Luku 9: Nurmikivet
Laboratorio on tarkoin vartioitu. Igranin huuto kuuluu paksujen, äänieristettyjen ovienkin läpi, sillä se ei ole lähtöisin ihmisestä. Sitä ei voi piilottaa. Laboratoriotilojen edessä minut pysäytetään, minulta kysytään merkityksettömiä kysymyksiä, mutta minä en pysähdy, minä pusken eteenpäin, sillä minun ystävääni sattuu.
”Hyvä neiti, te ette voi astua eteenpäin.”
”Olkaa hyvä ja rauhoittukaa.”
”Tiloihin ei päästetä ketään.”
Igran. Minun on pakko päästä hänen luokseen. He eivät voi satuttaa häntä, vaikka en olekaan paikalla. Vartijat yrittävät tarttua minuun, mutta minä peräännyn. En tahdo tuntemattomia iholleni. Heillä ei ole oikeutta tehdä tätä minulle. Eikä Igranille.
”Anteeksi, mutta voitteko päästää hänet sisään?” Kirkas, ystävällinen ääni. Vartijat perääntyvät. Medeina astelee paikalle raskasta laahustaan kiskoen. Hänen suuret silmänsä kiiltävät.
”Arvon valtias, me emme voi päästää ketään sisälle juuri nyt. Remingtonin määräys.”
”Minä olen teidän valtiaanne, kuun tähden, päästäkää tyttö sisälle.”
”Laboratoriotilat on tällä hetkellä altistettu solaariselle säteilylle. Te ette yksinkertaisesti voi mennä sisälle.”
”Mutta –”
Kohotan käteni valtiaalle. Tiedän sen rikkovan joka ikistä olemassaolevaa etikettiä. Se ei kuitenkaan särje sydäntäni toisin kuin Igranin katkeilevat huudot.
”Kiitos”, kuiskaan Medeinalle. Hän nyökkää minulle varovainen hymy kasvoillaan. ”Minä odotan.”
”Sitten minä odotan sinun kanssasi.”
Hymy pysyy kasvoillani vain hetken. Medeinassa on jotakin pohjattoman surullista. En täysin tavoita hänen ydintään, meidän väliimme jää paljon rikkauksia ja hehkua, mutta pidän lempeydestä hänen silmissään.
”Anteeksi, että poistuin pöydästä sillä tavalla. Pahoittelen karkeaa käytöstäni. Minä… Minä en vain tahdo, että kehenkään sattuu enää.”
Medeina pudistaa päätään.
”Ei hätää, pikkuinen, me ymmärrämme kyllä.”
”Voitte välittää pahoitteluni myös tosille valtiaille siltä varalta, että en enää kohtaa heitä.”
”Kyllä te kohtaatte. Me lähdemme yhdessä ylittämään kraateria.”
”Aikooko jokainen valtias todella lähteä?”
Medeina vilkuilee ympärilleen, vetää minua hivenen sivummalle. Asetumme pyöreän ikkunan eteen aavistuksen kauemmas vartijoista. Igran ei enää huuda, laboratoriotilan oven takana on täydellisen hiljaista. Sisintäni kylmää.
”En sitten ole koskaan sanonut tätä”, Medeina sanoo vieden sormen suulleen kuin pikkutyttö, joka aikoo kertoa suuren salaisuutensa. ”Meidän hallintomme perustuu siihen, että meitä on kolme. Jos me lähdemme, menemme kaikki yhdessä. Niin se vain menee. Kun on sellaisessa asemassa kuin me, täytyy tehdä valintoja sillä perusteella, mitä meiltä odotetaan.”
Nyökkään. En tiedä, miten minun kuuluisi vastata näin henkilökohtaiseen tunnustukseen. En lopulta tiedä maamme hallinnosta juurikaan. Minun ymmärrykseni rajoittuu siihen, mitä olen kuullut kaduilla. Vanhojen rouvien puheista saa usein kiinni kaiken olennaisen, kun osaa erotella totuuden väritetystä.
”Hyvä on. Te lähdette kaikki. Ketkä muut lähtevät?”
”Sinä, tietenkin. Valitsemastamme koneesta riippuen ajaja ja yksi mekaanikko. Ja Remington.”
”Niin, häntä varmasti tarvitaan matkalla.”
Medeinan ilme muuttuu. Jos hänen kasvonsa eivät olisi valkean ja sinisen maalin peitossa, olen varma, että erottaisin heleän punastuksen poskilta. Medeina muistuttaa enemmän teinityttöä kuin minä, vaikka hän on minua yli kymmenen vuotta vanhempi. Se ei herätä minussa mitään muuta kuin syvää surua.
En ehdi sanoa mitään, kun laboratorion ovet hilataan auki. Säpsähdän. Vilkaisen Medeinaa ja vartijoita. Hetki sitten olisin vain sännännyt sisälle ja huutanut, mutta nyt näen, miksi sisään ei voi vain juosta.
Minulle puetaan paksu takki, jonka materiaalia en tunnista. Kasvoni suojataan koko naaman peittävällä maskilla. Sen sisällä on hankalaa hengittää, mutta en piittaa sellaisesta. Olen lähempänä Kuunsiltaa kuin koskaan. Vasta, kun minut ohjataan sisälle laboratorioon ja Medeina jää nyökkäilemään ja hymyilemään taakseni, ymmärrän, millaiseen maailmaan minut on päästetty sisään.
Laboratorio on suuri, mutta ei niin suuri kuin ajattelin. Se on täynnä plekseillä eristettyjä tiloja. Ovia, joiden eteen on vedetty keltamustaa huomioteippiä. Tauluja täynnä kuvia ja viivoja. Kaikkea sellaista, joita tavallisen ihmisen tuskin annettaisiin nähdä. Kemikaalipulloja, joilla voisi tuhota koko Tornin. Kävelen kaiken keskellä varoen koskemasta mihinkään.
Laboratorion nurkassa on suuri vihreällä lasilla eristetty tila. Neliskulmainen häkki, miltei kuin akvaario ilman vettä. Sen sisällä kyyristelee muualta tänne saapunut ystäväni. Igranin silmät ovat valkeammat kuin aikaisemmin, niissä kipinöi. Igrania ei ole sidottu mihinkään, mutta häkin ilma väreilee. Solaarista säteilyä. Vasta silloin huomaan kivenlohkareet häkin molemmissa nurkissa. Tutkijat ovat lohkaisseet paloja kraaterin reunoilta.
”Pieni alus”, kuulen tutun, notkean äänen takaani. Se ei ole menettänyt sointiaan, vaikka sen edessä on suuri, kasvot peittävä happimaski.
”Me tarvitsemme pienen aluksen”, Remington sanoo.
En jää hänen vierelleen, en tahdo tuijottaa vihreän lasin takana lojuvaa Igrania kuin eläintä. Menen aivan kiinni lasiin, ja vasta koskettaessani sen kylmää pintaa ymmärrän, ettei se ole lasia laisinkaan.
”Aivan, se on aoliittia”, Remington sanoo kuin ymmärtäisi hämmennykseni oitis.
”Jos se suojaa solaariselta säteilyltä, miksi ette ole hyödyntäneet sitä tutkimuksissanne?”
”Me olemmekin. On vain ollut mahdotonta käyttää sitä aluksen rakentamisessa, sillä sen vaikutus kumoutuu muiden ainesosien kanssa. Lisäksi meillä on sitä niin rajoitetusti, että emme voi käyttää sitä kaikissa kokeiluissa.”
”Missä muodossa se esiintyy luonnossa?”
”Kiteenä.”
Hymyilen. Remington ei näe kasvojani maskin takaa, mutta katson silti suoraan häneen. Minä tiedän, mistä aoliittia saa. Olen juossut vuorilla kuin kauris, olen kurkistanut jokaiseen koloon ja onkaloon, kolunnut luolat läpi. On olemassa paikka, joka hehkuu vihreänään. Minä kutsuin kiteitä nurmikiviksi. En tiennyt. En koskaan tiennyt.
Voisinko päästää nämä ihmiset vuorten luoliin? Vuoret ovat olleet ainoa paikka, jonne Torni ei näe. Ainoa tila, jota ihmiset eivät ole itsekkyyksissään riistäneet omakseen. Onko Remington mies, johon voin luottaa sen verran, että kerron hänelle? Ei. Ei hän ole. Mutta on olemassa kraateri, jota kukaan ei ole vielä ylittänyt. En uhraisi luontoa sen edestä, mutta en voi jättää tätä näin. Tuijotan Igrania nurmikivisuojan läpi. Tiedän, mitä hän ajattelisi. Hänen suuret, lamppumaiset silmänsä vastaavat sanomattakin.
”Remington”, hengähdän, ”minusta tuntuu, että minä tiedän, mistä aoliittia saa.”
”Sinä… tiedät?” Yllätys huokuu miehen äänestä.
Nyökkään.
”Minä tiedän, mutta…”
”Anna minä arvaan – sinulla on ehtoja.”
Hymähdän.
”Aivan oikein.”
Remington kulkee lähemmäs vihreää suojaa, sivelee suojahansikkaillaan sen pintaa.
”Elara, minä en satuttanut sitä. Alieniasi.”
”Igran?” Kallistan päätäni tietämättä vielä täysin, mitä ele Igranille merkitsee. Igran kuulee minut joka tapauksessa. Hän nyökkäilee. En kuulisi puhetta suojan läpi.
”Minä kuulin huutoa.”
”Se suostui tähän itse. En ole vielä varma, kuinka sen ääniaallot reagoivat solaariseen säteilyyn, mutta tilanne vaikuttaa lupaavalta. Me tarvitsemme pienen aluksen. Niin pienen, että aoliitti riittää ja muukalaisesi saa koko tilan eristettyä.”
”Igran pystyy siis suojaamaan solaariselta säteilyltä?”
”Siltä vaikuttaisi.”
Saan kuulla pitkän, korvilleni aivan liian tieteellisen selityksen Igranin ääniaaltojen ja säteilyn kohtaamisesta. Puolet yksityiskohdista tippuvat ymmärrykseni ulkopuolelle, mutta se ei haittaa. Tavoitan, mitä Remington minulle kertoo. Kuunsilta-projekti onnistuu. Me voimme ylittää kraaterin.
”Entä kide, Elara? Missä sinä olet nähnyt sitä?”
Olen syvällä ajatuksissani, kun Remington puhuttelee minua. Miltei jo haistoin äidin kanelintuoksuiset hiukset ja tunsin siskoni lämpimän pään harteillani. Olin jo niin lähellä.
”Vuorilla”, huomaan vastaavani. Tämä on vain tehtävä. ”Mutta te ette saa mennä ryöstämään koko luontoa. Ette voi.”
Remington tulee lähelle, vie kätensä harteilleni. Miltei säpsähdän pois kosketuksesta.
”Kiitos, Elara”, Remington sanoo pehmeästi, miltei hellästi, ”sinusta on ollut suuri apu.”
Kylmä kivi putoaa vatsanpohjalleni. En näe sitä, mutta tiedän, että Remington hymyilee maskinsa takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti