertaa Lunamiel näkee Marilianin keinottomana. Naisen yönsininen katse harhailee, kädet nykivät vaatteiden helmoja.

Lunamiel katsoo hetken hermostusta Marilianissa, sulkee silmänsä yön peilaamalta maisemalta ja tietää, mitä tehdä. Ihmisellä ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Jos smaragdi kerran on avain, miksi legendat eivät voisi olla totta, miksi Lunamiel ei voisi vain kääntää olentoa, joka itkee itkemästä päästyäänkin?

Sivusilmällään Lunamiel erottaa Marilianin päätyneen samaan ratkaisuun, seuraavan häntä. Aika istuu selkä heihin päin, he lähestyvät ja tarttuvat tätä olkapäistä. Ruumis ei taistele vastaan tai muuta muotoaan. On kuin koskisi hirvittävän kylmää ihmistä, talven ja jonkin suunnattomasti suuremman kylmettämää. Aika on raskas ihmisen siirtää. Marilian pitää kiinni toisesta puolesta, Lunamiel toisesta, mutta aika ei ota liikkuakseen. Marilian vetää näppinsä irti kosketuksesta ensimmäisenä, nestemäiseltä tuntuva iho on liian kylmä koskettavaksi.

Lunamiel tuijottaa Mariliania, vaatii katsellaan tätä takaisin avukseen. Marilian huohottaa hengitys höyryten vasten siniseksi maalattua maailmaa. Lunamiel jatkaa yrittämistä, aika ei reagoi eikä liikahda. Hopeinen kyynelvirta jatkaa juoksuaan. Marilian saapuu uudelleen avuksi, mutta aika ei hievahdakaan.

Kuuletko sinä meitä?” Marilian kuiskaa yrittäen katsoa aikaa silmiin. Lunamiel vetää Marilianin kauemmas, ajan silmissä on pelkästään kyyneliä.
Hän ei taida kyetä kommunikointiin.”
Millä me sitten hänet siirrämme?”
Lunamiel huokaa syvään, vie kädet ohimoilleen ja sulkee hetkeksi tiukasti silmänsä. Ajatukset juoksevat kuten aika, nekin väärään suuntaan. Mikään muistojen virrassa ei kerro merkityksellisyyttään, Lunamiel haroo hiuksiaan ja kumartuu alas. Jumalat ovat varmasti jo haistaneet heidän elämänsä saapuneen rajan kielletylle puolelle. Ne ovat kenties jo tulossa. Ajatukset katkeilevat, Lunamiel avaa silmänsä, katsoo vuoroin Mariliania, vuoroin aikaa. Kädet hapuilevat kaikkea kehossa, mitä tahansa, joka voisi antaa vihjeen, paljastaa hyödyllisyytensä.

Käsi osuu smaragdikoruun takin taskussa. Vain kangas suojaa koko tulevaisuuden määrittävää, pientä, terävää esinettä. Emerald tarttuu smaragdiin vain huomatakseen sen hohtavan valoa pimeään tilaan. Vihreä hohto halkoo tiensä läpi seittien ja sinisten lehvien, jättää varjonsa häkeltyneenä tuijottavan Marilianin kasvoille.

Voisiko tämä…?”
Aika värähtää. Lunamiel vaihtaa Marilianin kanssa katseita, hakee varmistuksen näkemälleen. Hän vie korun lähemmäs, aika vavahtaa uudelleen, kuljettaa kädet kehonsa eteen. Sen iho näyttää yhä nestemäiseltä, juoksevalta hopealta, vihreä hehku vain vahvistaa sitä. Lunamiel kiertää aikaa pimeässä hohtava smaragdi kädessään ja todistaa olennon karttavan sitä kuin se uhkaisi tämän elämää. Kenties uhkaakin. Mitä enemmän aika säpsähtelee, sitä suuremmaksi toivo Lunamielin rinnassa kasvaa. Valo hänen sisällään kimpoilee ja pyristelee ulos.

Aika kavahtaa smaragdia. Lunamiel osoittaa tätä sillä, ohjailee, kunnes aika on kääntynyt kokonaan ympäri, jättänyt jumalten puolen kokonaan vaille kyyneliään. Lunamiel perääntyy, vetää smaragdin hetkeksi piiloon. Kyyneleet pyristelevät silmiin, Lunamiel haukkoo henkeään ymmärtäessään ajan joen virtaavan jälleen luoduille. Raja, jota ei luojien puoleltakaan näe, nielee ajan kyyneleet. Marilian tuijottaa Lunamielia kädet kasvoillaan. Nainen juoksee kiinni Lunamieliin, rutistaa niin kauan, että Lunamiel tuntee tämän kyyneleet rinnallaan.

Kiitos”, Lunamiel kuiskaa Marilianille, ”kiitos, kun olet siinä.”
Marilian pudistaa tummaa päätään.
Kiitos sinulle, kun avasit silmäsi. Luojille kiitos sinusta, Lunamiel.” Marilianin äänessä ei ole enää häivähdystäkään siitä vihasta, joka sitä vavisutti vain muutama yö sitten. Yhteen kuroutuvat hetket ovat pienentäneet sen, tehneet siitä jonkin, joka saa odottaa. Marilian painaa pehmeän suudelman Lunamielin huulille, antaa ruumiinsa kiittää miestä.

Tämä paikka palautuu ennalleen nyt, kun aika juoksee jälleen oikeaan suuntaansa”, Lunamiel kuiskaa pimeään.
Meidän tehtävämme täällä on tehty. Tule, mennään ennen kuin jumalat havahtuvat meihin.”
Ilo loistaa Lunamielin silmistä.
Pian he havahtuvat muutenkin, saavat kasvonsa takaisin.”
Marilianin hymy leviää, kyyneleet valuvat poskille. Hymy naisen kasvoilla saa valon juoksemaan Lunamielin suonissa, lämmittämään, vaikka kylmä on tanssinut tiensä kaikkialle.

Lunamiel viiltää ilmaan railon, josta he kulkevat takaisin omaan todellisuuteensa, maailmaan, jonka heräämistä he ovat odottaneet jo kauan. Aikaa ei koskaan lakattu laskemasta, vaikka se ei enää juossutkaan heille. Lunamiel vie smaragdin takaisin taskuunsa halkeaman umpeutuessa, ilman palatessa tyhjäksi. Koru ei enää hehku. Lunamiel pitää Mariliania tiukasti kädestä kiinni. Joki virtaa jälleen keveästi liplattaen, he kulkevat sen viertä pitkin kotiin.

*

Aamu kajastaa lumisten oksien takaa, kimaltaa valkealla hangella. Ihmisiä ei näy vielä missään, Lunamiel antaa aamun hivellä ihoa kaikessa rauhassa. Kun ensimmäinen huuto kuuluu kymmenten metrien päästä, Marilian virnistää ja lähtee juoksemaan. Käsi kädessä he saapuvat ihmisten luo. Joen solina on saavuttanut jo useat herkät korvat. Lunamiel näkee lukuisia kyyneliä, ilon ja surun kirvoittamia.

Uutinen leviää kuulaassa aamussa, lumikinokset eivät vaimenna onnen huudahduksia. Osa valahtaa polvilleen, osa kietoutuu toisiinsa. Lunamiel näkee naisen, jonka vaatteet ovat kiristyneet raskausmahan ylle. Tämä itkee vuolaasti ajalle, joka kuluu jälleen tämän lapselle. Lunamiel todistaa ihmettä toisensa perään. Ainutkaan ihminen ei itke surusta, ilmapiiri on raskas, mutta ei menetyksestä vaan uudesta alusta. Metsä itkee kuolevaisuuttaan, vuosikymmeniä kestänyttä rangaistustaan. Kalterit on poistettu, virtaava vesi antaa kaikelle jälleen elämän.

Kunpa Maruk näkisi tämän”, Marilian kuiskaa katsoessaan lumessa leikkiviä poikia, jotka eivät ole enää sydämeltään lapsia kuolemattomuuden kovetettua heidät.
Marukin henki on nyt osa luontoa”, Lunamiel vastaa. ”Kuollessaan hän tiesi tämän päivän koittavan.”
Haikea hymy Marilianin kasvoilla kertoo Lunamielille naisen ajattelevan kaikkia niitä, jotka menetettiin. Ihmisiä ja jumalia. Rudan kuva välkkyy Lunamielin verkkokalvoilla eikä hän saata sysätä sitä pois. Marilian surisi sitten, kun kansa olisi juhlinut, päästäisi huutonsa vapaaksi nyt, kun kaikki on vihdoin ohi.

Marilian! Lunamiel!”
Käsi irrottaa kädestä, kun tutut askeleet lähenevät. Arael ja Esebe eivät päästele vuolaita kiitoksia, vaan kahmaisevat kaksikon syliinsä. Kosketus on pitkä, lämpö ja kiitollisuus valuvat kehosta toiseen. Kaikki muut ovat hiljalleen kerääntyneet ympärille. Kun Lunamielista vihdoin päästetään irti, hän huomaa, kuinka kyyneliään kuivaavat metsäläiset kohottavat käsiään kohti häntä ja Mariliania. Hänen omia kyläläisiään ei näy missään, Lunamiel epäilee kahden naisen jo palanneen kylään. Muiden kädet Lunamiel laskee hellästi alas tekemällä omalla kädellään liikkeen ilmassa.

Ei, olkaa kilttejä ja älkää”, Lunamiel sanoo muistellen jokaista kertaa, kun kansa kohotteli sormiaan kohti Emeraldia, tahtoi koskettaa tämän ylemmyyttä. ”Me teimme vain sen, joka odotti tekemistään. Olimme airuita sille, jonka piti tapahtua.”
Laskekaa kätenne, me olemme vain ihmisiä, luonnon kasvatteja kuten tekin”, Marilian jatkaa.
Te olette tehneet suuren teon”, Esebe puuttuu puheeseen, ”ja meidän kiitollisuutemme on suurempi kuin taivas, laajempi kuin kaikki ne vuodet, jotka elimme kuolemattomissa kuorissamme.”
Juuri nyt te ansaitsette levätä. Tulkaa, tämä kaikki voi jatkua myöhemmin. Nyt meillä on aikaa”, Arael lausuu väsyneesti hymyillen.

Silmät seuraavat Lunamielia hänen kävellessään Araelin ja Eseben perässä. Ihoa polttelee uudenlaisten katseiden edessä, aivan kuin jokaisesta ihokaistaleesta olisi tullut kansalle tärkeä, aivan kuin hänen henkensä painaisi tuhansittain aiempaa enemmän. Juuri, kun hän on kurottamassa uudelleen tarttuakseen Mariliania kädestä, hän kuulee nimensä jonkun huulilta. Jonkun taakse jätetyn ja petetyn. Lunamiel kääntyy ympäri ja näkee Emeraldin seisovan juoksevan veden äärellä kasvoillaan ilme, joka piirtää itsensä Lunamielin verkkokalvoille, palaa sinne ikuiseksi merkiksi siitä, mitä hän on tehnyt.