sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

2/4/19


Hän oli vain pieni poika. Tuskin osasi itse kävellä, sitoa kenkänsä. Päivisin näit, kuinka hän veti naamion kasvoilleen, antoi maalatun hymyn näkyä maailmalle, tehdä hänestä ihmisen. Sinä et tiennyt sen olevan naamio, sinä et tiennyt, millaiset kasvot sen takana olivat. Et tiennyt, ettei niillä ollut ilmettä lainkaan, ne olivat riisutut lapsen kasvot, kaikesta tyhjät, oppimattomat.

Rakastit häntä, kenties. Maalattua hymyä, opeteltua ihmisyyttä. Ja vaikka hän joskus riisuikin naamionsa, antoi sinun katsella tyhjiä kasvojaan, sinä vain hymyilit, silitit hänen päätään kuin olisit sisimmässäsi tiennyt, että hän oli pelkkä lapsi, sinun armosi varassa. Mitä sinä hänestä halusit? Tahdoitko vain jonkun ihohuokoset omillesi, halusitko oppia katsomaan naamioiden alle?

Tiesit, mitä naamion takana oli, kun hän kerran näytti. Silti laitoit sen hänen kasvoilleen yhä uudelleen, suutelit päälakea, annoit aurinkosi valua valheen ylle. Pidit tiukasti kiinni valheesta, kirpeistä kesäöistä, uudesta ja ihmeellisestä. Rakastit. Elit. Annoit hiljalleen itsesi pois.

Katso häntä nyt kaikilla niillä silmillä, joita sinulle on ymmärrykseen annettu. Katso, sinä tiedät, mitä naamion takana on. Oletko valmis kohtaamaan ilmeettömät silmät, kauniit, mutta tunteista pyyhityt piirteet? Otatko totuutena sen, mitä kauniiksi pukemasi valheen takana on? Hän osaa esittää ihmistä. Hän osaa olla kaunis. Mutta hän on lapsi, irrallinen sinusta. Hän ojentaa yhä kättään haparoiden, mutta se käsi ei ole sinun otettavissasi.

Silmät auki. Avaa ne. On aina uusia silmiä avattavaksi. Naamiota ei voi koskaan ottaa ikiajoiksi pois, se on muotoutunut hänen kasvoihinsa, muuttunut siksi, mitä hän on. Sillä on aikuisen kasvot, se tietää, kuinka olla ihminen. Mutta sinä tiedät, mitä sen alla on. Pieni poika, joka ei ole kasvanut naamionsa mukana. Poika, jonka kasvot ovat tyhjät.

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Vapaana


missä pääsee valloilleen
se luova hulluus

                                       joka kihisee luiden sisällä
                                       hengittää kun ei ole enää ilmaa
                                                  sikisee olevaksi pelkästä naurusta
                                       kevyestä toiveesta iltapäivän pitsittyvässä auringossa

missä on se valta
joka täyttää tyhjän valolla

                                       antaa siivet siivettömälle?

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Kun vedet aukeavat


Väritön ruoho pilkistää auringon pitsittämän lumen alta. Jää on väistynyt puron tieltä, vesi virtaa vuolaana metsän vihreän katon alla. Aarin kädet ovat paljaat, kun hän irrottaa puukollaan kaarnaa kuolemaa tekevän puun pinnasta. Kaikki menisi talteen, luonnon omaa ei turhaan otettaisi.

”Tyttö, tulepa vähän käymään”, kuuluu vuosien käheäksi tekemä ääni Aarin takaa. Nuori nainen kääntää katsensa kohdaten akka Elnan ryppyjen kartoittamat kasvot. Aari seuraa vanhusta pitäen keräämänsä kaarnan nahkaisessa olkalaukussa, puukkonsa vyöllä.

Akka Elnan teltta on ruoan hajun kyllästämä, mustuneella kattilalla porisee Aarille tuntematon keitos. Akka istuu puulle, taputtaa kylmää maata edessään. Aari istuutuu ristien jalkansa. Kattilan porina rytmittää ajan, Aari kuulee sydämensä sykkivän sen tahtiin.

”Ojennahan kätesi”, akka Elna sanoo. Vanhuksen kasvoilta ei voi lukea mitään. Jokainen elinvuosi on piirtänyt ryppynsä tämän kasvoille, nainen näyttää ikuiselta. Aari ojentaa kätensä akan tutkittaviksi. Vanha nainen kääntää Aarin siroja, raskaaseen ruumiilliseen työhön tottumattomia käsiä, pysähtyy nimettömän kohdalle. Aari kuuntelee kattilan porinaa, eksyttää itsensä ääneen, jotta ei tunne Elnan kivisilmien katsetta poltteena ihollaan.

Akka Elna kuljettaa kyhmyräisiä sormiaan Aarin nimettömällä. Vaatimaton haava, syvä, mutta lyhyt. Se halkoo ohutta sormea. Aari ei kohtaa akan katsetta, pöllönsilmiä, jotka näkevät kaiken, kulkevat todellisuuksien halki ja tuovat viestejä alisen puolelta, kuolleilta mättäiltä.

”Tietääkö päällikkö tästä?” Ääni on kylmempi kuin maata otteessaan pitävä talvi, se ei sula kuten lumi, ei tipu puista valossa hohtavana vetenä.
Aari pudistaa päätään.
”Mitä tämä on tarkoittavinaan? Luvattu tyttö, päällikön pojan tuleva morsian, mitä sinä oikein ajattelit?”
Aari supistaa suunsa. Hän ei vieläkään kohota katsettaan.

Kipu leviää käteen, kun läimäytys osuu sormille. Aari ei värähdäkään. Hän tietää kivun helpottavan, kun pääsee pois teltasta, antaa puiden kuiskia hänelle, puron puhua hänet puhtaaksi. Siihen asti hän sietää teltan kuumuuden, akka Elnan alati vahtivan katseen.

”Tämä ei ole päällikön pojan lupaus”, akka sihisee mustuneiden hampaittensa välistä, ”tämä on jonkun muun sinuun asettama merkki. Henget alisessakin kavahtavat sinun nimeäsi, Aari Eineantytär, mädän morsian, sukunsa surma!”
Aari kohottaa katseensa. Sinisissä silmissä kuhisee kuin muurahaispesässä.
”Yksikään henki ei minua tuomitse.”
”Kuka on se nuorikko, jonka vuoksi olet antanut merkitä itsesi häpeällisesti? Kuka saa viedä sukusi nimen ja kunnian, kenen vuoksi kannat turmiota sormessasi?”

Aari voisi nousta ylös. Huutaa, että akka Elna on väärässä, että haava sormessa on syntynyt vahingossa. Että kesä saapuu kyllä, tekee hänestä päällikön pojan morsiamen. Einean suku saisi haluamansa, nahat ja kulta vaihtaisivat omistajaa ja Aarista tulisi naiseutensa vanki.

Aari ei kuitenkaan tee niin. Hän pitää kätensä sylissä, sivelee merkittyä sormeaan. Vain ajatus syksyn lehvien värisistä silmistä ja tummista kutreista pitävät hänet paikallaan. Aari katselee akka Elnaa kuin nainen ei olisi opettanut häntä koko hänen ikänsä, auttanut jokaisessa käänteessä, kertonut hänelle tuulen nimen ja opettanut hänet kuiskaamaan männyille ja kiville.

”Minusta ei koskaan tule morsianta”, Aari henkäisee kääntämättä enää katsettaan. ”Luvattu minut on, mutta minun luontoni ei taivu siihen, minä en voi tulla miksikään muuksi kuin puut ja tuulet minun haluavat tulevan.”
Nuoren naisen uskallus saa akka Elnan siristämään silmiään.
”Sinä aiot kieltää isäsi suvun, päällikön määräyksen?”
Aari nyökkää hitaasti.
”Jos henget eivät sinua riittämiin pelota, ajattele seitsemää sisartasi. Ajattele isäsi nimeä. Sisaresi eivät koskaan naisi, isäsi nimi pyyhkiytyisi pois. Einean suku vaipuisi varjon alle.”

Aari nostaa vartensa maasta, kääntyy kohti teltan suuaukkoa. Hän ei kohota ääntään, jotta hänen sanansa eivät tavoita korvia, joille puhe ei ole tarkoitettu. Ei vielä. Aari odottaisi kevään ajan, antaisi raskaan lumipeiton väistyä ja auringon halkoa tiensä puiden katon läpi. Sitten hän puhuisi kaikkien kuullen.

”Tyttö.” Aari pysähtyy. ”Sinä et enää sido hiuksiisi kolmea helmeä. Oletko sinä luopunut siitä, joka naiselle on syntymässä annettu? Oletko antanut koskemattomuutesi tahraantua?”
Nauru läikehtii teltassa, tarttuu vahvaan kankaaseen.
”Älä huoli”, Aari naurahtaa, ”minä luovuin kolmannesta helmestä vain katsoakseni, huomaatko sinä koskaan.”

Aari ei jää katsomaan, kuinka vanhuksen maailmojen väliä halkovat silmät leimuavat, syttyvät tuleen tytön julkeuden edessä. Aari kävelee ulos teltasta, antaa keväisen ilman heiluttaa valkeita hiuksiaan, joita koristaa kolmen helmen sijaan kaksi. Osan itsestään Aari on jo antanut pois. Tyttö puristaa merkityn kätensä nyrkkiin. Kesä ei tulisi vielä. Kirpeä keväinen ilma pitäisi hänet turvassa maailmojen vihalta, joka epäilemättä kurottaisi kohti hänen luvattua sieluaan.

*

Nuotio piirtää varjonsa isän kasvoille, saa miehen näyttämään vanhemmalta kuin tämä on. Jäniksen liha louskuu sitkeänä Aarin hampaiden välissä, isän suu käy, varjot syvenevät. Aari sulkee silmänsä. Tuli hehkuu kuin muistutus, väistämätön tulevaisuus, josta kielii jokainen ilme isän kasvoilla. Aari on jo luvattu. Eläimen maku kääntyy Aaria vastaan, kun hän ajattelee, että hänet ojennettaisiin isänsä toimesta vieraalle miehelle kuin metsästyssaalis. Jäniksen elämästä kiitetään henkiä, lausutaan rukous luonnolle. Aari jäisi sitkeänä tulevan omistajansa hampaisiin, ei tulisi koskaan loppuun jauhetuksi. Hänen elämästään ei laulettaisi kiitoslaulua yhdellekään hengelle.

”Jalra, tuo minulle lisää lihaa”, isä sanoo jotakin tummaa suupielessään. Orjanainen nyökkää, astelee riistavarastoa kohti. Einean suvulla olisi pian koruja ja nahkoja, joilla maksaa päivittäinen ravinto. Aarin sydän läpättää, kun orjanainen palaa. Nuotion loimu paljastaa risteilevät haavakartastot naisen iholla. Aari sipaisee hiuksiaan, sormet löytävät kaksi helmeä. Hän nyökkää isälleen ja poistuu nuotion ääreltä kävellen metsään.

Aarin sormet ovat yhä kahdella helmellä, kun tuttu, kepeä kosketus leikkii hänen olallaan. Hämärä peittää mättäät alleen, suo nuorelle naiselle suojansa kohdata heleänruskeat silmät, miehen käden runtelema keho.

”Jalra.” Lempeys lepää Einean suvun vahimman tyttären äänessä. Hämärä paljastaa hymyn orjanaisen kasvoilla. Jalra ei katso taakseen viedessään kätensä Aarin niskaan, hivellessään kohtia, jotka on toiselle luvattu. Aari sipaisee Jalran terävää leukaa ennen kuin painaa suudelman naisen huulille. Lihan maku hiipuu taustalle, isän jykevillä kasvoille kivunnut ilme menettää merkityksen, kun toisen naisen lämpö leviää Aarin kehoon.

”Onko tullut jo aika? Joko tuulet ovat kertoneet, puut puhuneet?” Jalran äänessä on vieraan heimon korostus ja toivoa kuin keväisen auringon valoa.
”Ei vielä”, Aari sanoo vieden merkityn kätensä Jalran omalle. Orjat ovat täynnä haavoja, kukaan ei huomaa nimettömän yli kulkevaa valkoista merkkiä. ”Mutta akka Elna tietää.”
Pelko levittää rihmansa Jalran kasvoille. Terävät piirteet sortuvat, tummat kulmat kohoavat.
”Akka Elna? Muori näkee henget, hän voi vetää kirouksen yllesi, hän –”

Suu kohtaa suun, Aari imee rakkaimpansa pelon itseensä, antaa kosketuksen laskea Jalran kulmat paikoilleen, tyynnyttää rintaa rikki takovan sydämen. Kun Aari irrottautuu kosketuksesta, liekin loimun paljastama odotus isän kasvoilla palaa hänen mieleensä. Sitten Jalran kehon lämpö tavoittaa hänet, muistuttaa häntä siitä, että yksikään tuuli ei puhaltaisi häntä irti valitustaan.

”Akka Elna on opettanut minut kuuntelemaan luontoa”, Aari kuiskaa, ”ja minä tiedän, että yksikään puu ei puhu meitä vastaan. Sulje silmäsi. Kuuntele.” Jalra pitää Aarin kättä omallaan sulkiessaan luomensa, kohdatessaan niiden takaisen pimeyden. Hetken mustuus on kaikki. Sitten puiden helinä muodostaa kuvia, tuulen laulu tarinan. Aari erottaa hymyn valittunsa kasvoilla.

”Kuuletko sen?”
Jalra nyökkää. Hän pitää silmänsä kiinni, mutta puristaa Aarin kättä lujempaa.
”Henget puhuvat meille. Ne kertovat tämän kevään olevan viimeinen. Me olemme vapaita pian, aivan pian, kun vedet aukeavat ja yötuuli laulaa pahan uneen.”
”Kun vedet aukeavat”, Jalra toistaa avaten silmänsä.
Aari hymyilee. Auringon jo puiden taa laskenut hehku säihkyy hänen varmoilla kasvoillaan. Jalra jää siihen kiinni, sallii sen suoda hetkeksi hänelle lämpönsä.

*

Lieskat tarttuvat kankaaseen, valtaavat itselleen tilan ihmisen kyhäämästä asumuksesta. Ensimmäiset kiljahdukset paljastavat salaman osuneen telttaan keskellä heimoaukiota. Naiset juoksevat, orjat ohjaavat lapset syrjään, salaman välähdys on siirtynyt pelon kiilloksi silmiin.

”Se on päällikön teltta!” Aari kuulee jonkun huutavan. ”Päällikön teltta on tulessa!”
Liekkien keskeltä Aari ei etsi henkien armoa, ei lempeää sadetta, joka pyyhkisi luonnon antaman merkin pois. Hän etsii tuttuja, ruskeita silmiä ja pientä kehoa, vahvoja käsivarsia. Jalran siluetin sijaan Aarin silmät pysähtyvät liekkien valaisemilla kasvoilla istuviin pöllönsilmiin, jotka leiskuvat liekkejä voimakkaammin.

Akka Elnan kasvot ovat isäkalliota kovemmat, salamaa armottomammat. Vanhan naisen katse pyyhkii Aarin sisimmän tyhjäksi. Salama on kolmas varoitus, luonnon merkki hänelle. Ensin riistaeläimiä kuoli, nälkä vei miehiä aliseen. Sitten nälkä ja väsymys synnyttivät mädän morsiamen lailla heimolle kevättaudin, joka kaatoi mahtavia metsästäjiä ja raskaana olevia naisia, heimon tulevaisuuden kantajia.

Leimusilmät eivät anna Aarille anteeksi. Kyläläiset juoksevat jo suuren veden luo hakemaan apua luonnolta, joka on antanut kolmannen varoituksensa, vetänyt kirouksen heimon ylle. Aari seisoo paikallaan, kohtaa akka Elnan katseen. Haava hänen nimettömässään polttelee kuin henkien muistutus.

Tulen sammuttua heimoaukion keskus savuaa mustaan, tähdettömään yöhön. Hiilloksen katku leviää keuhkoihin. Aarin isä vetää hänet sivummalle, antaa päällikölle perheineen aikaa. Isän kasvot ovat yhtä kylmät kuin akka Elnankin. Noki on tahrinut miehen posken.

”Tyttäreni”, isän rinnasta kumpuaa tumma ääni. ”Henget meitä koettelevat. Tämä on kolmas varoitus.” Aari ei ole koskaan aiemmin nähnyt pelkoa isänsä kasvoilla. Kuin salama olisi synnyttänyt suunnattomassa valossaan niille ikivarjon.
”Tiedätkö sinä, tytär, ainuttakaan heimoa, joka olisi saanut luonnolta kolme varoitusta?”
Aari joutuu pudistamaan päätään, helmistä vapaat hiukset heilahtelevat selässä.

”Niin”, isä lausuu hiljaa, pidentää sanojaan Aarin sisimmän kylmetessä hiljaa. ”Sellaista heimoa ei olekaan, joka olisi kolme varoitusta kärsinyt.”
Aari ei vieläkään avaa suutaan.
”Sinä olet lakannut pitämästä helmiä hiuksissasi.”
Viimein. Jää on päästänyt vedet vapaiksi. Kevät on murtanut talven. Raukeus leviää Aarin kehoon, telttaa nuolleet liekit kieppuvat silmäluomien takana.

”Kuka on se, jonka vuoksi olet valmis vetämään kirouksen heimomme ylle? Ken saa tyttäreni mustaamaan isänsä nimen?”
Hymy leviää Aarin kasvoille. Isä ei enää säästele sanojaan. Kuva akka Elnan leimuavista silmistä ei enää häily Aarin mielessä, tyttö on syyllisyydestä vapaa.
”Minä en nai päällikön poikaa kesän tullessa.”
”Et varmasti, jos päällikkö saa tietää, että tuhon takana on sinun tottelemattomuutesi. Sitä häpeää sinä et minulle tuota, että päällikkö itse saa veresi vuodattaa. Ajattele minua, ajattele sisariasi. Kuinka heille kävisi, jos esikoinen menettäisi henkensä luopuessaan lupauksestaan?”

Keväinen helinä täyttää metsän. Aarin huulet päästävät naurun ulos. Isä ei liikahdakaan.
”Akka Elna on tiennyt talven viimeisistä päivistä saakka, että minä en aio naida päällikön poikaa. Että olen antanut merkitä käteni ja ottanut helmeni pois”, Aari sanoo pitäen hymyn kasvoillaan. ”Hän puhuu hengille. Jos tämä on minun syytäni, hän olisi kertonut siitä päällikölle jo eikä antanut taudin ja nälän viedä niin monta heimolaista.”
”Akka Elna”, isä sanoo äänen tummuessa, ”on pelkkä nainen, joka on yhteydessä maailmoihin. Jos hän on pitänyt sinun likaisen salaisuutesi, hänen verensä tulee vuotamaan kuten sinunkin.”
”Pelkkä nainen?” Aarin naurulla ei ole rajoja. Se täyttää tilan, kiertelee puita kuin horroksestaan herännyt käärme. ”Pelkkä nainen on minun valittunikin. Se, jonka olen sallinut merkitä itseni.”

Ilme, joka isän kasvoille leviää, piirtyy Aarin verkkokalvoille, lävistää hänen tajuntansa, uppoaa kehon pohjalle raskaana ja kipeänä. Kohotetut, epäuskoiset kulmat, irvistykseen vääntyvä suu. Tyttärensä kiroavan miehen katse.

”Henget minua suojelkoon”, isä kuiskaa äänellä, joka on hauras kuin talven ensijää. ”Mitä sinä olet mennyt tekemään? Tyttäreni, mitä sinä olet mennyt tekemään?”
”Minä pysyn valittuni vierellä.”
”Sinä joudut vastuuseen. Vedät henkien kirouksen nimeni ylle. Me kuolemme kaikki, heimomme tuhoutuu.”
Aari näkee välähdyksen. Akka Elnan silmät, armosta riisutut. Aari pudistaa päätään. Hän ei taipuisi.
”Minä en luovu valitsemastani naisesta. Hän on minun ja minä hänen.”

”Etkö sinä ymmärrä, mitä sinä olet tehnyt? Kirous leijuu yllämme! Kolme varoitusta. Kolme. Neljättä ei tule, taivas kaatuu yllemme, sysää sielumme aliseen murskaten ruumiimme kuin pajunoksan!” Sylki roiskuu isän suupielille, raivoon taittuva kauhu kiiluu silmissä. Aari ei pakene.
Peru tekosi oitis, pyydä luonnolta anteeksiantoa, rukoile jokaista henkeä niin kuin akka Elna on sinulle opettanut. Minä puhun päällikölle, jotta sinun hääsi järjestetään oitis. Häät lepyttävät luonnon, taivas pysyy kattona yllämme.”

Sanat katkeavat. Aarin häpeilemättömän avoimet silmät haastavat isän, mies ei kykene päästämään sanojaan ulos. Yön tähdettömän kankaan levätessä maailman yllä isä kohottaa kätensä tytärtään vastaan, pyyhkii ylpeyden kirotun lapsen kasvoilta.

Sinä et satuta minua niin kuin sinä satutat häntä”, Aari kuulee itsensä sanovan isän avoimen nyrkin iskeytyessä hänen palleaansa vasten. Hetkeksi happi katoaa hänen kehostaan, puhe tulee ulos irrallisena, jonkun toisen omana. Isä pysäyttää kätensä. Aari tietää paljastaneensa liikaa. Kuvotus heijastuu miehen hurjistuneilta kasvoilta.
Tyttäreni, mitä sinä olet tehnyt?”
Aari haukkoo henkeään. Kivun liekit läikkyvät kehon pohjalla.
Oletko sinä ottanut vierellesi orjan, naisen, jonka luonto on luonut palvelemaan?”

Aari sulkee silmänsä, odottaa uutta iskua. Sitä ei tule. Aari avaa silmänsä, kohtaa isän kasvoilla leiskuvan vihan ja epäuskon. Heimo on kohdannut nälän ja kärsinyt taudin, antanut liekkien niellä aukion keskuksen. Silti vain isän kuvottuneiden kasvojen edessä Aari osaa pelätä. Kun isän siluetti katoaa puiden taa, Aarilta kestää vaivaisia sekunteja ymmärtää, minne mies on menossa. Hän nostaa itsensä mättäiden keskeltä, kulkee pelkän toivonsa, Jalralle antamansa lupauksen ohjaamana. Mikään muu ei liikuta pelon turruttamaa kehoa.

*

Aamunkoitto tuo kaksi naista kallion reunalle, vapaana vellovan veden ylle. Heimon odotukset ja ihmisen kokoinen viha on piirtänyt merkkinsä kummankin kasvoille, verisuonet helottavat punertavina poskilla. Heimo ei ole vielä herännyt aamuun, ensisäteet leikkivät taivaanrannassa. Aurinko nousi sittenkin.

Aarin sormet lepäävät Jalran omilla. Kesä on saapunut, lintujen laulu leikkii ilmassa. Heimoaukion keskus on palanut mustaksi kuten yö, joka lepää Aarin silmien takana. Jalran käsi on lämmin hänen pelkoaan vasten.

Kun Aari kohottaa katseensa, puristaa sormensa nyrkkiin, hän ymmärtää, että käsi hipoo vain muistoa naisesta, lämmittävästä tunteesta sisällä. Katse ei kohdistu enää kehenkään. Kallio hänen allaan on kylmä, kukaan ei seiso sillä hänen kanssaan. Jalra jäi yön mustuuteen. Aari kääntää katseensa, haava nimettömässä ei ole lakannut polttamasta.

Vesi Aarin alla juoksee valtoimenaan, kuohun pauhu hakkaa vasten korvia. Kallio on liukas, hyvästit on jätetty maailmojen toiselle puolelle. Aarin jalat jättävät maan, tuuli ottaa kehon vastaan. Aari sulkee silmänsä, ajattelee ensimmäistä kertaa, kun kohtasi Jalran silmät silloin, kun vedet olivat vielä jäässä ja maa roudan vanki. Silloin, kun rohkeus piti vielä kehon lämpimänä.

Keho iskeytyy vasten kiviä, talven vapauttamat aallot hipovat ruumista, jonka sisällä murskautuneet luut hakevat paikkaansa. Aarin leualle valuva veri sotkeutuu veteen kuin lupauksena siitä, että luonto unohtaisi, antaisi surun sekoittua aaltoihin.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Lumo: epilogi


Epilogi: Aamunkoi

Aurinko läikkyy puiden takana, värjää sammalpeitteen hehkuunsa. Neljän huppupäisen askeleet kulkevat metsän halki. Linnunlaulu soi puiden latvoissa, perhoset tanssivat ilmassa. Vihreä on ottanut metsän omakseen, peittänyt kaiken huntuunsa. Kesä on saapunut, aurinko kohoaa kasteen jälkeen ja helisyttää oksia.

Edhan tuntu suonissa valmistaa kulkijoita tulevaan matkaan. Eldithin reunalla, jossa metsä lakkaa kuin leikaten ja kova maa ottaa kulkijat vastaan, nelikko pysähtyy. Yvonne ojentaa kätensä, kutsuu piiriään yhteen.

Maailma on repaleinen. Johto vaihtunut, yö väistynyt. Aurinko koskettaa uutta manteretta, vierasta, mutta toivon täyttämää. Sormet hipovat toisiaan, edha kiertää kehosta toiseen. He eivät sano hyvästejä. Hyvästien aika ei ole vielä, sillä kaikki on vasta alussa, maailma on heidän puhdistuksensa jäljiltä nuori. Piiri päästää irti. Yvonne nyökkää. Piiri ottaa ensimmäisen askeleen Eldithin rajojen ulkopuolelle yhdessä.

Viimeiset katseet ennen eron hetkeä. He palaisivat yhteen. Maailma on vielä nuori. Ne, joiden veri vuodatettiin sen synnyttämiseksi, lepäävät sydämissä, pysyvät aina mukana. Yvonne kävelee tottunein askelein kylän rajan yli, astelee sammalenvihreä viitta liehuen kohti Soledhaa. Reitti on hänelle tuttu. Hän on kulkenut maan halki sen ollessa vasta uusi. Sigrid hymyilee hänen peräänsä. Yvonne saa astua jälleen nuoreen maailmaan, tuntea sen tuulet vasten kasvojaan.

Sigrid kohtaa Kidehlin ja Illusian ennen kuin erkanee heistä. Kidehl aikoo Runaan. Hän palaa vanhaan kotiinsa kertomaan kaikesta siitä, mitä on oppinut maailmasta ja itsestään. Tasapainoa sisällään kantava Kidehl saisi vielä paljon aikaan. Kun hän kääntää selkänsä piirille, Sigrid tuntee jonkin läikkyvän sisällään.

Vain Sigrid ja Illusia seisovat vielä kylän laitamilla. Illusia menee Melisendeen, maanosaan, jonka hallinto murrettiin. Maanosaan, jossa Jeremia kuoli. Sigridin sisin on täynnä kysymyksiä, kun he hyvästelevät toisensa. Hän tietää, että kaiken jälkeen he kaikki kohtaisivat toisensa Eldithin rajalla, itkisivät ja nauraisivat, kysyisivät pois kaiken sydäntä kaihertaneen.

Pimeyden verho on vedetty pois. Sigrid ei vielä tiedä, minne hänen jalkansa hänet kuljettavat. Kun hän lähtee kävelemään, aron kevyt tuuli puhaltaa hupun hänen päästään. Viileä ilma tuntuu raikkaalta kasvoja vasten. Kyynelten valuessa kasvoille Sigrid tuntee auringon lämmön ihollaan. Maailma on herännyt uuteen aamuun.

Lumo: luku 36


Luku 36: Perhonsiipi

Heidät haudattiin aamunkoitteessa. Linnut lauloivat puissa, kukat pyrkivät pintaan maasta, johon ruumiit laitettiin. Tilaisuus oli lyhyt ja väritön. Ilias lausui tyhjiä sanoja, Sylvia ei katsonut enää ketään silmiin, hänen katseensa oli siirtynyt toiseen maailmaan. Yvonne seisoi kaikkien edessä kuin häviäjä, vaikka yö oli palannut alueelleen hänen ansiostaan. Hänenkin silmänsä seisoivat päässä. Hän ei katsonut poikansa runneltua ruumista, kun se laskettiin maahan.

Sigrid istuu kotinsa portailla ja kuuntelee lintujen keväistä lirkutusta auringonvalossa. Illusia ja Kidehl istuvat hänen kummallakin puolellaan, mutta kukaan ei sano mitään. Uutiset on tuotu. Kuolleet haudattu. Aamu on noussut, mutta sen tuoma toivo on häviävän pieni kolmelle selvinneelle. Heillä ei ole lauluja laulettavaksi siitä, mitä on tapahtunut.

Tieto Melisenden kukistumisesta tuotiin hautajaisten jälkeen. Soledhan kuninkaiden lähetti saapui Eldithiin ilmoittamaan Ilias Abelille henkilökohtaisesti, että Kalonia on kahden Ellsworthin sukupolven jälkeen jälleen Soledhan johtama. Sigrid näki miehen katsovan lähettiä tyhjin silmin takaisin. Ilias nyökkäsi. Hän oli juuri haudannut poikansa ja vaimonsa toisen miehen kanssa saaman tyttären, hänellä ei ollut sanoja lähetille.

Kyyneleet kaihertavat yhä luomien takana. Aamulla ne kihosivat kaikkien silmiin, kuin maailma olisi ilmoittanut, että yö on ohi, on aika avata silmät ja kohdata auringossa kylpevä maailma. Sigrid ei jaksa koskettaa Illusian ja Kidehlin käsiä saati nostaa itseään portailta. Lintujen laulu on merkki elämästä. Se on ainoa merkki, joka kertoo Sigridille hänen olevan yhä hengissä.

Mitä nyt tapahtuu?” Kidehlin kuulas ääni rikkoo hetken.
Kaikki on päättynyt”, Sigrid sanoo. ”Lopun jälkeen ei tapahdu mitään.”
Me olemme selvinneet”, Illusia sanoo. Hänessä syntynyt varmuus suorastaan hehkuu hänestä. Hänellä on vähiten menetettävää, hän on yhä oma itsensä. ”Olemme elossa, vaikka kaikki meille tuttu on nyt poissa.”
Sigrid erottaa Melisenden kukistumisen aiheuttaman surun suojelijatovereissaan. Kumpikin on menettänyt jonkun, jota rakasti. Jeremia ja Magdalena eivät enää koskaan ratsasta Eldithiin.

Maailma herää uudelleen.” Sigrid säpsähtää Yvonnen äänen vallatessa tilan. Nainen seisoo portaiden edessä yllään yksinkertainen valkea mekko ja esiliina. Hän ei ole sitonut hiuksiaan, ne valuvat punaisena merenä selkään. ”Hersin keskus ei kokoa itseään vuosiin. Se tuhosi itse kuorensa.”

Sigrid huomaa nyökkäävänsä. Hän katsoo naista, joka on seissyt poikansa edessä ja katsonut hersin tuhoavan tämän. Sigrid huomaa Yvonnessa sävyn, jota ei ole koskaan aiemmin erottanut. Se on pelkästään surullinen, väriltään haalean sininen.

Yvonne istuutuu portaille kuin olisi heidän sisarensa eikä johtajansa. Tasavertainen, yhtä lyöty kuin kuka tahansa muukin piirissä.
Mitä maailmalle tapahtuu nyt, kun Soledhan kuninkaat ottavat hallinnon itselleen? Magdalena rakensi niin paljon hyvää”, Kidehl kuiskaa. Sigrid värähtää surulle hänen äänessään.
Kaikkea emme voi voittaa, kaikki sodat eivät ole meidän taisteltavissamme.” Yvonne huokaisee.

Sigridin yllätykseksi Illusia puhuu.
Me voimme lähteä kiertämään maata”, Illusia sanoo. ”Täällä ei ole meille enää mitään. Me voimme kiertää ja kertoa edhasta ja hersistä, opettaa ihmisille heidän juuristaan.”
Yvonne hymyilee. Hymy ei ole irrallinen, siinä on aitoa lämpöä.
Minä olin ajatellut kysyä teiltä siitä. Jos pyytäisin teitä mukaani maailmaan, jota ette tunne, tulisitteko mukaani, levittäisittekö tietämystä?”

Sigrid huomaa sekä Kidehlin että Illusian nyökkäävän.
Minulle ei ole Eldithissä enää mitään muuta kuin muistoja, joiden kanssa minun ei tarvitse elää”, Illusia sanoo. Hänen ilmeensä on levollinen.
Minä tahdon suorittaa Magdalenan työn loppuun. Kaikkien tulee olla tietoisia siitä, minkä ympärille tämä maailma on syntynyt.” Kidehlin katse ei hae enää turvaa muista. Sigridistä näyttää aivan siltä, että tämä on löytänyt paikkansa.
Jeremia olisi tahtonut minun avaaman silmäni maailmalle.” Illusian silmissä välähtää suru. ”Vaikka ihmiset eivät voi enää löytää yhteyttä edhaan, voimme kertoa heille siitä. He voivat avata silmänsä aivan kuten mekin.”

Viimeinen katse kohdistuu Sigridiin. Hänen sydämensä on häkeltynyt sen edessä, kuinka helppoa kaikesta päästäminen on muille. Onko kuoleman todistaminen ja siinä rämpiminen saanut kaikkien muiden sielut janoamaan muutosta? Sigridiä pelottaa kohdata Yvonnen odottava katse.

Minä tahtoisin puhua sinun kanssasi kahden kesken”, Sigrid pudottaa sanat suustaan. ”Olen pahoillani, Illusia, Kidehl.”
Illusia ja Kidehl vain nyökkäävät. Kumpikin hipaisee Sigridin olkaa noustessaan ja kadotessaan kylän kapeille kaduille. Heidän mentyään Sigrid korjaa asentoaan, portaat ovat pelkästään kylmät ja kovat.

Yvonne…” Sigridin ääni hipoo maata. ”Aiotko sinä jatkaa elämääsi näin? Kaikki on jo ohi. Olet kestänyt vuosisadat, voittanut vainot, nähnyt Melisenden kohoavan ja kukistuvan. Kaikki on muuttunut.”
Sanotko sinä, että tehtäväni suojelijana on suoritettu?” Yvonne hymyilee. Hän vie kädet kasvoilleen. Ensimmäistä kertaa koskaan Sigrid erottaa kyyneliä naisen silmissä. Ihmisyys on istunut hänen rintakehälleen, vaatinut hänet takaisin.

Elämäni Helithinä on pysyvästi ohitse”, Yvonne myöntää. ”Se ei tule koskaan takaisin. Asiat, joita olen suojellut, ovat säilyneet, mutta eivät ehjinä. Se, minkä piti tuhoutua, on nyt poissa, ja se on maksanut kaikille paljon.”
Sigrid nyökkää. Hän muistaa kyläläisten tyhjät katseet hautajaisissa.
Minun täytyy jatkaa elämistä. Olen menettänyt kaksi kuorta, Sethielin ja Injen. He eivät olleet enää ihmisiä. He olivat menettäneet itsensä jo kauan sitten.”

Yvonnen hartiat vapisevat. Sigrid vastustaa halua tarttua niihin, pitää naisen kasassa. Vuosia Yvonne on juossut itseään karkuun, pakottautunut pysymään suojelijana. Sigrid tietää, ettei ole hänen tehtävänsä puuttua tilanteeseen nyt, kun linnut laulavat ja aurinko paistaa pitkän yön jälkeen.

Vaikka kantaisimme kuinka paljon toivoa tahansa, se ei aina riitä tuomaan toisia takaisin pimeydestä, johon he ovat syöksyneet. Se on totuus, joka minun täytyy kantaa mukanani siihen päivään saakka, kun maa ottaa minut takaisin.” Yvonnen silmät kiiltävät. Hymy paljastaa hampaat. Sigrid tarttuu Yvonnea kädestä.

Meillä on paljon puhuttavaa, Sigrid. Paljon.”
Meillä kaikilla on. Niin minulla, Kidehlillä, Illusialla kuin sinullakin.”
Tuletko sinä mukaamme?”
Sigrid huomaa nyökkäävänsä.
Minun on päästävä kauemmas Lovisasta ja Eldithistä, jotta ymmärrän, mitä olen aina halunnut.”
Sinä olet kehittynyt niin paljon.”
Me kaikki olemme.”

Yvonnen hymy tarttuu Sigridiin. Huoli ja pelko sydämessä ovat samanlaisia auringonvalossakin. Silti vasta valo antaa tarpeeksi sijaa hengittää. Sigrid päästää irti johtajastaan ja nousee ylös. Hän venyttää kätensä korkealle kuin tahtoisi koskettaa ilmaan piirtyviä säteitä.

Emme voi aloittaa Eldithistä”, Yvonne sanoo ääni väristen viimeisten sanojen kohdalla, ”sillä tämä kylä on vielä liian arvilla. Se tarvitsee aikaa. Me voimme antaa sille aikaa aivan kuten nuori kuningatar antoi meille.”
Sigrid tietää, ettei kylä ole ainoa, joka tarvitsee aikaa. Yvonne ei kykene kävelemään kaduilla, joilla hänen omat virheensä juoksevat häntä vastaan. Sigrid ymmärtää, että naisen täytyy kokea pettäneensä heidät kaikki, kun hän ei nähnyt poikaansa riittävän ajoissa.

Uskotko, että Ilias kykenee jatkamaan Eldithin johdossa kaiken tämän jälkeen?” Mielikuva laiturilla makaavasta Niilasta ei lähde Sigridin verkkokalvoilta. Nyt, kun hän on nähnyt Sylvian kantavan Estherin hennon ruumiin kylään, hän ymmärtää, miksi Niila ei tahtonut äitinsä tietävän, kuka hänet tappoi.

Ilias on juuri sellainen mies kuin Soledhan ensimmäiset kuninkaat olivat. Niiden miesten ahneus käytti edhan loppuun lännessä.” Yvonnen ääni kovenee. ”Iliaksen suurin rangaistus on se, että hän joutuu yhä jatkamaan Eldithin kylänjohtajana. En aio lisätä hänen tuskaansa sen enempää. Siispä me poistumme ja palaamme, kun aika näyttää.”

Sigrid tyytyy nyökkäämään. Hän kävelee polulle, joka johdattaa talojen välistä kohti kyläaukiota. Yvonne kävelee hänen perässään.
Yvonne”, Sigrid hengähtää, kun nainen siirtyy hänen rinnalleen. ”Onko meillä nyt hätää?”
Hetken Sigrid kuvittelee, että Yvonnen piirteet sortuvat uudelleen. Sitten hymy leviää naisen huulille lämpimänä kuin valonsäde.
Ei”, Yvonne kuiskaa. ”Ei ole hätää.”

Tummasiipinen perhonen lentää Yvonnen korvanlehdelle. Sigrid näkee Yvonnen sipaisevan hiuksiaan. Perhonen lennähtätää pois. Sen siivet lepattavat kohti noussutta aurinkoa.


Lumo: luku 35


Luku 35: Anteeksi annettu

Magdalena herää aamun ensimmäisiin kultaisiin säteisiin. Elämän äänet eivät kaiu linnan torneihin asti, kuningatar nousee auringon herättäessä hänet levottomaan tunteeseen. Jokin on väistynyt valon tieltä. Happi kulkee Magdalenan sisään vaivattomasti, ilma tuntuu kirkkaalta ja raikkaalta.

Kun ensimmäiset kyyneleet juoksevat poskille, Magdalena ei tiedä, miksi itkee. Jokin on lopullisesti poissa. Hän nousee harsomaiseen, valkoiseen yöasuun kiedottuna sängystään ja astelee peilin edelle. Nainen peilissä on yhä hän. Menneisyys ei lepää raskaana hänen harteillaan, jokin on irronnut, pyyhkiytynyt puhtaaksi. Kuin anteeksianto olisi asettunut hänen sisimpäänsä. Kyyneleet putoilevat kuin kristallit.

Magdalena juoksee paljain jaloin käytävälle. Vartijoiden kasvoilla kimaltaa kyyneliä, vuolaita ja suruttomia. Samanlaisia kuin hallitsijallaan. Magdalena koskettaa miesten poskia ymmärtämättä syytä kyynelille. Hän nyökkää, kulkee eteenpäin, juoksee portaat alas päästäkseen Jeremian luo.

Jeremia seisoo huoneensa ikkunan edessä. Aurinko tanssii vaaleilla suortuvilla, kasvot ovat hymyssä. Kristallikyyneleet noruvat hänenkin poskilleen. Magdalena kävelee ystävänsä vierelle, koskettaa varoen tämän kättä.

Jokin on poissa”, Magdalena kuiskaa auringon miltei sokaistessa hänet. Hän ottaa valon vastaan, se on lempeämpi kuin koskaan.
Minä tiedän, mitä tämä on. Olen tuntenut sen aiemminkin.” Jeremia ei pyyhi kyyneliä kasvoiltaan. Hän ymmärtää niiden merkityksen. ”Hersin keskus on poissa. Yö ei ole enää yllämme.”
Hersihän on jo kukistettu.”
Jeremia raottaa huuliaan. Magdalena ei tiedä, mitä mies näkee.
Vasta nyt minä tiedän, miltä pimeyden poistuminen tuntuu.”
Sen on siis täytynyt tapahtua vasta nyt”, Magdalena huokaa nojaten päänsä ystävänsä olkapäälle.

Magdalena tuntee Jeremian nyökkäävän.
Aivan kuin kaikki olisi annettu anteeksi”, Magdalena henkäisee. ”Pystymme vihdoin hengittämään.”
Aamunkoi piirtää kaiken uudelleen.”
Magdalena hymyilee. Kyyneleet eivät kutita hänen silmiään, ne puhdistavat hänet. Maailma syntyy uudelleen.

Kuningatar irrottautuu ystävänsä kosketuksesta. Hetken Jeremian lämpö kisailee Magdalenan iholla. Sitten nainen nyökkää ystävälleen ja astelee pois huoneesta. Maailma on vapautunut yön siiven alta.

Ovella Magdalena pysähtyy. Kumea, voimakas ääni tavoittaa hänen korvansa. Hän kääntyy, kohtaa Jeremian kasvot, suurentuneet silmät, kauhusta vääristyneet piirteet. Äänellä on vain yksi merkitys. He ovat liian myöhässä. Jeremia syöksähtää ikkunan ääreltä kuningattarensa luokse, hänen eleensä ovat nopeita, mutta eivät paniikinomaisia. Hän tarttuu Magdalenaa käsistä.

Larenin joukot ovat täällä”, Jeremia sanoo. Ääni pudottaa kylmän tunteen Magdalenan sisälle, kyyneliä ei enää tule. ”Sopimuksenne. Kuninkaat ovat rikkoneet sen.”
Magdalenan piirteet murtuvat kuin lapsella, jonka luottamus petetään ensimmäistä kertaa.
Maailma on avautunut, mutta ei meille”, Magdalena sanoo puristaen tiukasti ystävänsä käsiä. ”Minä tiesin, että näin kävisi.”

Jeremia pudistaa päätään.
Sotajoukot, Magdalena! Minä kokoan heidät, Larenin joukot eivät ole vielä valkeassa pihassa saakka, he –”
Ei.” Magdalenan ääni on kova. ”Antaa heidän tulla.”
Sinun rakentamasi maailma –”
On olemassa minun jälkeenikin. Tiesin tämän tapahtuvan. Olen saanut kaiken anteeksi. Olen sovittanut sen, mitä tein. Tein Kaloniasta paremman paikan elää.”

Kuningattaren sanat ovat kuin vuosien takaa, kuin hän olisi aina tiennyt, että jonakin päivänä anteeksianto astelee hänen linnaansa ja valloittaa hänen luomansa maailman takaisin. Magdalena ei enää pakene itseään. Lupaukset on rikottu, hän on valmis kukistumaan, vaikka katkeruus painaakin hänen sydäntään.

Magdalena vie kätensä Jeremian kasvoille. Hän ei anna miehen murtua suruunsa.
Meidän tarumme on päätöksessään”, Magdalena kuiskaa sivellen Jeremian kyynelistä kosteita poskia. ”Pelasimme aikaa. Hersi on poissa. Mikään ei ole enää meidän käsissämme.”
Jeremia avaa suunsa sanoakseen, että he ehtisivät vielä. Totuus paistaa kuningattaren kasvoilta. Jeremia sulkee suunsa, sanat jäävät sisälle. He eivät ehdi enää mitään.

Magdalena vetäytyy Jeremian kosketuksesta ja kävelee portaisiin. Hänellä ei ole enää kiirettä, Soledhan kuninkaiden joukot ovat jo paikalla. Sopimus ei paina toivonkaan vertaa. Vartijat ja sotilaat juoksevat Magdalenaa vastaan, kuningattaren kasvot kertovat kaiken oleellisen. Hän käännyttää omansa pois, mitään ei ole enää tehtävissä.

Olisimmeko voineet välttää tämän? Tiesitkö sinä, että kuninkaat pettäisivät rauhansopimuksenne?”
Se riski oli otettava, jotta maailma sai aikaa vapautua hersistä”, Magdalena sanoo.
Melisenden hallinto kukistuu, Magdalena, me emme voi vain seisoa täällä ja odottaa, että kuninkaat tulevat ja ottavat vallan.”
Me emme voi mitään muutakaan. Minun valtakuntani kukistuu, mutta synnyttämäni valo ei vaivu varjon alle.”

Valtaistuinsali on kylmä ja suuri. Magdalena ei ole koskaan viihtynyt valtaistuimellaan. Kuningatar ei tarvitse valtaistuinta ja kultaista kruunua kertomaan arvostaan. Valkea asu yllään Magdalena kulkee salinsa halki. Lapsuuden laulut ovat kaikonneet. Hänen valtakuntansa ei saa koskaan tietää, kuka hän todella on. Magdalena hymyilee ajatukselle. Jokin sen katkerassa taustasävyssä tuntuu armolta, sittenkin.

Pysytkö sinä minun rinnallani?” Magdalena kysyy katsomatta Jeremiaa silmiin. ”Oletko siinä, kun aurinko piirtää maailman uudeksi?”
Jeremia nyökkää. Hän hipaisee Magdalenan kädensyrjää, painaa päänsä naisen olalle. Elää hetken ystävänsä lämmöstä. Hän ei enää koskaan saisi enempää. Magdalena puristaa Jeremian kättä ennen kuin päästää irti.

Kukan kuvan muodostava lasi paljastaa kuninkaiden joukkojen olevan jo paikalla. Valkea piha täyttyy sotilaista, jotka juoksevat sisälle. Linnan alimmista kerroksista kuuluu ääniä. Magdalena seisoo ikkunan keskellä, kohtaa joukkojensa kärjessä seisovan Larenin kylmät silmät. Magdalena erottaa kaukaakin, että mies katsoo suoraan häneen.

Kun kuningas Laren kohottaa suuren varsijousen kohti Magdalenaa, kuningatar hymyilee. Jeremia hänen takanaan ei erota sotilaiden massasta yksittäisiä ihmisiä, hän ei näe, kuinka Laren virittää jousen. Sekunti. Toinen. Kolmas. Laren päästää irti.

Aurinko heijastaa lasin violetit kuviot lattiaan. Suunnaton nuoli syöksyy lasin läpi kuin se olisi paperia. Lasi sataa alas, kuvio on rikki, aurinko jää tanssimaan jokaiseen lasinpalaan. Jeremia syöksyy sivuun, kun lasimurska peittää salin. Hän ei ehdi kuulla rysähdystä sydämensä sykkeeltä. Lasi viiltää Jeremian poskeen haavan, veren haju täyttää tajunnan.

Jeremia nostaa itsensä. Maailma kieppuu. Veren haju ei lähde pois. Kun katse tarkentuu, Jeremia erottaa alas sataneen ikkunan keskellä Magdalenan. Naisen ruumiin on lävistänyt suuri, musta nuoli, jonka pää on iskeytynyt marmorilattiaan. Jeremia tuntee kouraisun ruumiissaan, kun näkee, kuinka Magdalenan ruumis on taittunut taaksepäin. Hän astuu lähemmäs, riuhtoo nuolta, kiskoo ystäväänsä irti. Nuoli irtoaa lattiasta, Magdalenan keskiruumis hukkuu vereen, reikä on mahdottoman suuri.

Magdalenan silmät katsovat suoraan eteenpäin. Näkivätkö ne viimeisenä auringon? Jeremia sulkee silmät, joiden palo olisi polttanut kaiken tieltään. Silmät, jotka näkivät tuhon, jolta kaikki muut olivat kääntäneet katseensa. Verta on paljon, lupiinikuningatar hukkuu sen tummaan tuoksuun. Se ei pue Magdalenaa. Jeremia vetää hänet lähelleen, pitää hervotonta kehoa aivan rintaansa vasten.

Kun Soledhan kuninkaiden joukot raivaavat tiensä valtaistuinsaliin, Jeremia istuu hajonneen lasin keskellä kuningatar sylissään. Sali kylpee hiljaisuudessa. Aurinko piirtää sädekehän Jeremian ylle, se leikkii hänen valkeilla suortuvillaan. Jeremia pitää tiukasti kiinni Magdalenasta. Hän ei sulje silmiään.