Aurinko

 Syysilma pistelee poskia, aurinko on vain kalpea huokaus omenapuun lehtien takana. Maa on pudonneista omenoista punaisenaan, pihavaahteran lempeä leimu loistaa puutarhassa. Kiedon huivia tiukemmin kaulalleni ja silitän viereeni kömpinyttä kissaa niskasta. Sen lempipaikka on paistatella puun alle sirottuvassa auringossa. Valo maalaa läikkiä sen ennalta täplikkääseen turkkiin, se taitaa nauttia valoläiskistä siinä missä minäkin.

”Hei, Lucifer”, hymähdän kissalle. Sen nimi ei oikeasti ole Lucifer, olen häveliäästi ottanut oikeuden kutsua sitä miksi haluan. Lucifer. Lusikka. Lusse. Nimet ovat vain keino helpottaa maailmaa, sen opin kaduilla ensimmäisenä. Me olemme samanlaisia, Lucifer ja minä. Jonkun muun nimeämiä. Siksi joskus me kohtaamme toisemme vain itsenämme, nautimme päivistä sellaisina kuin ne tulevat.

Lucifer maukaisee.

”Ai jaa? Niinkö? Niin minustakin. Ajatella.”

Miau. Toinen, pitempi.

”Jassoo! Vai olet sinä sitä mieltä!”

Kissa kallistaa päätään saaden minut nauramaan. Silitän sen pehmeää niskaa, hento kehräys hyrisee kättäni vasten. Me nauramme molemmat.

”Hei, Frida! Friiidaaaa!”

Victorian ääni havahduttaa meidät hetkeksi todellisuuteen. Lucifer höristää korviaan, painautuu tiiviimmin kiinni minuun.

”Katso, mitä minä tein!”

Makea omenantuoksu täyttää aistini, kun Victoria kiikuttaa eteeni vasta uunista tulleen omenapiiraan. Suljen silmäni ja vedän tuoksua syvälle keuhkoihini. Ruoka saa minut yhä edelleen kyyneliin. En ole tottunut siihen, että se on koska tahansa saatavilla. Hymyilen Victorialle niin, että poskiin sattuu.

Maria saapuu teepannun ja leipästen kera. Levittäydymme puun alle, Lucifer tepastelee ruokien ympärillä ja yrittää painella tassunjälkiä omenapiirakkaan. Sysään kissaa lempeästi sivuun ja kerron sille, että antaisin sille makupaloja myöhemmin. Kissa tuntuu nyrpistävän pientä kuonoaan. Minä näytän sille kieltä. Ei kaikkea voi saada, sinä hassu karvapallo.

”Missä pojat ovat?” kysyn niin kevyesti kuin osaan. Veljestäni en ole kuullut yli viikkoon. Se ei ole hänen tapaistaan, vaikka hän lomalla onkin.

”Veljemme ovat todennäköisesti yhdessä jossakin”, Maria hymähtää nyökäten Victoriaan päin. ”Totta puhuen minä käskin Anrin pysyä poissa tämän viikonlopun. Ja missä Anri on, on todennäköisesti myös Dorian.”

”Ai… ai jaa?” Kurtistan kulmiani.

”Nyt on tyttöjen vuoro pitää hauskaa!” Victoria virnistää.

Tuijotan molempia vuoron perään. Lucifer päästää pehmeän maukaisun ja lysähtää kyljelleen maahan. Silitän kissan selkää samalla, kun etsin vastauksia ystävieni kasvoilta. Tyttöjen vuoro? Mistä he oikein puhuvat?

”Frida, sinä olet ollut kamalan väsynyt viimeaikoina”, Victoria selittää äänellä, jolla hän puhuu minulle vain, kun on huolissaan. Ääni on tismalleen sama kuin kymmenenvuotiaana.

”Me ajattelimme, että aika ilman… häiriötekijöitä olisi oikein suotavaa”, Maria sanoo hymyillen. Me kaikki tiedämme, mistä hän puhuu. Pojat voivat olla meille rakkaita veljiä ja ystäviä, mutta he ovat silti… Niin. He ovat silti poikia. Naurahdan.

”Entä veljeni? Julius tuppaa tänne aina”, huokaisen.

”Ei tuppaa nyt”, Victoria sanoo.

Kallistan päätäni kuin kissa vain hetki sitten.

”Hänellä lienee kiireitä. Näin hänet toissayönä.”

”Mitä?”

”Hän riiteli Wilhelmin kanssa. Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, se kaksikko pysyttelee tiiviisti kahden kesken jonkin aikaa.”

”Ai. Ai…”

Minun veljeni ei riitele. Tiedän kuulevani tästä vielä myöhemmin. Juuri nyt merkitystä on vain omenapiiraan lempeällä tuoksulla ja kuulaalla syysilmalla. Kaikki pojat ovat muualla, puutarha on kuten sen kuuluukin olla – naisten. Ainakin melkein.

”Yksi poika on vielä täällä”, sanon vilkuillessani ympärilleni. Maria näyttää suorastaan loukkaantuneelta. Hän lienee nähnyt vaivaa pitääkseen veljensä loitolla. Sormeni osoittaa kohti Anrin puutarhaan raahaamaa päätöntä miespatsasta, jonka uhkeat lihakset pilkkaavat naiseuden tyyssijaamme.

”Anrin Adonis!” Maria hengähtää. ”Ei sentään. Me olemme kestäneet sitä jo liian kauan.”

”Totta vie”, Victoria huokaisee.

Me kaikki muistamme vielä päivän, jona Adonis tuli. Anri näytti niin tyytyväiseltä itseensä. Dorian vaikutti loukkaantuneelta, koska hänen lihaksiensa olisi kuulunut olla aivan riittävät Anrille. Anri sanoi, että kyse oli estetiikasta. Dorian taisi protestoida nukkumalla olohuoneessa. Me tytöt olemme siitä lähtien tuijottaneet miehisyyden irvikuvaa rakkaassa puutarhassamme. Sitä eivät kaada syysmyrskyt eivätkä talven pakkaset.

”Niinköhän se nousisi tuosta?” Victoria sanoo säihky vihreissä silmissään. Se tietää pahaa. Olen tuntenut hänet liian kauan tietääkseni, mitä seuraavaksi tapahtuu. Victoria ja Maria tuijottavat toisiaan ja nousevat ylös kuin sanomattomasta sopimuksesta. He juoksevat patsaan luo kuin pikkutytöt ja tarttuvat sitä molemmista päistä. Patsas nousee ilmaan, se on kohdannut voittajansa.

”Entä tee!” minä huikkaan tyttöjen perään, kun he lähtevät kuljettamaan patsasta kohti ovea.

”Tuo pannu kestää mitä vain, se kuului isoäidille!” Maria huikkaa. ”Vahdi sinä kissaa ja piirasta, me tulemme pian takaisin!”

”Tämä kammotus lähtee nyt!”

Nauru kuultaa läpi heidän äänistään, se tarttuu hiljalleen minuunkin. Otan paremman asennon ja vedän kissan syliini, jotta sen tassut eivät päätyisi kielletyille apajille. Keinuttelen Luciferia sylissäni kuin vauvaa ja painan pehmeän suukon sen kuonolle.

”Kuules lapsukainen, minä olen niin kiitollinen sinusta”, kuiskaan vasten kissan turkkia, jossa auringontäplät tanssivat. ”Ja heistä.” Nyökkään kohti suuntaa, jonne tytöt menivät. Heistä näkee kauas, että he ovat antaneet toisilleen luvan rakastaa. Sen näkee tavasta, jolla he istuvat hiljaa ja tietävät. Sen näkee, kun päivä taittuu yöhön ja he hivuttautuvat hiljaa lähemmäs. Olen oppinut rakastamaan elämää heidän kanssaan. Se saa minut kiitolliseksi siitä valosta, jonka olen saanut. Lämmin hyrisevä kissa sylissäni taitaa olla samaa mieltä. Meillä kahdella ei ole kiire minnekään.

Kun Maria ja Victoria saapuvat takaisin, olen jo ehtinyt kaataa heille teetä. He kietovat minut lämpimään halaukseen ja nauravat. 

"Me veimme sen heidän makuuhuoneeseensa!"

Aurinko ei lämmitä, mutta minulla ei ole ollut kylmä enää vuosiin.

Pitkä yö

Väsymys istuu jo syvällä luissani, kun rakas sanoo yllättäen nimeni. Käännyn häneen päin, kohtaan verestävät silmät. Hän on aina ollut kaunein kaikista, minun pieni aarteeni, mutta tänään edes minä en voi kieltää, miten pahaksi hän on käynyt. Katson vain hänen mustia silmiään, en mitään muuta. En voi sallia huolen viedä minulta kaikkea.

”Muru… Minä olen vähän ajatellut.”

”Niin?” Siitä ei seuraa koskaan mitään hyvää. Hänen ajattelustaan. Ymmärrän, miten väsynyt olen, kun istun sängynlaidalle ja käännyn hänen puoleensa. Hän ojentelee kapeita ranteitaan, mutta ei kykene tarttumaan minuun. Tänään on siis sellainen päivä.

”Tulin vain miettineeksi… Kuinka tietoista minun sairauteni on? Lopulta se on vain yksi keino saada teidät kaikki jäämään. Olen täysin riippuvainen teidän tuestanne. Kuolisin, jos jäisin nyt yksin. Teidän säälinne pitää minut kiinni elämässä.”

”Sääli? Me rakastamme sinua.”

”Niin, sinä rakastat. Kaikki muut pysyvät luonani, koska tarvitsen jatkuvaa apua ja todistelua. Todellisuus on toinen.”

Hän alkaa nauraa. Rakas, älä. Minä menen rikki. En jaksa tätä tänään.

”Todellisuus on se, että te kaikki odotatte sopivaa hetkeä hylätä minut. Ette uskalla lähteä vielä, kun olen… tällainen.” Hän heilauttaa tärisevää kättään. ”Mutta heti, kun pystyn seisomaan omilla jaloillani, te lähdette pois. Otatte sen elämän, jonka ansaitsette. Ette te minua tarvitse!”

”Älä.” Ensimmäistä kertaa kuulen särmän omassa äänessäni. En ole tunnistaa sitä omakseni.

”Jokin osa minusta uskoo, että kipu on pieni hinta siitä, että te ette lähde pois.”

”En minä lähtisi.” Viimeiset sanat, jotka kykenen sanomaan ilman, että jokin pursuaa yli laitojen. Musta kuohuu syvällä sisälläni. En ole uskaltanut katsoa sitä kuukausiin, mutta siellä se on, se on kasvattanut kynnet, joilla kiivetä kurkunpäälleni.

”Niin. Sinä et lähtisi. Mutta entä kaikki muut?”

”Enkö minä riitä sinulle?”

Syvä huokaus.

”En sanonut niin. Sitä vain… addiktoituu siihen, mitä saa. Pieniin annoksiin välitystä. He tuovat sitä osissa. Kauniita palasia. Anri keittää minulle teetä, Victoria kysyy, haluanko tulla mukaan illanviettoon… Väliaikaista. Kauniin väliaikaista, ja silti minä kuvittelen voivani jäädä.”

”Tietenkin sinä saat ja voit jäädä.”

”Minä yritän tässä sanoa, että haluan jäädä tällaiseksi, jotta minusta pidetään ikuisesti huolta.”

”Emme me ole lähdös-”

”Helvetistäkö minä sen tiedän!”

Minä nousen ylös. Silmissä on taas katse, jonka tunnistan vuosien takaa. En ole nähnyt sitä aikoihin. Kuvittelin sen kuolleen yhteisen elämämme jalkoihin. Sen piti olla ikuisesti poissa. Minua ei enää edes itketä. Minä en jaksa tätä.

”Mitä enemmän rakkautta kaadatte niskaani, sitä enemmän pelkään, että se on väliaikaista! Että se loppuu joskus!”

Hyvä on. Nousen ylös, sidon kengännauhani ja kävelen ovelle.

”Julius? Hei? Hei! Minne sinä menet?”

”Minusta tuntuu, että meidän kannattaa viettää tämä yö eri osoitteissa.”

”Älä. Luoja ei. Älä mene nyt. Pyydän. Mene joskus toiste, tietenkin saat mennä, mutta ei tänään, minä kuolen, jos menet.”

”Etkä kuole. Laitan sinulle kaiken valmiiksi ja menen.”

Hän jatkaisi loputtomiin. Näen sen silmien takaa. Jos jään nyt, hän ei koskaan hiljene, pelko saavuttaa hänet. Menen lähelle, kumarrun sängylle ja odotan. On vielä jotakin, jonka haluan tietää. Hänellä ei ole voimia, mutta se ei ole estänyt häntä ennenkään. Asetun aivan lähelle häntä. Minä en pelkää. Minun sydämessäni on loputtomasti rakkautta tälle pienelle, heikolle ihmiselle. Sen rajat ovat vain tulleet tänä yönä vastaan.

Hän ei tee mitään. Hän vain katsoo minua ja itkee hiljaa. Koko keho vapisee, mutta ei edes yritä kurottaa kohti minua. Hyvä. Sen kanssa voin elää.

”Anna anteeksi… Olen niin pahoillani. Anteeksi. Älä mene…”

Huokaisen syvään.

”Minun on mentävä tänä yönä.”

”Ei!” Hänen silmänsä laajenevat. Kaikki hänessä vapisee, kiertää kehää. ”Ole kiltti…”

”Sinähän toivoit, että kuuntelen vastedes omia rajojani. No, nyt minä kuuntelen.”

”Anteeksi… anteeksi…”

Laitan hänelle kaiken valmiiksi. Rasvaan haavoja hänen ihossaan, puen hänelle riittävän lämpimästi päälle. Metallisanko sängyn viereen, koska en olisi nostamassa häntä alakertaan. Peittoja jalkojen väliin, jotta luut eivät hankaa ihoa mustelmille. Hänen selkänsä on tummansininen. Käännän hänet kyljelleen, jotta kipu ei pitäisi häntä hereillä. Rutiinia, pelkkää rutiinia. En ajattele mitään toimiessani. Tätä kaikkeako hän haluaa? Loputtomia mustelmien kartastoja, lohkeilevaa ihoa ja haavaumia paikoissa, jotka kestävät ikuisuuden parantua?

Hän itkee alituisesti. Silloin, kun hoidan häntä, silloin, kun puen takkia päälleni. Kokoajan. Välillä hiljaa, välillä pää tyynyyn painettuna, jotta en kuulisi, miten hajalla hän on. Syytöksiä kaikki. Ensimmäistä kertaa koskaan en edes tahdo istua alas ja suukottaa hänen päätään.

”Anna anteeksi. Annathan? Tiedän, että tämä on liikaa. Ihan liikaa…”

”Niin on.”

”Minulla on ikävä kaikkia… Vihaavatko he minua? Julius, sano, että he eivät vihaa minua. En pysty nukkumaan tätä yötä…”

”Wilhelm. Minä en jaksa enää.” Ääneni on kova. Kovempi kuin kenties koskaan. ”Olen aivan liian väsynyt. En pysty tällaiseen. Minä menen nyt.”

”Älä… Pyydän…” Hän pudistaa päätään. ”Ei. Mene vain. Tietenkin. Anteeksi…”

Jokin hänen äänensävyssään saa minut kuohumaan yli. En ole koskaan suuttunut hänelle. En kertaakaan, koska en tee sellaista. En suutu ihmisille. Edes silloin, kun hän teki minusta lelunsa ja heitteli minua pitkin lattioita, minä en suuttunut hänelle. Mutta nyt pelkästään hänen murtuvan äänensä kuuleminen saa suoneni kiehumaan. Minussa palaa.

”Nyt vittu riittää. Riittää! Tätä menoa minä aivan oikeasti kadun, että koskaan palasin. Minä luovuin unelmistani ja tulevaisuudestani ollakseni sinun rinnallasi, ja sinä maksat minulle takaisin tällä! Olen täynnä sitä. Olen täynnä sinua. Tämä on tarpeeksi. Minä en koskaan halunnut tällaista elämää, en ikinä! Ehkä minun olisi todella pitänyt naida Victoria!”

Hän on aivan hiljaa. Pieni lapsi. Ei enempää eikä vähempää. Peitto suojanaan, silmät täynnä kyyneliä. Hän ei kurota minua kohti, hän ei sano mitään. Itkee vain hiljaa ja katsoo minua kuin olisin vihdoin paljastanut, kuka todella olen. Ehkä minä tein juuri niin. Suljen oven perässäni sanomatta mitään.

*

Kun Victoria avaa minulle oven, minä alan itkeä hillittömästi. Ystäväni on pukeutunut tummanvihreään leninkiin, mutta avannut jo hiuksensa kenties käydäkseen makuulle. Hän näkee heti, miksi olen täällä. Hän vetää minut lempeästi sisään ja siirtyy keittiöön. Hetken päästä kuulen teepannun vislaavan.

Muut ovat nukkumassa. Teen kaadettuaan Victoria istuutuu seurakseni olohuoneeseen. Hän ei käy herättämässä ketään. Olemme kahden. Sydämeni sykkii kiitollisuutta. Teen mausteinen aromi täyttää aistini, annan sen tyynnyttää kyyneleet.

”Minä en pysty tähän enää”, henkäisen. ”Saanko puhua sinulle? Jaksatko kuunnella?”

Victoria nyökkää. Kiitän häntä. En voi vaatia hänen aikaansa ja energiaansa miten sattuu. Varsinkaan keskellä yötä.

”Wilhelm on käynyt koko ajan sairaammaksi. Enkä nyt tarkoita hänen fyysistä vointiaan. Hän sanoi minulle, että… Ei hyvä luoja. Se oli liikaa.”

Victoria nyökkää. Hän odottaa rauhassa, että saan puhuttua.

”Hänen pelkotilansa ovat riistäytymässä käsistä. Ne ovat jo kietoneet hänen koko terveytensä vyyhtiinsä… Minä en pysty enää avaamaan sitä. En mitenkään… Ja minä pelkään, että en jaksa enää kauan. Tämä ottaa kovemmin voimille kuin haluaisin.”

Victoria laskee kuppinsa sohvapöydälle. Hän ristii kätensä ja kumartuu minuun päin.

”Tiedäthän, että hänen terveytensä ei ole sinun vastuullasi?”

Nyökkään.

”Tietäähän Wilhelm sen myös?”

”Tietää. Olemme puhuneet siitä. Mutta kun pelko tulee, se vain tulee. Yleensä se menee ohi, kun pitelen häntä, mutta tänään en edes koskenut häneen.”

”Miksi?”

”Olin… olen niin vihainen. Minua suututtaa, että päästin tilanteen leviämään käsiin. Olen raivoissani sekä itselleni että hänelle. Hän flirttailee sairautensa kanssa niin avoimesti, että tiedän sen vievän hänet, jos kierrettä ei saa katkaistua.”

”Paljonko sinä käytät aikaasi siihen, että murehdit hänen hyvinvoinnistaan?”

”Enemmän kuin minun pitäisi”, huokaan syvään.

Victoria ei sano minulle mitään. Arvostan sitä, että hän ei tuputa minulle näkemyksiään. Siinä suhteessa hän ja Maria ovat kovin samanlaisia. Rakastan heitä molempia. Victoria on tuntenut minut aina. Hän tietää, milloin tarvitsen vain hänen lämpimän läsnäolonsa.

”Minä huusin hänelle”, soperran, ”huusin ihmiselle, jota rakastan…”

”Sellaiselta ei voi aina välttyä.”

”Ei. Minä en ole ikinä huutanut hänelle. Me olemme aina keskustelleet.”

Victoria kallistaa päätään.

”Minä taisin sanoa pahasti. Ei luoja… Sanoin katuvani häntä. Ei… Ei helvetti…”

Tunnen kyyneleet jälleen kuumina silmissäni. Kuinka minä saatoin? Pitelen teekuppia käsissäni. Enää se on pelkästään kuuma. Minua itkettää, vaikka itken. Se ei lopu koskaan. Tee polttaa kurkkuani, mutta juon sen silti.

”Miksi tämä on tällaista? Emmekö voisi vain elää rauhassa kuten tähänkin asti? Onko tavallinen, tasainen elämä todella liikaa pyydetty…”

”Julius. Sinä vaadit itseltäsi liikoja.”

”Minuakin pelottaa. En halua hukkua jälleen.” Pudistan päätäni. ”Kuinka saatoin sanoa hänelle sillä tavalla? Ei helvetti…”

Pystyn näkemään hänet nyt. Hän on pimeässä ja nukkuu katkeilevaa, pelokasta unta. En muista, milloin olisimme viimeksi nukkuneet erossa toisistamme. Lasken tyhjän kupin pöydälle ja tuijotan Victoriaa pitkään. Ihana, kaunis ensirakkauteni. Tuntuu, että siitä pojasta, joka leikki Victorian ja Fridan kanssa kadunkulmilla, on jäljellä enää pelkkä väsynyt kuori.

”Minä lupasin hänelle, etten jätä häntä yksin pimeään”, kuiskaan ääni väristen, ”ja nyt tein juuri niin… Minun on mentävä takaisin.”

”Ei sinulla ole velvollisuutta tehdä niin.”

”Minä haluan tehdä niin.”

Victoria nousee ylös. Hän hymyilee.

”Hyvä. Se on aina hyvä.” Victoria tulee lähemmäs, vie käden rinnalleni. Puristan hänen kättään hetken, se on lämmin ja elävä. ”Kuuntele itseäsi. Älä tee mitään siksi, että sinun on pakko. Me luomme pakon aina itse.”

Nyökkäilen hiljaa. Kaunis, älykäs ystäväni. Hänen kättään puristaessani ymmärrän, etten tarkoittanut sanojani. En minä halunnut haaveilemaani tulevaisuutta. Se oli pelkkää satutetun pojan kuvitelmaa. Kenties todella pidin Victoriasta kerran, mutta me olemme eri maailmoista. Sanotut sanat kaikuvat mieleni laitamilla. Minun täytyy pyytää anteeksi.

”Kiitos, Victoria. Minä menen nyt kotiin, rakas prinsessani tarvitsee minua”, sanon hiljaa ja painan kevyen suukon Victorian kämmenselälle. Victoria hymyilee.

”Pidähän huolta itsestäsi, ystävä. Prinssitkin tarvitsevat joskus omaa aikaa.”

Nyökkään. Pyyhin kyyneliäni. Sydän läpättää rinnassani kuin kaltereita vasten räpiköivä lintu.

*

Huone on kauttaaltaan pimeä. Sytytän kynttilän ja asetan sen varoen sängyn vierelle. Erotan tiukasti lämpimiin vaatteisiin kiedotun hennon ruumiin ja kiinni painetut luomet. Elämä on piirtänyt kartaston hänen kasvoilleen. Suupielien iho repeilee, silmienympärykset punoittavat. Hellyys kuohuu yli, kurotan häntä kohti, mutta hän avaa silmänsä ennen. Hän ei ole nukkunut hetkeäkään, näen sen heti. Silmäkulmat täyttyvät kyynelistä.

”Voi, rakas, anna minulle anteeksi”, kuiskaan ja vedän hänet syliini. Pidän häntä tiukasti rintaani vasten, annan hänen turvautua minuun. Vapisevat kädet löytävät paikkansa eivätkä päästä irti.

”Ei, anna sinä minulle anteeksi”, hän hengähtää.

”Olemme ihan toivottomia.”

”Sinulla on täysi oikeus olla minulle vihainen. Olisit sinä voinut jäädä sinne, missä olitkin.”

Pudistan päätäni.

”Muru. Sinä itket. Älä esitä urheampaa kuin olet. En minä voi jättää sinua tänne, kun tiedän, että sinä näytät tuolta ja pelkäät ihan yksin…”

Suuret, pelokkaat silmät. Hän voi sanoa mitä vain, mutta minä tiedän, että tänä yönä hän tarvitsee minua.

Puhallan kynttilän sammuksiin ja vetäydyn makuulle pitäen hänet sylissäni. Pidän häntä lujaa, mutta varoen jokaista kulmaa ja mutkaa, joka voi rikkoutua. Hän painautuu aivan vasten rintaani. Siitä tulee mieleen vanhat ajat. Ne kerrat, kun kerroin hänelle ensimmäisiä kertoja, kuinka paljon hän minulle merkitsee ja hän käpertyi syliini ihmetellen sanojani.

”Nyt ei ole enää hätää. Minä sanoin sinulle kamalasti, ja tahdon pyytää sitä anteeksi. En minä kadu meitä, en voisi. Olen aina tiennyt, että tässä maailmassa on joku, jonka kanssa jakaa kaikki, joku, jonka kanssa hengittää samaan tahtiin… Ole rauhassa. En tarkoittanut sitä.”

”Kyllä minä ymmärrän, että tämä käy voimille. Minäkin olen siitä pahoillani. Oikeasti.”

Pörrötän hänen tukkaansa.

”Kulta, pidetäänkö huomenna rauhallinen päivä? Aivan kahdestaan. Nukutaan myöhään. Leivotaan jotakin. Käydään ihastelemassa syksyä puutarhassa, minä voin kantaa sinut penkille.”

”Se… se olisi ihanaa.” Hento ääni. Annan suukon päälaelle.

”Haluatko keskustella vielä?”

”Minua väsyttää…”

”Minuakin.”

Rakas kömpii lähemmäs, ottaa tavallisen asentonsa. Hän painaa päänsä olalleni ja minä kiedon käteni hänen ympärilleen. Hän on kauttaaltaan kylmä, vedän peittoa tiukemmin yllemme. Ei mitään hätää. Minä olen tässä.

”Hyvää yötä.”

”Hyvää yötä, rakas.”

Rajat

 Yö on pehmeä, reunoistansa taipuisa. Pysymme tiiviisti vällyjen välissä, rakas on käpertynyt aivan liki minuun. Pakkanen on alkanut kerääntyä talonnurkkiin, viileässä nukkuisimme sikeästi. Olen valmis vetämään rakkaan syliini ja painamaan silmäni kiinni, kun hän yllättäen avaa suunsa.

”Nyt taitaa olla minun vuoroni.” Hän nousee istualleen, hätkähdän heti. Viimepäivinä olen antanut hänen vain levätä, tuonut hänelle kuumaa mehua ja painanut lempeitä suudelmia hänen ohimolleen.

”Hmm?”

”Tule syliin.”

”Ai?” Minä kömmin hänen syliinsä, painan varoen pääni hänen polvilleen. Hän vetää minut lähemmäs, pörröttää hiuksiani ja antaa suukkoja kaikkialle, minne ylettää.

”Rakas? Ah… Mitä nyt? Sinähän aivan, aa, odota –”

Rakkaani lopettaa hetkeksi.

”Mitä tarkoitat ’sinun vuorollasi’?”

”Se olet aina sinä, joka ottaa syliin. Ja…” Hänen kätensä kulkevat alemmas kehollani. Hymähdän.

”Sillä tavalla se on luonnollista – tiedäthän…”

”Sen ei tarvitse mennä aina niin päin. Saisinko kokeilla erästä asiaa? Olen miettinyt sitä.”

”Joo, tietenkin. Joo. Kysytkö sinä minulta lupaa? Voi kulta…”

Nousen istualleni, hän tarttuu minua kasvoista. Erotan vaatimuksen mustissa silmissä, vaikka on jo syksynhämärä.

”Kysyn. Tietenkin.” Hän antaa minulle niin lempeän suudelman, että jokin minussa kuohuu yli. ”Sinä ansaitset tulla nähdyksi. Sinulla on rajat, joita pitää kunnioittaa.”

Minä en kykene muuta kuin tuijottamaan. Sisälläni räjähtelee. Kauniita, ystävällisiä räjähdyksiä. Vaaleanpunaista ja persikkaa.

”Minulle ei ole koskaan sanottu mitään noin kaunista”, parahdan.

”Pelkkä minimi. Tämä on vasta alkua. Meidän molempien pitää alkaa kuunnella, mitä sinä aivan todella haluat ja tarvitset – myös sinun itsesi.”

”Kiitos…” En pysty muuhun. Sisälläni velloo lempeä myrsky. ”Kiitos.”

Hän kuljettaa kättään poskellani, piirtää kosketuksellaan rajojani kuin tahtoisi löytää ne uudelleen. Haluan sen olevan hän, joka sen tekee. Vain hän saa maalata minut olevaksi. Hän ja hänen rakastavat, osaavat kätensä.

Rakas painaa minut kevyesti vasten peitteitä. Kallistan pääni taaksepäin, annan hänen kulkea minut kauttaaltaan läpi. Luoja. Minä olen elossa. Tajuntani halkeilee. Säröistä loistavat kaikki maailman sävyt. Kyyneleet valuvat poskilleni. Olen taivaassa. Minun on pakko olla. Onko hän sitten enkeli, joka ottaa minut vastaan kultakutreineen, suutelee jokaista osaani, antaa niille elämän ja merkityksen? Hänen täytyy olla. Näen kaiken. Joka säikeen, joka minua tässä todellisuudessa pitelee. Olen kaikkialla, ja silti lähempänä itseäni kuin koskaan.

Kaikki tapahtuu samassa. Hänen kosketuksensa, tasainen rytminsä. Minä itken. Minä hajoan. Putoan ja kohoan samanaikaisesti. Kun kaikki on ohi, olen pelkkä sotkuinen, vapiseva kasa vasten vasta vaihdettuja lakanoitamme.

Hän on siinä. Kiinni kyljessäni. Pelastaja. Hän silittää minua, painaa pieniä suukkoja hiuksiini. Minä elän. En tiedä, olenko elänyt koskaan ennen tätä. Miten maailma ei ole aiemmin ollut näin kirkas? Minä vaivun takaisin syysyön hämärään, mutta näen selkeämmin kuin koskaan. Hohdan pimeässä. Olen elävä tähti.

”Rakas… Kuinka sinä…”

”Ssh, nukutaan vain”, hän kuiskaa vasten kaulaani, lähettää viimeisen värähdyksen koko kehooni.

”Missä sinä olet oppinut jotakin tuollaista? Luoja…”

Tunnen hänen hihittävän kaulaani. Voi rakas.

”Minähän sanoin, että tämä on vasta alkua”, hän sanoo hiljaa, ”mutta nukutaan nyt.”

”Minä… Kiitos. Kiitos...”

”Itketkö sinä?”

”En…”

”Rakas!”

”Ei hätää! Olen vain niin onnellinen!”

Hänen kasvoillaan on sama ilme kuin aina, kun hän ei saata uskoa minun tarkoittavan sanojani. Pieni hymynkare, viaton ja nuori vielä. Hänenkin rajansa ovat vasta piirtymässä, ja meillä on kokonainen ihmiselämä aikaa. Suutelen häntä hiljaa ennen kuin painan pääni hänen vierelleen.

Kun sanomme hyvää yötä, minä tiedän olevani kotona hänen ihollaan.

Utopia

 On kuulas ja punainen syyspäivä, kun rakkaani pudottaa pommin välillemme. Illanviettomme on ollut rauhallista, seisomme Barretien puutarhassa ruskan koristeleman puun alla. Syksy on käynyt aloittamassa maalaustyönsä pihamaalla. Wilhelm nojaa puuhun ja näyttää hytisevän kylmästä kaikkien vaatekerrostensakin alla.

”Minä sanoin, että en voisi kuvitella meille lapsia ihan syystä”, hän sanoo yllättäen.

”Ai? Älä siitä huoli, sehän oli pelkkä ajatusleikki.”

”Minun siskoni lapsi. Hän kuoli.” Rakkaan ääni on kaukana. Vuosien päässä, siinä ajassa, jolloin minä en ollut vielä syntynyt tähän maailmaan.

”Mitä sinä tarkoitat?” Tunnen tarvetta vilkuilla taakseni. Kukaan ei ole lähellä kuulemassa, muiden nauru jää taaksemme.

”Minä tapoin siskoni lapsen. Se lapsi olisi vienyt minulta kaiken, joten minä tapoin sen.” Wilhelm ei katso minuun. Hän ei katso mihinkään.

”Mitä… mitä sinä…”

”Minua ei voi päästää sellaisten olentojen lähelle, jotka vievät minulta kontrollin. Tapoin siskoni ja silloin rakastamani miehen. Siinä se. Sen minä halusin sanoa sinulle silloin kerran.”

Minä muistan sen päivän. Rakkaani hajosi. Se oli vain hetki ennen meidän toista taukoamme. Kuvittelin, että hänestä erossa oleminen sattui ensimmäisellä kerralla, mutta toinen repi minut kappaleiksi. Hän löi minua viimeisen kerran ja me menimme kihloihin saman yön aikana. Sitten hän katosi kahdeksi vuodeksi. Tästäkö se johtui? Nämä sanatko hänet hajottivat?

”Minä… Minä en ymmärrä.”

”Olen tappanut ihmisen, Julius. Ei minulla ole siihen mitään lisättävää.”

”Oletko sinä tosissasi…”

Vaikka tiedän, että hän on. Rakkaani voi olla mitä tahansa, mutta hän ei valehtele. Katson häntä pitkään. Paleleva, hauras olemus. Kasvojen iho halkeilee ja punottaa, huulipuna korostaa sävyjä. Pieni, kaunis ihminen. Mutta tappaja? Kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Hän kävelee pois. Jättää minut siihen, yksin jonkin sellaisen kanssa, joka on suurempi kuin kumpikaan meistä. Muista vain Anrabas erottaa, että jotakin tapahtuu. Jokin lähtee liikkeelle, enkä saa sitä pysähtymään. Jään ruskanpunaisen puun alle ja tuijotan epäuskoisena käsiäni. Tappajan käsiä. Minun piti olla meistä se, joka on hukkunut vereen selvitäkseen hengissä. Olen lian ja kivun kasvattama. Ja nyt hän sanoo olevansa samanlainen. Minun turvapaikkani, kaunis rakkaani.

”Julius?” Anrabasin pehmeä, soinnikas ääni. Säpsähdän ja pakotan hymyn kasvoilleni. ”Onko kaikki hyvin?”

En kykene vastaamaan heti. Jään kiinni. Käteni vapisevat.

”Sanoiko Wilhelm jotakin?”

”Hän… hän…”

”Käynkö puhumassa hänelle?”

”Ei!” parahdan kovempaa kuin haluan. En siksi, ettei Anrabasista olisi apua, vaan siksi, että kaiken jälkeen koen yhä menettäväni rakastani vampyyrina vietetyille vuosille. Anrabas oli siellä. Minä en.

”Hän… Hän mainitsi jotakin todella erikoista. Menneisyydestään. Minä en… Minä en tiedä, mitä tekisin.”

Anrabasin ruiskaunokkisilmät suurenevat. Samassa ymmärrän, että hän tietää.

”Sinä…”

”Se, mitä hän sanoi, on totta.”

”Kuulitko sinä?”

Anrabas pudistaa vaaleaa päätään.

”Minä vain tiedän. Erikoista, että hän päätti kertoa siitä nyt.”

En tiedä, tarkoittaako ”nyt” syksyä vai aikaa häittemme jälkeen. Elämää, jonka valitsimme. Yhdessä vanhenemista, pieniä askelia, jotka muodostavat kauneimman polun meille kulkea. Huomaan, että minua itkettää, mutta jokin pimenevässä syysillassa estää minua tekemästä niin. Anrabas tiesi ennen minua. Todellisuus, jota en saa koskaan kiinni. Tuijotan yhä käsiäni. Tappajan kädet. Minä en olisi halunnut hänen olevan samanlainen. Miksi hän ei kertonut? Miten syvällä hänen haavansa ovat?

”Puhu hänelle, Julius. Hänen on pitänyt kaikkea sitä sisällään aivan liian kauan.”

”Siksikö hän on sellainen…”

”Tiedät hänen sisarestaan, etkö tiedäkin?”

”Tiedän.”

”Sitten sinä varmasti ymmärrät.”

”Mutta hän… ”

Hän on aina ollut minulle puhdas. Joku, jonka huulilta löytää itseni uudelleen ja uudelleen. Anrabas vie kätensä olalleni ja katsoo minua pitkään. Tämä kaunis, lempeä mies on ollut syli rakkaalleni niin pitkään, että minun pitäisi kiittää häntä siitä. Nyt hän antaa tukensa minulle ja astelee sisälle. Kaikki muut menevät lämpimään, mutta minä annan syyspakkasen löytää iholleni.

Tähdet syttyvät taivaalle kuin pienet kynttilät. Kun rakas palaa takaisin, hän on kietonut kaulahuivin tiukasti suojakseen. Hän on niin hauras, että minua itkettää. En silti voi vetää häntä luokseni. En sen jälkeen, mitä olen saanut tietää.

”Sinä särjet minun sydämeni, rakas”, parahdan. Hänen ilmeensä on lohduton, silmät mustemmat kuin yötaivas.

”Olen pahoillani, että annoin sinun naida minut ennen kuin kerroin. Minun ei koskaan pitänyt.”

”Minä olen aina pitänyt sinua puhtaana. En sellaisena kuin minä. Minä olen tappanut ihmisiä pysyäkseni elossa, enkä voi ikinä antaa sitä itselleni anteeksi. Minä olen ollut pelkkä katurakki. Mutta sinä… Rakas, minä olen aina halunnut ajatella sinusta hyvää. Minun sydämeeni sattuu, että sinä olet tappanut jonkun ja tahtonut sitä.”

Hän nojaa jälleen puuhun. En enää tiedä, tekeekö hän sen etsiäkseen turvaa vai eikö hän vain jaksa seisoa. Hän ei ole toipunut erityisen hyvin. En erota hänen kasvoiltaan ainuttakaan tunnetta. Hän on vuosien takaisissa hetkissä, toistelee niitä väsyneiden silmäluomiensa takana. Me olemme yrittäneet puhua tästä jo vuosia, mutta jokainen kerta on päättynyt paniikkiin. Nyt, kun hän vihdoin puhuu, en erota häntä sanoistaan.

”Minä kaduin vasta, kun rakastamani mies kertoi minulle kuolinvuoteellaan, että olisi halunnut poikansa syntyvän tähän maailmaan ja tapaavan minut. Surin sitä, mitä olisin voinut saada. Ehkä olisin ollut silloin lähempänä häntä. Mutta poikaa ei ollut. Näekö nyt – minä en ole koskaan osannut muuta kuin haluta.”

”Minä… Minä en voi uskoa tätä todeksi.”

”En ole ollut puhdas koskaan, Julius. En ole sitä, mitä sinä turvaltasi halusit, kun rukoilit taivasta avuksesi. En voinut luvata sinulle mitään, ja nyt sinä tiedät, miksi.”

Nielaisen kyyneleet. En suostuisi itkemään, sillä tämä ei ole minun itkuni. Olen itkenyt monet hänen itkuistaan. Kuinka pitkälle rakkauteni on valmis taipumaan? Ihmiselämä on aina ollut minulle pyhä. Minä olen vastentahtoisesti riistänyt elämiä ja kuvitellut, että kaikki, mitä siitä seurasi, on ollut oikeutettua. Maksu teoistani.

Tuijotan haurasta olentoa edessäni ja yritän löytää itseäni hänestä. Tiedän antaneeni hänen lyödä minut alas, koska kuvittelin olevani joku, joka ansaitsi kivun. Olemme käsitelleet sen jo pois. Wilhelm on ollut minun rangaistukseni ja turvani. Siinä järjestyksessä.

”Minä… Minä en tiedä, voinko elää tämän kanssa.”

Rakkaani ei vieläkään katso minuun. Hän ei sano mitään. Ei ano eikä itke. Se on pahinta kaikesta.

”Halusin elämän, jossa ei enää satu. Jossa minun ei tarvitse käsitellä jatkuvaa kuolemaa ja verta. Tahdoin pois sieltä, siksi haaveilin häistä ja lapsista, maailmasta ilman tuskaa. Utopiasta.”

”Sinä tiesit, että jäät siitä paitsi minun kanssani. Eikö siskosi ole jo kertonut sinulle, että mitään haavemaailmaa ei olekaan? Minä olen mätänemässä. Olen aina ollut. Silti sinä valitsit minut.”

”En anna sinun mädäntyä. En varmasti.”

”Sinun puheesi ei tee mitään järkeä. Olet ristiriidassa todellisten ajatustesi kanssa.”

”Tämä on minulle liikaa.”

”Koska se rikkoo haavekuvasi.”

”Koska minä rakastan sinua!”

”Se on sinun haavekuvasi!”

Kavahdan kuin minua iskettäisiin jälleen. Jossakin sisälläni tiedän, että minun olisi helpompi hyväksyä se kuin tämä. Wilhelm katsoo minua viimein silmiin, ja näen niistä liikaa, kaiken kerralla. Ne eivät ole pitkään aikaan olleet tyhjät. Joskus minä näen hänen pohjaansa saakka. Siellä kuhisee. Hän on yksi suuri spiraali, joka imee kaiken sisäänsä.

”Ajatteletko sinä todella, että minä nain sinut vain kiillottaakseni itselleni kuvan turvasta?”

Hän ei vastaa, vääntelee vain käsiään.

”Kuinka sinä…”

”Julius. Ole kerrankin rehellinen itsellesi. Siitähän me olemme viimeaikoina keskustelleet.”

”Miten helvetissä minun pitää sanoa tämä siten, että sinä ymmärrät minun olevan tosissani? Minä olisin voinut saada turvallisen ja pehmeän elämän mistä tahansa niinä kymmenenä vuotena, jotka vietimme erossa. Sain töitä ja elämän. Minä olin kunnossa! Olisin voinut tehdä mitä tahansa.”

”Mene sitten ja elä elämäsi loppuun! En minä sinua enää pitele, jos sinä sitä pelkäät!”

Jokin kiiltää yössä. Sormus. Hän heittää sen. Antaa meidät pois. Ja sitten me hajoamme. Yhdessä, samanaikaisesti, koska sellaisiksi me olemme muovautuneet. Hän vie kädet suulleen ja parahtaa. Polvet eivät enää kestä, hän on kaatua, ja minä otan hänet kiinni, pitelen häntä vasten yötä. Hän itkee minun rintaani ja minä hänen hiuksiinsa.

”Anteeksi, rakas, anteeksi”, hän sopertaa. ”Olisi pitänyt kertoa jo kauan sitten.”

”Rakastan sinua. Luoja, minä rakastan sinua, eikä se ole harhaa tai haavetta. Me olemme tässä. Sinä tiedät, kuinka kaipasin luoksesi kaikkina niinä hetkinä, jotka vietimme erossa. Sinä tiedät…”

”Sormus, se…”

”Etsitään se. Ei hätää. Kulta…” Puristan hänet tiukasti itseäni vasten, suutelen hänen päälakeaan. Ei hätää. Minä en jättäisi häntä.

Me etsimme sormusta pitkään, mutta kukaan muista ei tule kysymään meidän peräämme. He ovat oppineet tunnistamaan hetket, jotka kuuluvat vain meille kahdelle. Valot sisällä sammuvat, mutta me etsimme yhä. Kun käteni vihdoin osuu johonkin kylmään, hihkaisen ja me molemmat istumme hetken viileällä nurmikolla sormusta pidellen.

”Ole jatkossa rehellinen itsellesi”, rakas kuiskaa, kun pujotan sormuksen hänen sormeensa. ”Jos tämä kaikki on sinulle liikaa, sano se. Ota etäisyyttä.”

”Juuri nyt minä haluan olla tässä sinun kanssasi. Okei?”

”Okei.”

”Minä opettelen edelleen. Sinäkin. Tämä on jotakin, jota en usko voivani hetkeen hyväksyä, mutta tiedäthän sinä…”

”Olen niin kiitollinen sinusta. Kiitos, kun olet siinä.”

”Minäkin sinusta. Aina.”

Tartun hänen käteensä, siihen, jossa sormus jälleen on. Se on niin kylmä, etten usko hänen enää tuntevan mitään. Painan pehmeän suukon sormuksen päälle. Me olemme tässä edelleen. Ei minua ilman häntä.

”Täällä on käynyt viileäksi. Mennäänkö sisälle?”

”Mennään”, hän vastaa ja hymyilee.

Me kävelemme sisälle sylikkäin. Tähdet jäävät tuikkimaan yöhön, ja minä uskon syvällä sisimmässäni, että voisimme kohdata huomisen kuten ennenkin.

Kuunsilta: epilogi

 

Epilogi: Kunnes tapaamme

Päivänä, jona hyvästelin hänet, kuu loisti erityisen kirkkaana. Minä kerroin hänelle maailmasta, jonka olin saanut. Tähdenhohtoisista käytävistä ja illoista kaupungin eri laidoilla. Sairaanhoidosta, kyynelistä ja menetyksistä. Uusista löydöistä. Nurmikiven voimista ja teknologian kehityksestä. Hän kuunteli hiljaa, nyökytteli välillä. Tapa, jonka hän oppi meiltä ihmisiltä. Kenties hän kantaisi sitä oman ikuisuutensa loppuun, nyökyttelisi vielä omiensa luona.

Hän kertoi minulle todellisuudesta, jonka hän kohtasi. Vihaisina leimuavista galakseista ja lempeistä tuulista. Virtauksista, jotka miltei veivät mukanaan. Hän kertoi, kuinka oli löytänyt omansa, hengittänyt todellisuutta heidän kanssaan ja iloinnut. Minä hymyilin hänen tarinoilleen, ymmärsin jälleen vähän enemmän ja silti vähemmän kuin koskaan. Katsoin omaa pienuuttani hänen suurina hehkuvista silmistään.

Me kerroimme yhdessä oman tarinamme. Kertomuksen tytöstä ja muukalaisesta. Nimettömistä, jotka löysivät toisensa saman kuun alla. Kätemme koskettivat jälleen, ja minusta tuntui kuin kaikki aika välillämme olisi kaikonnut. Silloin minä ymmärsin, ettei etäisyydellä ollut merkitystä sellaisille, jotka olivat kerran katselleet samaa taivasta ja kuunnelleet puitten laulua. Me löytäisimme toisemme uudelleen ja uudelleen.

Kun tiesin hänen lähtevän, piirsin ringin hänen otsaansa aivan kuten hän teki minulle silloin, kun olin vielä taimi siitä, mitä olin hyvästiemme hetkellä. Vihdoin tiesin eleen merkityksen. Hän hymyili minulle. Minä kerroin hänelle pitäväni katseeni taivaalla. Katselisin niin kauan, että näkisin hänet jälleen kuunsiltana maailmojemme välillä.

Päästin irti hänen kädestään ja tiesin, että meillä olisi paljon kerrottavaa toisillemme, kun tapaisimme taas.

Kuunsilta: luku 32

 

Luku 32: Kotona

Vuosi myöhemmin

Kuljen ihmisjoukon keskellä työntäen kärryä täynnä lämmintä keittoa ja leipiä. Ihmiset ovat jo oppineet muodostamaan selkeitä jonoja. Nälkäiset silmät eivät enää ahmi kaikkea ennen suuta. Minä tuskin maltan omaa nälkääni katsellessani, kuinka ruoka kulkee onnellisena hymyileviin suihin.

Valtiaat eivät tulleet tänään mukaan ja Remington on vyötäisiään myöten hukkunut töihinsä. Työryhmä on lähempänä jotakin Igranin äänialtojen kaltaista kuin koskaan. Ihmiskunta on tullut viimein siihen pisteeseen, että mahdollisuus tutkimusten laajentamisesta kraaterin toiselle puolelle on mahdollinen. Igran oli aina oikeassa. Me osaamme itsekin. Kenties hän näki tulevan kehityksemme jo ennalta. Hän ei ole täällä, joten en voi kysyä. Igranin lähdöstä on kulunut vuosi ja kolmetoista päivää. Hänen käsityksensä hyvästien jättämisestä on sama kuin minullakin. Silloin, kun hän poistui Tornista, aika olisi ollut väärä. Siksi minä katselen paljon taivaalle, odotan ystäväni siluettia ilmestyväksi.

Ihmiset ovat tänään hiljaisempia kuin yleensä. En ole joka päivä mukana jakamassa ruokaa. Joskus käyn toisilla alueilla antamassa keskusteluapua ja viemällä muita elintarvikkeita niitä tarvitseville. Askeleet ovat hitaita, tuskaisen hitaita, mutta me otamme ne yhdessä. Kaikki meistä.

”Elara! Sinäkö siellä, tyttöseni?” Lempeä ääni. Käännyn ja erotan Magdan hymyileväiset, uurteiset kasvot.

”Magda, hei!” Heilutan vanhalle naiselle kättäni. Emme ole ehtineet keskustella pitkään aikaan. Hän viettää suurimman osan ajastaan keskuksessa, enkä ole käynyt siellä kuukausiin. Torni elättää minut nyt, niin väärältä kuin se joskus tuntuukin. Joinakin öinä en saa unta, koska minusta tuntuu, että minä sain kaiken ja jätin edellisen elämäni mätänemään taustalle. Sitten minä muistan, että käyn täällä edelleen lähes päivittäin. Kohtaan ihmisiä, puhun heille, sidon heidän haavojaan. Minulla on yhä kraaterin toisella puolella säästämäni liuos tallessa. Olen opettanut Tornissa sen valmistusta.

Narnia on yhä olemassa. Minun rakas koloni seinässä. Joskus, kun Tornin säihke käy liian kirkkaaksi silmilleni eikä taivaskaan voi minua auttaa, minä käperryn vanhalle, elämänhajuiselle patjalleni ja nukun yöni sikeämmin kuin koskaan. Kaiken muiden minulle tervetuliaislahjaksi jakaman olen pitänyt tallessa. Osan olen antanut eteenpäin niille, joiden polvet ovat auki ja silmät vielä ihmeestä tietämättömät.

”Voi, Elara, me emme olekaan ehtineet keskustella pitkään aikaan”, Magda tokaisee. ”Kuinka sinä voit? Onko Torni pitänyt sinusta hyvää huolta?”

Nyökkään ja virnistän.

”Minä voin erinomaisesti, kiitos kysymästä. Nykyinen elämäni pitää minut eri tavalla kiireisenä.”

”Silti sinä käyt aina täällä. Olen kuullut sinusta paljon hyvää keskuksella.”

”Toki minä käyn, tämä alue on kaikesta huolimatta minulle koti.”

Magda siristää silmiään. Kenties nainen muistaa yhä, mitä sanoin hänelle kodista palatessani kraaterin toiselta puolelta. Magda lusikoi mausteista keittoa suuhunsa ja hymyilee minulle.

”Niin, tässä maailmassa on pelkkiä mahdollisuuksia sellaiselle, jonka silmät ovat niin auki kuin sinun”, Magda sanoo. ”Minun pitää palata pikimmiten keskukselle. Tulehan käymään taas joskus. Haluan keskustella kanssasi pitempään.”

”Oi, minä tulen”, hymähdän. ”Voin tuoda mukanani jotakin kierrätettävää.”

Tornin yltäkylläisyydessä ylimääräistä riittää. Näkemykseni maailmasta on kaukana siitä, mitä Torni on, mutta minun sydämeni ei ole enää ennakkoluuloista raskas. Tämä maailma ansaitsee uuden mahdollisuuden. En enää sulje kättäni nyrkkiin sen edessä.

”Elara!” Hätkähdän. Magda on jo mennyt, puhuja on mies, jonka äänen tunnistaisin missä vain.

”Hei, Remington. Mikä sinut tänne ajaa?”

”Halusin vain nähdä, kuinka sinulla sujuu.”

Hymähdän. Miehen kasvot ovat eläväisemmät kuin se kivinen kuvajainen, jota katselin koko seikkailumme ajan. Hänen kävelynsä on paikoitellen yhä vaikeaa haavoittumisen jäljiltä, mutta hän peittää sen hyvin. Sanon hänelle usein, ettei hänen tarvitsisi. Ei ole heikkoutta olla satutettu.

”Medeina on luvannut tehdä kaikille kakkua”, Remington hymähtää, ”hänen keksintönsä käyvät toinen toistaan mielenkiintoisemmiksi. Hän on saanut päähänsä tarjoilla sinistä kakkuaan näillä kierroksilla. Mitä siihen sanot?”

Nauru pakenee huuliltani.

”Minusta se on hyvä idea.”

”Sinä olet maistanut hänen edellisiä luomuksiaan. Se ei ole hyvä idea, ei laisinkaan.”

”Hän tekee parhaansa.” Hymähdän. ”Kuinka tutkimukset edistyvät?”

Remingtonin silmissä alkaa kiiltää. Kysymystä seuraa pitkä, tarkoin artikuloitu vastaus tutkimusten tilasta. Remington ei ole vieläkään oppinut, etten minä ymmärrä tieteellisiä termejä. Silti hänen riemunsa kuunteleminen saa sydämeni hymyilemään. Tämän miehen ilo on minun iloni. Kun Remington lopettaa, hän vie kätensä harteilleni. Nojaan hetken häneen kuten nojaisin vanhempiini ja siskooni, jos he olisivat yhä täällä.

Mutta Remington on minulle muutakin. Hän ja valtiaat. He eivät ole korvike sille perheelle, jota en saanut. He ovat oma ulottuvuutensa, oma värikkäiden galaksien kirjo elämäni taivaalla. Minun sydämessäni on heille jokaiselle eri väristä rakkautta.

”Tuletko sinä tänään kotiin?” Remington kysyy.

Pudistan päätäni.

”Tänään minun tarvitsee saada viettää hetki yksinäni.”

”Menetkö sinä Narniaan?”

”Menen. Yhdeksi yöksi vain. Pyydä Medeinaa jättämään minullekin pala sinistä kakkua.”

Remington hymyilee vinosti.

”Toki, toki, jos siinä on mitään syömisen aihetta.”

”Niin, ja kerro Tornin kirjastonhoitajalle, että minä toivoisin saavani enemmän tietoa siitä, mitä ’Narnia’ varsinaisesti tarkoittaa. En ole vieläkään saanut täysin tietää, mitä menneet elämät sillä tarkoittivat.”

”Minä sanon. He ovat varmasti tehneet työtä sen selvittämiseksi.”

Remington vetää minut lähelleen, pitelee minua kuin jotakuta, joka on syntynyt samasta tähdestä, yhteisestä ajatuksesta. Sellaisena minä hyväksyn hänet minua vasten. Minä näytin hänelle vuoret ja taivaan. Olemme käyneet korkealla monta kertaa yhdessä. Joka kerralla me ymmärrämme kaikesta yhä vain vähemmän, ja se on kauneinta, mitä on. Olemme vain pieniä ihmisiä, hetkeksi tähän maailmaan piirrettyjä.

Kuljen yksin kohti Narniaa, mutta jo suuaukolla tiedän, että siellä on jo joku. Kuu piirtää varjoja seinille. Varjolla on sarvet ja pitkät raajat. Minä hymyilen. Olen odottanut hiljaa sydämessäni, ja nyt hän on luonani.

Kuunsilta: luku 31

 

Luku 31: Kultasäikeinen polku

Igranin lähdön jälkeen Tornissa kuhisee jonkin aikaa. Minulta kysytään jälleen kasapäin kysymyksiä, joista puoliinkaan en osaa vastata. Valtiaista vain Khadija uskoo, että minulla on jotakin tekemistä sen kanssa, että Igran lähti. Vastaan joka kerta, etten minä omista toista elävää olentoa. Ei ollut mitään tehtävää. Jos Igran tahtoi lähteä Tornista, ei minulla ollut mitään oikeutta häntä estää. Nämä ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sitä. Heille Igran on kuin aoliitti, jokin, joka on luonnossa heitä varten. Ja näiden ihmisten keskelle olen aikonut tehdä kotini.

Ajatus on alkanut jo hymyilyttää minua. Vietän kolme yötä Tornissa ja teen päivät raportteja sekä keskustelen valtiaiden kanssa. Matkan yksityiskohdat pitävät vielä meistä jokaista öisin valveilla. Igranista kyselemistä ei koskaan kokonaan lopeteta. Kärkevimmät kyselijät ovat ne tutkijat, jotka paikkaavat Remingtonia hänen ollessaan sairaalassa. Istun valtiaitten seurassa suuressa salissa, kun ydintutkimusryhmä saapuu jälleen paikalle utelemaan yhteyksistäni muukalaiseen.

”Jos ette ymmärrä, miksi hänen sitomisensa meidän maailmaan tällaisten tarkoitusperien vuoksi on paitsi epäeettistä, myös epäinhimillistä, minun on turha sitä teille selittää”, sanon kimpaantuessani ympärilläni hyöriviin miehiin.

Medeina tirskahtaa. Hänellä on kaikki oikeus tehdä niin, tämä on hänen salinsa. Yksi mies kurtistaa kulmiaan.

”Arvon valtiaat, saanko antaa ystävän neuvon?” mies kysyy. Hän on Remingtonia vanhempi, selvästikin tutkijoista se, joka pyrkii Remingtonin saappaisiin. Kunpa isäni olisi täällä. Hän ei katselisi tällaista hetkeäkään. Kenties minussa on vielä rahtunen isäni tulta jäljellä.

Valtiaat vilkaisevat ensin toisiaan, sitten minua. Istun pöydän edessä kuin yksi heistä. Tutkijat näkevät pelkästään sen. He eivät näe yhteisiä kokemuksia, punaista maailmaa, joka leimuaa silmäluomiemme takana öisin, kun emme saa unta. He eivät kuulleet samoja huutoja.

Khadija nyökkää tutkijoille.

”Älkää antako tämän tytön ohjailla teitä”, tutkija sanoo katsomatta minuun. Olen ulkoistettu. Joku, josta puhutaan kuin hän ei olisi paikalla lainkaan.

”Hän ei ole alan ammattilainen. Hän sattui vain löytämään muukalaisen.”

Valtiaat pysyvät hiljaa. Tiedän, että vähintään Medeina kohottaisi ääntään puolustaakseen minua. Normaalisti en pysyisi hiljaa omista oikeuksistani, mutta tämä ei ole minun tilani.

Khadija kohottaa leukaansa ja siristää silmiään. Hetken kuvittelen, että hän alkaa nauraa ja myötäillä tutkijaa.

”Seuraavasta vastaavasta kommentista sinä olet ulkona”, Khadija sanoo ja heilauttaa rannettaan vihjeeksi poistua. ”Pidä varasi. Elarasta on ollut meille korvaamaton apu. Jokainen, joka on hänen läsnäoloaan vastaan, voi saman tien poistua.”

”Teillä ei ole varaa menettää tutkijoita nyt, kun Remingtonin tilasta ei ole takeita.” Hymy miehen kasvoilla on lähes ivallinen. Minua puistattaa. ”Vaatii melkoisia resursseja kouluttaa ammattitasoisia tiedemiehiä ja mekaanikkoja.”

Remington on moniosaajana ollut Tornille korvaamaton. Minä ymmärrän sen nyt. Mutta todellisuus ei kysy sellaista. Me kaikki päädymme osaksi avaruutta. Silti huomaan sydäntäni kivistävän, kun ajattelen näitä saleja ilman Remingtonia.

”Me olemme oppineet arvostamaan myös toisenlaisia asioita”, sanoo Valor, joka tulee aivan lähelleni ja vie kätensä harteilleni. Yhtäkkiä he ovat kaikki siinä, tukemassa, välittämässä. Koko kehooni sattuu, taistelen kyyneliä vastaan.

”Elaran toveruus on ollut meille äärimmäisen kallisarvoista”, Medeina kertoo.

”Oliko kenelläkään vielä jotakin sanomista aiheeseen?” Khadija kysyy.

”Ei, arvon valtiaat”, tutkija sanoo ja he kaikki poistuvat yhdessä paikalta.

Jään katsomaan valtiaita kuin vieraita olentoja. Tällaisina en ole nähnyt heitä vielä koskaan. Heidän katseissaan ei ole suoranaista lempeyttä, mutta välitys huokuu heistä kuin aalto. Olen turvassa nyt. Tuijotan heitä kykenemättä kunnolla edes kiittämään.

”Minä… Minä en tiedä, mitä sanoa.”

”Tutkijat ovat käyneet koppaviksi nyt, kun Remingtonin tila on epävakaa”, Khadija tuhahtaa. Valor ja Medeina hänen vierellään ovat täysin hiljaa. Remingtonista puhuminen on valonarkaa heidän kuultensa.

”Heidän ei kannata arvostella sinua meidän läheisyydessämme. Sinun läsnäolosi on tehnyt meille enemmän hyvää kuin heidän tieteelliset saavutuksensa koskaan”, Khadija murahtaa. Tuntuu kuumeunelta kuulla sellaisia sanoja hänen suustaan.

”Minä arvostan tätä”, sanon. ”Uskon, että heidän saavutuksissaan ei ole mitään vikaa, asenteissaan vain.”

Valtiaat pudistelevat päitään. Minua tuskin kuulusteltaisiin enempää enää tänään. Otan kolmannen omenan hopeavadilta ja rouskaisen sen kyljestä palasen. Olen oppinut syömään maltillisesti, jotta vähäiseen ravintoon tottunut kehoni ei petä minua. Joka kerta, kun valtiaat kutsuvat minut pöytänsä ääreen, tunnen suunnatonta kiitollisuutta. Ruoka ja lämpö eivät ole minulle itsestäänselvyys.

”Itse asiassa, Elara”, sanoo Medeina, joka ei ole puhutellut minua suoraan pitkään aikaan. Kenties hän ei ole uskaltanut tehdä niin. ”Me olemme yhdessä ajatelleet erästä seikkaa. Meillä on sinulle ehdotus.”

Valor hymyilee minulle tavalla, jonka pitäisi merkitä jotakin. Lasken omenan lautaselleni.

”Tahtoisitko sinä olla täällä meidän kanssamme?”

Räpyttelen silmiäni. Muistelen Remingtonin kauan sitten tekemää tarjousta.

”Tiedämme, että Remington on halunnut sinut tänne jo pitkään”, Valor sanoo kuin näkisi mieleeni. ”Me kuitenkin tiedämme, ettet sinä haluaisi jäädä pyörimään toimettomana saleihimme. Me voisimme tarjota sinulle työtä.”

Työtä? Sitä minä en ollut ajatellut. Olen jo päättänyt jäädä tänne asumaan, kuten Igranille kerroin, mutta työ ei ole tullut mieleeni. Mitä sellaista he haluavat minulta, mitä heillä ei jo ole? Ihmiset, jotka nukkuvat satiinilakanoissaan ja pukevat silkkiä ja helmiä.

”Minä jäin ajattelemaan sitä, mitä sanoit tämän maailman tilasta”, Valor sanoo. ”On totta, että emme voi vaikuttaa kaikkeen. Meidän puolellamme on kuitenkin paljon sellaista, joka kaipaa korjausta. Me ajattelimme, että sinä voisit toimia siltana meidän välillämme. Tornin alueen ja reunalla kasvaneitten.”

”Se… Se olisi uskomatonta”, hengähdän. ”Mutta odotahan… Mikä se sellainen toimenkuva oikein on?”

”Me emme tarkoin vielä tiedä”, Medeina virnistää, ”mutta kyllä me sen keksimme. Sinä saat auttaa meitä. Meidän tulee kartoittaa kaikki sellainen, josta Tornin tulee olla tietoinen.”

Tähtien nimissä, se tulisi olemaan hirvittävä urakka. Köyhyys ja keskukset, paiseitaan piilottelevat solaarisen säteilyn uhrit ja kolmosiaan elättävät perheenäidit. Maailma pursuaa kaikkea sellaista, jolta Torni on tähän asti kääntänyt selkänsä.

”Minä otan työn vastaan”, sanon hymyillen. He ovat oikeassa, he tarvitsevat jonkun, joka näyttää kädestä pitäen. ”Mutta minä en voi edustaa kaikkia. Meistä ihmisistä jokainen on yksilö, joka ansaitsee tulla kohdatuksi omana itsenään.”

”Toki”, Khadija sanoo tavallista hiljempaa. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että hän ei kuuntele.

”Meidän tulee lähestyä tilannetta sekä ilmiöitten että ihmisten kannalta.”

Hiljaisia nyökkäyksiä. Joskus minusta tuntuu, että olen nähnyt enemmän elämää kuin valtiaat yhteensä.

”Me katsomme tilannetta yhdessä. Ja Elara…” Medeina pitää pitkän tauon. ”Älä huolehdi kraaterin toisesta puolesta ja solaarisesta säteilystä. Meidän työryhmämme tekevät jatkuvasti töitä kaiken sen eteen. Igranin menetys oli iso isku, mutta me tiesimme sen tulevan.”

On minun vuoroni vain nyökätä. Igran lentää tuolla jossakin, kenties tutkii ääniaalloillaan, missä häntä odottaisi paikka, jota hän saisi kutsua kodiksi. Meidän planeettamme se ei olisi, mutta se ei ole keneltäkään pois. Igran palaisi vielä sanomaan minulle näkemiin, lupaukseksi siitä, että vielä joskus nauraisimme yhdessä.

Joku saapuu saliin ryminällä. Hätkähdän ja käännän katseeni salin sisäänkäynnille. Tornin palvelusväki kulkee usein hopeaan ja platinaan sonnustautuneena, siitä tunnistan tulijan heihin kuuluvaksi.

”Tärkeitä uutisia valtiaille!” tulija ilmoittaa. ”Remington elää! Hän selviää!”

Minä nousen ylös tuolistani ennen valtiaita. Etiketti ja säännöt unohtuvat, kun sanat iskostuvat tajuntaani. Mies on elossa. En tiennyt ajatelleeni asiaa niin kovin ennen kuin kyyneleet kastelevat poskeni. Valtiaat tuijottavat minua pitkään helpotuksen koko kirjo kasvoillaan. Lopulta me kaikki halaamme toisiamme. Retkikuntamme pysyisi kasassa. Pieni, saman kuun alla kasvanut perhe.

*

Valtiaat haluavat aina kaiken lähelleen, joten sairaalarakennus löytyy aivan Tornin liepeiltä. Terveydenhuollon ammattilaisia asuu myös itse Tornissa. Mitä tahansa äärimmäisen mukavuuden ylläpitämiseksi. Olen lukenut kerran isäni vanhoista kirjoista, että entisaikojen sairaalat olivat kauttaaltaan valkoisia. Ajatus pistelee ihon alla yhtä paljon kuin muisto punaisesta kraaterin toisesta puolesta.

Sairaalan käytävä on helakan persikanvaaleanpunainen. Koristeita on käytännöllisistä syistä vähemmän kuin muualla, mutta täältäkin löytyy omat kuvionsa. Seinille on maalattu erilaisia kukkia valkoisilla koukeroilla. En tunnista kukista ainuttakaan, mutta ne tekevät tehtävänsä, sillä huomaan hymyileväni niille.

Minut ohjataan käytävän viimeiseen huoneeseen. Entisaikojen ihmiset ovat antaneet meille paljon osaamistaan, me kuljemme heidän tekemillään poluilla, mutta en usko, että heidänkään sairaalansa tuoksuivat elämältä. Kuoleva, kituva haju levähtää kasvoilleni heti ovelta. En anna sen estellä minua.

Remington pyysi minua ensimmäisenä. Sitten vasta valtiaita. Leikin, että se ei tunnu minussa joltakin. En osaa tarkalleen kertoa, surettaako vai riemastuttaako se minua. Minua ei yhtä kaikki enää kuvota olla miehen lähellä. Kenties se on parasta, mihin pystyn hänen suhteensa. Remington makaa pehmeän vaaleanpunaisella sairaalasängyllä. Hänen poskensa ovat lommoilla ja silmänsä kiinni. Sähkönsininen katse avautuu oitis, kun minä tulen huoneeseen.

Vedän tuolin Remingtonin sängyn vierelle. Mies kääntää raukeasti päätään minuun päin. Hänen silmänsä ovat täällä kuin kaksi kirkasta avaruutta keskellä vaaleanpunaista maailmaa. Remingtonin käsi nousee peiton alta, sekin on käynyt heikommaksi kuin aiemmin. Vapisten se hapuilee omaani. Tartun siihen ajattelematta mitään.

”Minä olen päättänyt jäädä Torniin”, kerron miehelle. ”Valtiaat tarjoavat minulle töitä. Me lähdemme yhdessä tutkimaan niitä rakenteellisia ongelmia, joita maailmassamme on.”

”Miten… naiivia.”

”Anteeksi kuinka?”

”Tietenkin valtiaat… keksisivät jotakin niin naiivia. Sinä ja sinun iänikuiset kauniit ajatuksesi. Olet upeinta, mitä tässä maailmassa on.” Miehen sanat tuntuvat teräviltä, mutta ne sanotaan aidolla, rehellisellä äänellä.

”Ei ole naiivia tiedostaa ongelmia.”

”Ei, ei, en minä sitä. Sinä vain olet… Ah. En minä taida osata puhua sinulle enää. Olen viettänyt niin kauan aikaa täällä.”

Silitän miehen kättä. Hän on väärässä. Kyllä minä ymmärrän, mitä hän sanoo. Hän ajattelee, että olen liian nuori ja kuvittelen voivani parantaa kaiken. Minä en vaivaudu korjaamaan häntä, sillä hän saisi itse nähdä. On ihmisen pahin virhe kuvitella pystyvänsä kaikkeen. Me asetamme vain askelia kohti tulevaa. Pienen kultasäikeisen polun jollekulle muulle kävellä.

”Mutta en minä… En minä halua sinulle vain saarnata. Kiitos, kun tulit. Sinulla ei varmasti ole ollut yhtään ikävä seuraani, kun olen tällainen.”

Tuhahdan. Miehen itseriittoisuudella on tumma puolensa.

”Yllättyisitkö, jos sanoisin, että minulla on ollut kaipuu seuraasi?”

Remington hymyilee tavalla, joka on laimea versio hänen aiemmasta tavastaan hymyillä.

”Elara…” Nimeni kohdalla hänen ilmeensä vakavoituu. ”Saanko sanoa sinulle jotakin? Sinä et välttämättä halua kuulla sitä.”

Erotan äänessä silkkaa pelkoa. Hän puhui samalla tavalla, kun kuvitteli kuolevansa. Sanoissa on sama lopullisuus. Minä nyökkään. Olemme vihdoin yhdessä, koko pieni perheemme. Hän en voisi sanoa mitään, mikä ajaisi minut enää pois.

”Minä taidan rakastaa sinua. Odota. Älä vedä liian nopeita johtopäätöksiä. En tiedä, millä tavalla. En tiedä enää laisinkaan. Sinä olet saanut minut ajattelemaan ajatuksia. Sellaisia, joita en ole koskaan ajatellut. Minä haluan vain olla lähelläsi. Katsella maailmaa kuten sinä.”

Kyyneleet pyrkivät takaisin silmäkulmiini, koska syvällä sisimmässäni olen aina tiennyt tämän. Kuristava hellyys, joka lankeaa osakseni. En tiedä, miltä rakkauden kuuluu tuntua sydämessä. Minä rakastan Remingtonia ja Igrania, valtiaitakin. Isääni ja äitiäni. Siskoani, jonka verta minulla on käsissäni. En osaa vetää eroa heitä kohtaan tuntemani välille. Tarvitseeko minun? Eikö rakkauden kuulu ennen kaikkea olla vapaus eikä kahle?

Huomaan hymyileväni varovasti. Elämäni täällä on vasta alussa. Punaisen päälle maalattaisiin kauniita, kirkkaita kuvia. Elämän värisiä. Jatkan Remingtonin käden silittämistä. En anna hänen lipua pois.

”Sitten minä tahdon näyttää sinulle erään paikan”, sanon hiljaa, ”sellaisen, jossa maa ja taivas kohtaavat ja jossa kuu valvoo yötämme.”

Kuunsilta: luku 30

 

Luku 30: Kohti huomista

Punainen peittää minut kauttaaltaan, tuskin sallii minun hengittää. Seison korkealla vuorella, koko muu maailma on punaisen hehkun vallassa. Tuijotan lamaantuneena, kuinka mustuneet puut kurottavat kohti taivasta, kuinka ruoho surkastuu kuumuuden käydessä sietämättömäksi. Saatan miltei nähdä jokaisen pienen liikkeen puitten pinnalla. Kuumeista suhinaa. Maailma hukkuu.

Joku koskettaa olkaani. Hetken kuvittelen sen olevan Igran. Kaiken punaisuus hyppää silmille, mutta olento takanani on ihminen keskellä mielipuolista maisemaa. Hän ei ole vielä sulautunut punaiseen. Hänen kasvonsa ovat kalpeat, niiden poikki juoksee punainen viiva. Maiseman tapa ottaa häntä omaseen. Pieni verinen kuvio. Silmät ovat suuret ja tyhjät. Ne kuuluvat minun sisarelleni. Kun ymmärrän, ketä katson, kavahdan taaksepäin ja huudan. Sisko kurottaa kättään minua kohti. Vien omat käteni suojakseni, mutta ne eivät auta, niissä on verta. Kaikki on punaista. Se ei lopu koskaan, ja sisko tulee lähemmäs.

Ei! Sinä olet kuollut! Remington ampui sinut. Remington, joka on nyt itse sairaalassa. Miksi maailma huutaa, miksi –

Herään patjalta omaan huutooni. Sydämeni hakkaa kuin pyrkisi ulos rinnastani. Haluaisin kertoa itselleni, että äskeinen oli pelkkää unta, että kaikki on hyvin. Mutta tiedän, että kaikki, minkä olen jättänyt taakseni, istuu yhä kanssani pimeässä. Unet eivät lähtisi hetkeen.

Kun joku huhuilee nimeäni ulkona, säpsähdän niin, että lyön kyynärpääni jääkaapin kulmaan. Tunnistan äänen oitis. Valor. Mitä valtias tekee tällä puolella maailmaa? Nousen ylös ja vedän suuren farkkutakin suojakseni. Täkäläisten kokoamassa tervetulopaketissa oli paljon vaatteita. Kuinka voisin koskaan kiittää heitä tarpeeksi?

Ryömin ulos, kohti valoa. Kaikki käy, kunhan se ei ole punaista.

”Hyvää huomenta, Elara! Olithan sinä kotona”, Valor tervehtii iloisesti. Joskus hänen puheensa muistuttaa laulua.

”Hyvää huomenta, arvon valtias. Mikä ajaa teidät tänne luokseni?”

”Elara pieni, oletko sinä unohtanut, ettei minua tarvitse teititellä? Me tunnemme toisemme. Olemme ystäviä.” Ilme kysyy, että olemmehan varmasti. Minä hymyilen valtiaalle.

”Anteeksi, se on niin helppo unohtaa nyt, kun olemme jälleen kotona.” Täällä asetelmat elävät omaa elämäänsä. Minä sulaudun niihin oitis. Olen kasvanut toissijaisena.

”Minun asiani koskee Igrania”, Valor sanoo. Tunnen, kuinka veri jäätyy suonissani. Unen kuumuudesta ei yhtäkkiä ole tietoakaan. ”Haluaisitko sinä tavata hänet vihdoin?”

Tunnen, kuinka tajunnassani keinahtaa. Tähdille kiitos.

”Elara? Oletko kunnossa?”

”Olen. Minä vain säikähdin, että hänelle on sattunut jotakin.”

”Igran voi hyvin. Hän on toipunut matkasta erinomaisesti ja ollut korvaamaton apu meidän tutkimuksillemme. Hän on auttanut paljon. Kuunsilta-työryhmä on saanut hänestä paljon irti.” Valor pitää pienen tauon ja hengähtää. ”Oi, mutta älä minulta siitä kysy, minä en juuri ymmärrä sellaisista asioista!”

Pudistan päätäni.

”En minäkään, vaikka isäni olikin Remingtonin työtoveri.” Tosiaan. Remington. Valorin ilme muuttuu heti, kun mainitsen miehen nimen.

”Hänen tilansa ei ole kohentunut hetkeäkään”, Valor sopertaa. ”En… Emme totta puhuen tiedä, mitä hänelle käy.”

Muistelen, miltä tuntui löytää Remington kaiken sen veren keskeltä. Oli kuin olisin löytänyt ruumiin enkä elävää ihmistä.

”Sairaalassa tehdään varmasti parhaansa. Me voimme vain odottaa vastauksia.”

”Minua ei ole koskaan pelottanut näin paljon. Medeina onnistuu piilottamaan sen ja Khadija välittää vain maallisesta omaisuudestaan, mutta minä… Minä en tiedä, kuinka elää tämän kaiken keskellä. En ole toipunut matkasta laisinkaan.”

Katson Valoria pitkään. Tällä kertaa hän on luopunut sarvikoristuksistaan ja korvannut ne kruunumaisella rakennelmalla, josta roikkuu valkoisia helmiä. Helmikoristukset jatkuvat myös kasvoilla. Kaiken kiiltävän alla mies näyttää kuitenkin surullisemmalta kuin koskaan, ja minusta hän on aina näyttänyt hyvin surulliselta.

”Minäkään en ole toipunut”, huokaan. Uni elää minussa vielä liian vahvana. Sen terävät reunat ja punaisena huutava todellisuus. ”Heräsin painajaisesta vain vähän ennen kuin sinä tulit. Ja kaikki täällä… Kaikki tuntuu kaiuttavan pelkojani.”

”Olen uskomattoman pahoillani menetyksestäsi. Todella olen.”

”Kiitos.” Nielaisen. ”Minä… Mitä sinä olit sanomassa?”

”Että elämä ei ole palannut uomiinsa. En tiedä, miksi odotin sellaista. Kuvittelin Remingtonin parantuvan niin vain ja kaiken sujuvan hyvin. Mutta minä en näe unia laisinkaan. En saa öisin nukuttua, pyörin vain valveilla ja ajattelen, olisimmeko sittenkin voineet tehdä jotakin.”

Muistelen, mitä Magda minulle eilen puhui ja mitä itse kerroin hänelle. Tämä maailma on meidän kaikkien koti. Turvallinen siitä huolimatta, että pelkäämme. Kannan kaikkia toiveita raskaana sydämessäni, ja olen vasta nyt ymmärtänyt, että on asioita, joille emme koskaan voi mitään.

”Kaikkea ei voi auttaa”, minä huokaan. Lähdemme samalla kävelemään kohti Tornia. Osa ihmisistä osoittelee meitä, mutta Valorin valtiaanaura pitää heidät loitolla. Huomaan, että kauempana on vartijoita soluttautuneena muiden joukkoon.

”Mitä tarkoitat?”

”Me kannamme paljon toiveita matkassamme. Paljon odotuksia. Ne kaikki eivät aina toteudu. Kuvittelimme voivamme pelastaa ihmiset toisella puolella. Todellisuudessa, jos jäljellä olisi ollut jotakin pelastettavaa, osa meistä olisi vain kylmästi hyväksikäyttänyt heitä. Emme koskaan ehtineet keskustella siitä riittävästi. Kaikki meistä eivät lähteneet matkaan samoin tavottein.”

”Khadija paljasti sen minulle ja Medeinalle. Koko Kuunsilta-projektin alkuperäinen tavoite on ollut yksinomaan vaurastuttaa meidän puoltamme.”

”Mitä sinä ja Medeina sanoitte siihen?”

”Pudistimme päitämme.”

Hymyilen. Valor ja Medeina ovat saaneet hiljalleen omaa tahtoaan näkyviin. Verho on poistunut heidän ja heidän omien ajatustensa välistä. Olen siitä iloinen. Toivon kaksikolle aidosti hyvää.

”Minä uskon, että on olemassa asioita, joille emme yksinkertaisesti voi mitään. Toisen puolen tilanne on sellainen.”

Valor huokaa.

”Ja Remingtonin tila myös. Me emme pysty vaikuttamaan kaikkeen, vaikka kuinka haluaisimme. Olemme lopulta vain pieniä ihmisiä suuressa leikkikentässä. Emme voi hallita maailmaa. Annetaan asioiden tapahtua. Kenties joskus kuulemme tai näemme, mitä toiselle puolelle tapahtui. Ehkä oma teknologiamme kehittyy.”

”Niin minä toivon.”

”Ja ehkä Remington jaksaa vielä taistella ja selviää. Se ei ole meidän käsissämme.”

Alamme lähestyä Tornia. Täällä ihmiset eivät enää tuijota, eivät edes minua. Koristuksiensa alle hukkuvaa kansaa ei kiinnosta.

”Sen sijaan on olemassa asioita, joihin voimme vaikuttaa”, sanon kovemmalla äänellä. ”Minä en tahdo, että Khadijan ja Remingtonin suunnittelemaa sortoa tapahtuu missään. Koskaan. Ei toisella puolella eikä… täällä. Oletko katsonut ympärillesi, Valor?”

Valorin kasvot ovat ihmetystä täynnä.

”Samat ongelmat elävät meidänkin keskuudessamme. Halu valloittaa ja hallita. Sortaa toisia alas. Tiedätkö, Valor… Meillä on paljon tekemistä täälläkin.”

Kun astumme sisään Torniin, minä näen Valorin ilmeestä kaiken. Unohdan unen kauhukuvat saman tien. Olen synnyttämässä toivonkipinää.

*

Igran odottaa minua omassa huoneessaan. Yllätyn siitä, kuinka koristeellisen huoneen valtiaat ovat hänelle antaneet. Violetinhohtoiset satiiniverhot ja pylvässänky helmiyksityiskohtineen ei varsinaisesti huuda Igrania. Ystäväni on käpertynyt sängyn vierelle ja nousee koko pituuteensa minut nähdessään. Hän on korkeampi kuin sänky.

”Elara!” Igran hengähtää. Hän ojentaa kätensä minua kohti ja virnistää niin, että näen koko sahalaitaisen hammasrivistön. Tartun hymyillen käteen.

”Minulla on ollut sinua ikävä.”

Painaidun aivan kiinni Igraniin. Joko hän on oppinut täällä halaamaan tai se on aina ollut hänellä verissä.

”Kuinka sinä voit?”

”Matka takaisin oli huomattavasti vähemmän kivulias”, Igran vastaa. ”Minä pystyin yhä skannaamaan teidän kieltänne sen jälkeen. Kokoani en voinut muuttaa ja ääniaaltojeni enimmäismatka lyheni hetkeksi, mutta sanoisin haittojen pysyneen minimissä. Nyt olen jo täysin toipunut.”

”Entä ajatuksesi? Mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?”

”Minä ajattelen, että minun osuuteni teidän tarinassanne alkaa olla lopussaan.”

”Sinä lähdet pois.”

Igran nyökkää.

Tiesin hänen lähtevän. Olen tiennyt sen alusta alkaen. Meidän ilmamme ei ole Igranille suotuista, hän ei saa täältä sitä, mitä hän tarvitsee. Kun ajattelen Valorin kirkasta ilmettä ja Magdan lämmintä syliä, tiedän, että minun tarinani on vasta alussa.

Istuudun Igranin sängynlaidalle ja heiluttelen jalkojani. On uskomatonta, että olemme saaneet kulkea tämän matkan yhdessä. Olen kiitollinen kivusta ja särystä, naurusta ja itkusta. Kaikesta hänen rinnallaan.

”Minä aion saada valtiaat huomaamaan oman puolemme sisäiset ongelmat”, sanon hiljaa. ”Olen jo aloittanut pehmittämään Valoria. Minä kuulin eilen, että tällä puolella on alettu levottomaksi. Ihmiset ovat minua katsellessaan ymmärtäneet, että on mahdollista kohota korkealle.”

Huokaisen.

”Minulle siinä ei ole kyse siitä. Helpompaa olisi, jos ruoka ja muut elintärkeät seikat jakautuisivat tasaisemmin.”

”Sinulla on puhdas sydän, Elara.”

”Niinkö? Minä vain ajattelen, että niin olisi oikein.”

”Sitä minä tarkoitinkin.”

Igran istuutuu vierelleni sängylle. En muista hänen koskaan varsinaisesti istuneen alas. Hänen kurkustaan pääsee hentoa, sirittävää ääntä. Se on rauhallista kuunneltavaa.

”Minä aistin teidän väreistänne kaunista tulevaisuutta, jos vain kykenette tarttumaan siihen”, Igran sanoo. Hän ja hänen värinsä. Voisin tuntea hänet ikuisuuden, enkä silti ymmärtäisi hänestä kuin hetken verran. Rakastan sitä. Ikuista oppimista ja seikkailuja.

”Uskon parempaan maailmaan. Me kaikki opimme jotakin matkallamme. Kunpa Remington selviäisi hengissä.”

”Hänen tilansa on yllättävän vakaa. Väri on sama kuin aiemmin. Minä sanon, että hän selviää, mutta en voi antaa siitä lupausta, koska minunkaan aistini eivät ole erehtymättömät. Välitätkö sinä hänestä?”

Nyökkään. Olen oppinut pitämään Remingtonin tavasta olla lähelläni. Hänen himonsa laantuu ajan kanssa. Sitten voisin kuvitella keskustelevani hänen kanssaan maailman kauneudesta.

”Minä en aio jäädä tänne enää”, Igran sanoo ja osoittaa satiiniverhoja.

”Ovatko he valmiita sinun kanssasi?”

”Eivät he koskaan ole. He haluavat aina lisää. Minä olen heille oikotie. En aio estää teidän kansaanne kehittymästä jäämällä teidän luoksenne. Te voitte löytää reittinne itse, teillä on kaikki kykenevyys siihen. Kenties seuraavassa kymmenessä vuodessa te pystytte jo omin avuin ylittämään kraaterin.”

Nousen ylös ja avaan parvekkeen oven. Ilma on jo viileää, yötaivas tuikkii tuhansine tähtineen. Nyökkään kohti taivasta. Igran voisi mennä koska tahansa.

”Minä en hyvästele sinua nyt, sillä en lähde planeetaltanne vielä. Palaan vielä kotiisi hyvästelemään sinut kunnolla.”

”En halua minkäänlaisia hyvästejä. En koskaan. En harrasta sellaisia. Kaikki, jotka olen koskaan tavannut, ovat aina luonani.”

Jokainen maisema ja ihminen. Kuunkajo aron yllä ja hellä kosketus keskellä vuoristoa. Minä muistan ne kaikki, painan ne syvälle sydämeeni.

”Tiedät silti, mitä tarkoitan.”

”Tiedän minä. Kiitos. Tule luokseni sitten, kun olet valmis lähtemään. Minä odotan sinua Narniassa.”

Igran leijuu jo parvekkeen yläpuolella. Hänen hiuksensa leijuvat vasten indigotaivasta. Olen nähnyt paljon kauniita asioita, mutta Igran tänä yönä on niistä taianomaisin. Hänen katselemisensa saa minut uskomaan onnellisempaan huomiseen.

”Minä aion vihdoin hyväksyä Remingtonin tarjouksen ja jäädä tänne asumaan”, sanon vielä ennen kuin Igran kohoaa korkeammalle. Igranista pääsee lempeä kirahdus.

”Hyvä. Minä odotinkin, että hyväksyisit sen.”

”Mene jo. Käytävältä kuuluu ääniä.”

”Minä tulen tapaamaan sinua vielä. Sitten, kun olet taas kotona.”

”Sanon heille, että tämä on heidän parhaakseen.”

Igran virnistää. Sitten hän on jo poissa.

Kun oveen koputetaan, huoneessa olen vain minä. Tulija on Valor. Hänen vihreät silmänsä laajenevat hämmästyksestä.

”Mihin Igran…”

”Te ette löydä häntä enää täältä”, minä sanon hymyillen.