Luku 33: Vuosien jälkeen (Medea)
Taivas meren yllä näyttää kohtuuttoman suurelta. Ei pilviä lainkaan, pelkkä aava tyyneys, joka leijuu meren yllä. Tiedän, että meri ja taivas ovat vain meri ja taivas, osa ympärillä vellovaa luontoa. Ne eivät tahdo minulle hyvää tai pahaa, tiedän sen. Ne eivät ole ihmisille mitään velkaa. Silti minusta tuntuu suuren taivaan alla, että se tietää.
Medea. Se on vain sinun oma syyllisyytesi, joka nyt puhuu.
Käännyn parvekkeelta takaisin sisälle linnaan ja peilaan itseäni käytävän kultareunuksisesta peilistä. Kuusi vuotta ovat muovanneet minusta kuningattaren. Olkamittainen sähäkkä tukka on vaihtunut pitkään tarkoin koristeltuun palmikkoon. Iho on kuulas ja vaatteet kallista, kirjailtua kangasta. Tästä kuvasta minä tunnistan itseni. En siitä tytöstä, joka pukeutui lyhyisiin farkkushortseihin ja mustiin toppeihin. Valehtelija. Kansan pelastaja.
Minä ammuin heidät kaikki alas.
”Teidän korkeutenne.”
Hätkähdän ajatuksistani, joissa ihmisiä kaatuu verenpunaan tahrittuina maahan. Lähetti seisoo käytävällä takanani.
”Minulla on teille vieras Avenuelta.”
Kurtistan kulmiani.
”Vesta?”
”Hänen alaisensa, teidän korkeutenne.”
Alaisensa. Hymyilen ja pyydän tuomaan hänet tänne. Linnassa ei pohjimmiltaan ymmärretä, miten kaduilla eletään. Ei Vestalla ole alaisia, ei virallisesti. Kaikki siellä uskovat päättävänsä itse omista elämistään, vaikka osoittavatkin kohtalaisen vakaata lojaalisuutta toisilleen.
Linnaani saapuva ihminen ohjataan kolmannen kerroksen kokoushuoneeseen. Hänestä näkee kauas, ettei hän kuulu lähellekään merta ja kirkasta taivasta. Tukka on hapsuinen ruskea ja kasvot lävistysten koristelemat. Hän ei katso minua silmiin. En tahtoisi tuntea ylemmyydentuntoa tällaisten ihmisten seurassa, mutta samalla muistan lahdanneeni heitä systemaattisesti hengiltä. Vestaa tovereineen se ei haitannut. Voittajan puolella on helppoa sädehtiä.
”Tervehdys.” Ovi on visusti suljettu.
”Hyvää päivää, teidän korkeutenne.” Kieli ei sovi saapujan suuhun, hymähdän.
”Puhu vain miten puhuisit normaalistikin. Säästämme molempien aikaa.”
Tulija virnistää.
”Aaalright. Mä tulen Vestan asialla.”
”Kuten oletinkin. Mikä ajaa sinut näin pitkälle? Meillä on monta viestintäkanavaa, emme elä enää elämää, jossa kaikki viestit täytyy tuoda jalan. Onko jotakin arkaluontoista tapahtunut?”
”Kansan keskuudessa on alettu supista.”
”Supista?”
”Porukka on alkanut piirtää sellaista… silmää.”
”Olen asiasta tietoinen. Silmän merkitystä ei käsittääkseni olla vielä avattu.”
Symboleita on riittänyt aina. Olinhan minäkin hetken ajan kansalle toivon symboli. Se hymyilyttäisi, jos en ajattelisi tiettyä ruskeaa silmäparia joka ilta nukkumaan käydessäni.
”Sen huhutaan liittyvän jotenkin Alvaan.”
Kurtistan kulmiani.
”Alvastahan ei ole kuulunut kansansurman jälkeen. Iso osa hänen ystävistään kuoli. En tiedä, onko hänellä enää kontakteja. Ei yksi ihminen ole vaarallinen. Ei Rockaan ollut ennen häntä.”
”Niin, mutta porukka on vähän hysteeristä.”
”Ainahan ihmiset ovat olleet hysteerisiä. Tässä kaupungissa suoritettiin suuri kansanmurha sillä verukkeella, että kansa nousi avoimesti kapinaan hallitsijaansa vastaan. Tottakai he ovat nyt hysteerisiä.”
”Ei, kun sä et nyt ymmärrä.”
Siristän silmiäni.
”Silläkö tavalla hysteerisiä, että olisi odotettavissa uutta kapinaa?”
”Jos ne löytää Alvan tai jonkun muun, johon luottaa, ne hyppii silmille.”
”Onko tämä varmaa? Ja miksi juuri Alva, eikö kuka tahansa kelpaa?”
”Alanko selittää alueen historiasta? Rock oli ihan vitun rakastettu, se mies oli ton alueen everything. Alvalla on sen perintö harteillaan. Kyllä sä tiiät, miten asiat tuolla toimii. Toivo on hankala asia. Jos se kerran syntyy, sitä on vaikea tappaa.”
Olen pitkään hiljaa, tuijotan ikkunasta kaupungille. Korkeat katot, kauempana siintävä silta. Minulla on heti ikävä merta. Tämän kaupungin minä olen jo kertaalleen pettänyt.
”Minun pitäisi varmaankin päästä puhumaan Vestan kanssa. Hän on pitänyt hauskaa teidän alueellanne. Sillan toisella puolella tuntuu vallitsevan hallittu kaaos.”
”Kai sen niinkin voi laittaa… Moni ei ole tyytyväinen. Meidän jengi tietty on, me ollaan nyt nokkimisjärjestyksen yläosassa.”
Huokaan syvään. En voi lakata ajattelemasta sitä, että on olemassa ihmisiä, jotka selvisivät surman päivänä. Oikea veljeni ja Helios. Ennen kaikkea Helios. Jaronista ei ole vastusta kenellekään, sillä pojalla ei ole enää omaa mieltä. Olen jo kauan sitten järjestänyt sen. Mutta Helios on jossakin tuolla, ja hän tietää totuuden. En ole sulkenut pois sitä vaihtoehtoa, että silmäsymbolia viljelisi hän. Jotakin sillä tahdotaan viestittää.
”Oliko tässä kaikki?”
”Oli. Meitä vaan pelottaa, että ne, ketkä ei juuri nyt istu tähän Vestan ja sun systeemiin, alkaa oleen niin tyytymättömiä, et ne alottaa uuden kapinan.”
”Luulisi kapinan ajan jo menneen ohi.”
”Yes, mutta se silmäsymboli. Sä et ole erityisen pidetty sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka kuuluu siihen kastiin, mitä sä lahtasit. You know.”
Kiristelen hampaitani. Olen tietoinen siitä, missä valossa kansa minut näkee. Se tuskin tulisi muuttumaan. Turvatoimia on kiristetty, suunnitelmia on pitkälle aikavälille. Varotoimia on tehty. Minä hallitsen tilannetta, ei tilanne minua.
”Minulla alkaa seuraava tapaaminen pian. Oliko sinulla vielä muuta?”
”Ei juuri nyt.”
”Otan selvää siitä silmästä. Käske Vestaa ja teitä muita hänen remmiinsä kuuluvia pitämään minut täysin ajan tasalla, jos jotakin tapahtuu.”
”Yes, sir.”
Hän poistuu yhtä ulkopuolisen ja resuisen oloisena kuin saapuikin. Nämä ihmiset eivät kuulu tänne. Minua puistattaa, en pysty ajattelemaan tällaista tänään. Minulla ei ole tapaamista, mutta ei Vestan pikku ystävän sitä tarvitse tietää. Hymähdän. Kävelen suoraan linnan tyrmiin, on eräs, jonka tahdon tavata nyt.
Tyrmät ovat niin lähellä merta, että niiden sisäilma on kostea ja meri tuntuu vallanneen osan seinästä. Jokin levänkaltainen peittää kivistä päätyseinää. Perimmäisestä sellistä löydän nuorukaisen, jolla on veljeni kasvot. Miehen, jonka kansa uskoo minun tappaneen. Kuninkaan harhakuva. Nimetön mies, joka oli hetken kansalle jotakin, jota vihata, jotta he uskoisivat kapinaani entisestään.
Mies näyttää sairaalta. Sen täytyy johtua ilmasta ja siitä, ettei sellissä pääse liikkumaan. Posket ovat kuopalla ja silmät verestävät. Silti hänen katseensa on haavoitetun eläimen. Aiempi vaarallisuus ei ole tiessään, se on vain muuttanut muotoaan.
”Kas, kas, hänen korkeutensa suvaitsee tulla tervehtimään aavetta”, mies hymähtää. Hänen äänensäkin on kuivunut kasaan.
”Minun tarvitsi nähdä sinut nyt.”
”Mihin sinä minua enää tarvitset? Valtio sai, mitä halusi. Olin hetken aikaa teidän lelunne.”
”Olen vieläkin yllättynyt siitä, ettet arvannut meidän heittävän sinuakin pois.”
”Olin nuori ja kenties optimistinen.”
”Sinä olit sopiva kaikin puolin.
Nuori, ajattelematon ja ennen kaikkea julma.”
Rohtuneille huulille leviää hymy.
”Julma olet sinäkin. Et tappanut minua, vaikka se olisi ollut luontevin ratkaisu. En ymmärrä, mihin tarvitset minua enää. Kansa luulee sinun tappaneen kuninkaan.” Miehen naurussa on yskää. ”Hirmuvaltias on poissa. Paitsi että rakas pieni veljesi on oikeasti tuolla jossain.”
Kiristelen hampaitani.
”Mitä, hermostuttaako se hänen korkeuttaan?” Mies nauraa lisää. ”Minä pidin sinusta, kuningatar Medea. Olisin pitänyt sinusta vielä enemmän, jos olisit iskenyt suoraan puukon selkääni ja tappanut minut, kun valtio sai käytettyä minut loppuun.”
”En ole niin kunniallinen, pitäisihän sinun se tietää.”
Virnistys.
”Niin. Sellaisia me taidamme molemmat olla.”
”Pidätkö siitä, kun saat rinnastaa itsesi minuun?”
Mies on pitkään hiljaa.
”Miksi tulit luokseni?”
Istuudun likaiselle lattialle vasten kalteria. En pelkää tätä miestä, hän on enää pelkkä aave.
”Ehkä minä olen vain väsynyt.”
”Mitä, et kai olettanut, että puukotettuasi kokonaista kansaa selkään sinun hallintokautesi tulisi olemaan ruusuinen? Söpöliini, kaikella on hintansa.”
”En. Enkä minä kansasta välitä, olen vain uupunut, siinä kaikki.”
Mies tutkii minua pitkään, kallistelee päätään kuin lintu. Siinä mielessä hän todella muistuttaa isoveljeäni. Jaron oli aina kuin pieni siipirikko.
”Sinä menetit jonkun. Tunnistan tuon harvinaisen sentimentaalisuuden, sinun veljessäsi oli sitä samaa.”
”En voi uskoa, että menit sänkyyn hänen kanssaan, vaikka teillä on samat kasvot. Se on karmivaa.”
”Hän dissosioi niin kovin, että se oli hauskaa. Hän ei monesti tiennyt, olinko minä hän itse vai joku muu. Hän kutsui minua nimellä ’Ro’. Se oli oikeastaan aika herttaista.” Mies hymähtää. En usko, että tässä ihmisessä on vähääkään välitystä jäljellä. ”Kenet sinä menetit?”
”Rakastamani naisen.”
Hän vain hymähtää. Kalteritkin haisevat merivedeltä. Ilma on painostava ja raskas.
”Joillekin kansanmurha saattaa olla liikaa käsitellä, tiedäthän.”
Hymähdän.
”Minä yllätin itseni täysin rakastumalla häneen niin kovasti.”
”Sympaattista.”
”Olivia on niin täynnä elämää ja niin uskomattoman kaunis ja suorasanainen. Pidän rehellisyydestä.”
”Tuo on aika ironista sinun suustasi, tiesitkös.”
”Mutta arvostan sitä muissa.”
”Se on silti aika paha.”
”Tiedän sen… En silti voi lakata ajattelemasta häntä. Ja sitä, että kaikki tämä ei välttämättä ollut sen arvoista. Kapinallismielisiä on edelleen. Isot uhkakuvat on tuhottu, massaa kuoli valtavasti kansanmurhan päivänä. Mutta uhka on silti läsnä, ja nyt kansa vihaa kuninkaan sijasta minua. Muuttuuko mikään oikeasti koskaan?”
Kaksoisolento vain hymähtää ja nojaa pörröistä mustaa päätään seinään.
”Jos sinä rakastat häntä edelleen, etsi hänet. Et sinä siinä mitään menetä.”
”Minä petin hänet ja tämän kansan. Tiesin tekeväni niin.”
”Koetko, ettei sinulla olisi oikeutta puhua hänelle enää?”
”Niinkin sen voisi sanoa.”
”Kuule, ota vinkki mieheltä, joka ei ole kukaan.” Kaksoisolennon kasvot näyttävät ensi kertaa koskaan yhtä vilpittömiltä kuin oikean veljeni. ”Jos sinä rakastat häntä, niin sinä rakastat häntä. Sitä ei muuta mikään määrä valheita tai petosta välillänne. Puhu hänelle. Kadut sitä loppuikäsi.”
Muistan jälleen, etten tiedä, kuka tämä mies alkujaan on. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisesta sydämestä tällaiset sanat kumpuavat. Kun nousen ylös, sydämeni pamppailee kaipuusta. Toivostakin, kenties. Onko minun kaltaisellani enää oikeutta toivoon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti