Luku 27: Täältä ikuisuuteen
Vuorilla ei vieläkään tuule. Se on ensimmäinen ajatukseni. Seuraava on se, että Remington ei kykene kävelemään kivikkoista polkua vuorten päälle. Hänen haavansa ovat liian syvät, kipu alkaa hiljalleen saavuttaa miestä. Vilkaisen Igrania. Ystäväni ymmärtää saman kuin minäkin. Igran kaappaa Remingtonin hetkessä käsivarsilleen. Hän on meitä muita niin paljon pitempi, että hänelle ei tuota ongelmia kantaa ketään.
”Ei, minä kävelen!” Remington älähtää oitis.
”Sinut kannetaan ja sillä selvä”, minä sanon. Se Elara, joka lähti kolostaan syömään päivällistä Torniin, ei olisi koskaan uskonut käskyttävänsä maan tärkeintä miestä. Se Elara on nähnyt ja kokenut paljon sen jälkeen.
”Minä pärjään kyllä”, Remington vastustelee. Igran sirahtaa. Mies pysyy hiljaa.
”Voisin antaa tarkan arvion haavojesi laadusta, mutta on parempi, että kuuntelet sitä, joka on enemmän kaltaisesi”, Igran sanoo äänellä, johon ei ole vastaan väittämistä.
Vuoren toisella puolella meidän täytyy pitää levähdystauko. Muutama tunti unta kaikille. Igran lupaa valvoa, hänen unentarpeensa ei ole samanlainen. Jälleen yksi asia, jota en hänestä tiennyt.
Käperryn pieneksi vasten kalliota. Uni tulee hetkeksi, se on levoton ja täynnä verenpunaisia kuvia. Herään huutoon, joka katkeaa ja haihtuu, kun avaan silmäni. Pelkkää unta. Kauhukuva. Vilkaisen sydän väpättäen Remingtonia, joka lepää kauempana. Meidän olisi jatkettava pian. Myös Khadijalla on haavoja. Tämä joukkio tulisi saada mitä pikemmin turvaan. Unen punaiset pelot istuvat yhä tiiviisti rinnallani, minun on hankalaa saada henkeä. Entä, jos en kyennyt tekemään tarpeeksi ja nämä ihmiset saavat tartunnan ja kuolevat joka tapauksessa?
Nousen ylös ja muistan kielekkeen, jolle kapusin yksin ensimmäisellä kerralla. Seuraan vanhan itseni jälkiä, ajattelen hänen ajatuksiaan. Hän oli innoissaan. Täynnä toivoa. Joku, jolla oli ajatustensa nurkissa vielä perhe. Huokaisen syvään. Osaan jo antaa menneelle itselleni anteeksi sen, että uskalsin toivoa. Minun on uskallettava jatkossakin, sillä maailma ei ole kylmä ja kova. Ei ole todellisuuden vika, että unelmamme maalattiin verenpunaan.
Igran leijuu kielekkeen yläpuolella. Hänen hiuksensa keinahtelevat jälleen painottoman oloisina ilmassa. Hänen ei tarvitse kääntyä minun puoleeni, sillä hän on tuntenut ennalta heräämiseni ja uneni, kaiken. Voin luottaa siihen, että Igranin edessä minun ei tarvitse selitellä sitä, mitä olen.
”Ajatteletko, että olet menossa kotiin, vai tuntuuko tämä sinulle joltakin muulta?”
Hymähdän. Igran näkee aina asioista sellaisia kulmia, joita en ole osannut edes vilkaista.
”Minä olen menossa kotiin, mutta en ole sama ihminen, joka olin lähtiessä. Mutta sillä tavallahan se toimii.”
Vedän henkeä.
”Entä sinä, Igran? Minne sinä menet sitten, kun tämä on ohi?”
Nyt tuntuu oikealta hetkeltä kysyä. Aiemmin en olisi uskaltanut, koska en olisi halunnut kuulla vastausta.
”Totta puhuen minä en oikein tiedä.”
”Et tiedä?”
Igranin lamppusilmissä kiiltää. Niihin katsominen on joka kerralla seikkailu. Sukellus vihreään avaruuteen.
”Muistatko, kun sanoin solaarisen säteilyn muistuttavan minua kodista?”
Nyökkään. Tuntuu, että siitä keskustelusta on valovuosia. Se tapahtui jollekulle aivan toiselle.
”En tarkoittanut sillä kotini olevan kuuma saati säteilevä. Vastaavan kaltainen ilmiö kuin teidän aurinkonne putoaminen tuhosi minun planeettani.”
Vien käden suulleni.
Maisema, joka levittyy allemme, on tiedon valossa pelkästään surullinen. Kuu valaisee kuivan, silti elävän aron. Minussa ei ole enää kyyneliä, joten jään tuijottamaan Igrania kykenemättä sanomaan mitään.
”Suurin osa kansastani selvisi, mutta minulla ei ole enää paikkaa, jota kutsua kodiksi”, Igran kertoo.
Sisälläni velloo. Osa minusta toivoo, ettei olisi koskaan kysynyt.
”Siksi sinä siis tulit tänne. Maahan”, sanon hiljaa.
Igran nyökkää. Ele saa kyyneleet kihoamaan silmäkulmiini. Hän tekee sitä yhä. Opettelee. Aivan kuten minäkin.
”Joskus minusta tuntui, että koti on siellä, missä minusta välitetään. Missä rakkaimpani ovat. Sitten he jäivät tänne. Ja nyt…” Huokaan syvään. Katson taakseni, alas leiriytymisalueelle. Valtiaat ja Remington nukkuvat sikeästi. ”Nyt minä en enää tiedä.”
Täällä on kaikesta huolimatta hillittömän kaunista. Kuunhohtoinen todellisuus ja sen alla he, joista olen oppinut pitämään. Hiljaisena ja odottavana lepäävä aroalue. Yksittäiset puut, joiden pinta ei ole musta punaista vasten, kuten toisella alueella kaupungin takana. Täällä ei näytä maailmanlopulta. Tämä näyttää paikalta, jossa maailma on jo loppunut. Mutta lopun takana on aina uusia alkuja. Huomaan hymyileväni.
”Me selviämme kyllä, emmekö selviäkin?”
Igran nyökkää.
”Sinä olet jo tainnut ymmärtää.”
”Koti on sitä, mitä ikinä teen siitä. Tämä maailma on meidän kotimme. Me vain leikimme sen kentillä.”
”Siksi minä kiertelin ja päädyin teidän luoksenne.”
”Olen iloinen, että kohtasimme.”
”Niin minäkin.”
Igran koskettaa kättäni ja samassa tiedän, että mikään ei ole ikuista. Ei koti, ei turva, ei mikään sellainen, johon ihminen kuvittelee voivansa käpertyä. Se ei silti tee maailmasta terävää kohdata. Kaikki on jatkuvassa liikkeessä. Tuulta ei tarvita liikuttamaan lehtiä, ne osaavat kulkea itsekin. Hitaassa, mutta ikuisessa jatkumossa.
Se, jääkö Igran maahan vai päättääkö hän palata omiensa luokse, ei liity minuun mitenkään. Siksi en kysy. Hän kertoisi kyllä, jos aikoisi jäädä tai lähteä. Ikuinen liike meidän välillämme jatkuisi silti. Vaikka Igran lähtisi pois, minä muistaisin aina, että kerran kohtasimme vertaisina. Kenties kohtaisimme uudestaan kymmeniä, satoja kertoja. Sellaisena minä haluan todellisuuteni.
”Elara, pelottaako sinua?”
Suuni vastaa ennen kuin ymmärrän tietäväni vastauksen.
”Ei”, sanon. ”En ole koskaan paennut mitään. Minä uskallan ottaa seuraavan askeleen.”
Igran sipaisee poskeani.
”En anna sinulta saamaani nimeä pois”, Igran sanoo hiljaa, ”en vielä. Minä haluan, että sinä muistat täältä tähtiin saakka, että juuri sinä olit se, joka sai nimetä nimettömän.”
Minä muistan. Ehkä siinä on minun oma ikuisuuteni.
”Sinun nimesi”, minä kuiskaan, ”se tarkoittaa ystävää kielellä, joka on kuollut kauan sitten.”
Igran tuijottaa minuun. Kasvoille vääntyy hymy.
Siirryn Igranin vierelle ja katson alas arolle. Tällä puolella kraateria hiljaisuudellakin on ääni. Jossakin taivaankannella maailmat kohtaavat ja laulavat meille. Kenties siihen lauluun minä uskaltaisin painaa pääni, antaa itseni unelle ja luottaa, että kuvat olisivat pehmeitä ja puolellani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti