Luku 6: Uusi jäsen (Helios)
Hän näyttää tismalleen samalta kuten aina. Suuret, tummat silmät, joissa tuikkii elämännälkä. Pörröinen tummanruskea tukka, vain aavistuksen hänen ihoaan tummempi. Leveä hymy.
”Jumalauta, Helios!” Olivian äänessä on ilkikurista riemua. Tyttö kahmaisee minut syleilyynsä, rutistan häntä lujaa. Hän taputtaa selkääni ja nauraa. ”Hitto, jätkä, sä olet vielä hengissä!”
”Tässä sitä vielä ollaan. Kuinka kulkee?”
”No damn, siitä voisi puhua seuraavan yön.”
”Kuinka sinä täällä olet? Siitä on ikuisuus!”
”Bongasin teidän keulakuvan ja tykkäsin siitä.”
”Medea on ihana, sietääkin tykätä!”
Vilkaisen Medeaan päin. Tyttö tuijottaa häkellys kasvoillaan vuoroin minua, vuoroin Oliviaa. Minulta kestää hetki rekisteröidä veri hänen käsissään. Tiedän, mitä se merkitsee. Ehtisimme puhua siitä myöhemmin.
”Haluaisiko joku selittää, mitä täällä tapahtuu?”
Nauran ja taputan Medeaa selkään, vaikka tyttö tuntuu jäykältä.
”Minä ja Olivia olemme vanhoja tuttuja. Pyörimme samalla alueella, minun vanha tatuointistudioni oli Olivian naapurissa.”
”Onko sinulla koti?” Medea kysyy kulmat kurtussa Olivialta. Olivia vain räkättää. Minun on ollut niin ikävä hänen remakkaa nauruaan.
”No siis, tavallaan. Olen vuokralla. Sitä kämppää voisi käyttää kapinan tarkoituksiin, jos on tarvis.”
”Tahdon kuulla sinusta vielä kaiken, Olivia”, Medea sanoo äänessään jotain sellaista, jota en ole koskaan erottanut siinä aikaisemmin. Jokin pehmeä ja syvä pääsee pintaan. Huomaan hätkähtäväni sitä, sillä en tunne tätä puolta Medeasta. Minulle Medea on hellä sisko, jonka syliin turvautua.
”Joka tapauksessa – te kaksi siis tunnette. Hyvä, se tekee asioista helpompaa. Miten Ronnie voi?”
Sohvalta kuuluu murahdus. Olen kiitollinen, että Medea sanoo miehen nimen ääneen, niin minun ei tarvitse nolata itseäni kysymällä sitä.
”Selviää kyllä, haava ei ollut vahingoittanut syvempiä kudoksia.”
”Hyvä”, Medea nyökkää. Hän vilkaisee käsiään. ”Homma on hoidettu.”
”Onko todella?”
”On. Kerralla.”
Ronnie liikehtii levottomasti sohvalla, olen tunkenut miehen täyteen kipulääkkeitä. Hänen suuri kehonsa vavahtelee aavistuksen enkä luota hänen pysyvän tolpillaan kovinkaan kauan.
”Mmh… Mitä täällä on meneillään? Kuka tuo on?”
”Mä oon Olivia.”
Ronnien otsa rytistyy.
”Ja?”
”Hän on täällä kapinan vuoksi”, Medea sanoo painokkaasti. ”Mikä vointi sinulla on?”
”Sun parantajajätkäs osaa asiansa. Olen vitullisissa aineissa, mut eiköhän tää tästä.”
Medea naurahtaa kannustavasti.
”Hyvä. Lepää nyt. Me menemme muualle keskustelemaan. Informoin sinua kaikesta uudesta, kun olet paremmassa voinnissa. Tämä ei ole rangaistus. Tahdon sinun lepäävän.”
Ronnie näyttää olevan aikeissa sanoa vastalauseen, mutta Medea kääntää hänelle tarkoitukselle selkänsä.
”Tulkaa, mennään pukukopeille”, Medea viittoo meidät mukaansa. Hylätystä salirakennuksesta löytyy vanhaa mallia kaksi eri pukuhuonetta. Irvistelemme sukupuolijaottelulle, mutta olemme sentään voineet antaa elahtaneelle tilalle uuden elämän tukikohtanamme. Vanha miesten pukuhuone on sprayattu täyteen kuvioita. Päällimmäisenä on neonkeltainen, hallitsevan kirkas hymynaama, joka halkoo turkoosien pukokoppien yli.
Medea istuu kovalle lautapenkille ja ristii jalkansa. Olivia istuu hänen viereensä, minä jään seisoskelemaan peilin eteen.
”Eli, te siis tunnette toisenne.”
”Vanhoja tuttuja”, Olivia hymähtää. ”Helios on aina ollut hyvä parannusjutuissa.”
”Aion kysyä seuraavaksi hyvin suoran kysymyksen.”
”Antaa tulla.”
”Kuuluitko sinä, Olivia, mihinkään jengiin? Tunnetko jengiläisiä?”
Olivia vilkaisee minua ennen kuin vastaa Medealle. Minä nyökkään.
”Me olimme molemmat hetken osa Alvan porukkaa”, Olivia sanoo katsomatta enää minuun. Hän tietää, mitä sen nimen mainitseminen merkitsee minulle.
Medean ilme tuskin värähtääkään. Hän tuijottaa Oliviaa hetken ja nyökkää sitten.
”Se kertoo sinusta ainakin sen, millä alueella vaikutit. Entä mitä muuta se sinusta kertoo?”
Medean ääni on kova.
”Medea…” minä yritän, mutta hän nostaa kätensä ylös ja keskeyttää minut.
”Mitä muuta?”
Kuulustelu ei tunnu menevän Olivian ihon alle, tyttö seisoo juuri niin itsevarmana ja rauhallisena kuin aina. Olivia laittaa kätensä puuskaan ja nojaa tyynesti toiseen jalkaansa.
”Mä olen ollut Alvan ystävä”, Olivia sanoo, ”kuten olen ollut ystävä monille niille, joita me systemaattisesti autettiin niissä porukoissa. Mä pidän Alvasta ihmisenä, tuun aina pitämään. Tyypillä on hyvä sydän ja on kohtuullista, että just se jäi omalle alueelleen valvomaan. Olisi kymmenittäin paskempiakin vaihtoehtoja. Siihen voi luottaa.”
”Ja silti olet nyt tässä, haluamassa mukaan kapinaan?”
”Aivan. Koska kukaan jengiläisistä ei osaa kapinoida. Ei missään päin tätä kaupunkia. On ne joukot, jotka riehuu kuin kuvittelisivat saavuttavansa sillä jotain. Tiedät varmaan Vestan? Tyypin porukasta vaihtuu aina puolet ennen kuin kerkiän edes tavata edellisiä. En jaksa sellaista menoa, ne kerjää vain turpaansa. Ja sitten on sellaisia kuin Alva, jotka keskittyy enemmän selviämiseen ja auttamiseen. Alvalla on mun kunnioitukseni, mut se on jäänyt vähän paikalleen. Mä en jaksa sellaista elämää. Kunnioitan sitä, mutta tahdon enemmän. Mä tahdon nähdä, kuinka monarkia palaa ytimeen saakka.”
Olivia ei epäröi sanoissaan lainkaan. Olen aina kunnioittanut tätä tyttöä. Hän ei peittele näkemyksiään ja ajatuksiaan, ei peitellyt silloinkaan, kun me molemmat vaikutimme Alvan piireissä. Arvostan eniten ihmisiä, jotka sanovat ääneen nekin ajatukset, jotka eivät mukaile toisten näkemyksiä.
”Sinä varmasti tiedät, että minun asemassani on hankalaa luottaa ihmisiin. Porukoihini on jo nyt mahtunut niitä, ketkä eivät ole osoittautuneet luottamukseni arvoisiksi.” Medea pitää tauon ja kohtaa Olivian katseen. Olivia vastaa haasteeseen.
”Tiedän sen hyvin, ja olen tässä edessäsi täysin paljaana. Mulla ei ole mitään, millä todistella mitään, muuta kuin tulevat tekoni ja sanani. Mutta mä olen tässä.”
”Ja minä menen aina takuuseen Oliviasta”, katson tarpeelliseksi huomauttaa. Kumpikin tytöistä pysyy hiljaa, tuijottaa vain toista kuin kommunikoisi siellä, minne sanat eivät yletä.
”Sattumoisin minä pidän sinusta”, Medea sanoo hymyillen punatuilla huulillaan. Jokin ilmeessä on niin intensiivistä, että voisin kuvitella Medean vain käyvän Olivian kimppuun siinä ja nyt. ”Olet koeajalla. Näytä minulle, kuka olet ja miten osoitat lojaaliuttasi.”
Olivia virnistää.
”Käskystä, teidän korkeutenne.”
”Ja tuon voit sitten lopettaa heti kättelyssä.”
”Vai niin!” Olivia kikattaa.
Medea ojentaa kättään, johon veri on jo kuivunut. He paiskaavat kättä kuin raavaat miehet baarin nurkkapöydässä. Hymyilen väkisinkin.
”Jaha, tälläkö mä selviän, kädenpaiskauksella?”
”Mitä oikein odotit?”
”Vähintään polttomerkintää tai jotain kreisiä operaatiota jonkun toisen alueella. Kuule, tässä on nähty yhtä jos toista hauskaa näillä kaduilla.”
”Minulla ei ole tapana polttomerkitä vapaasta tahdostaan puoleni valinneita ihmisiä”, Medea hymähtää. ”Minä aion seuraavaksi siirtyä suihkuun. Olivia, toivoisin voivani viettää kanssasi aikaa vielä tänään kahden kesken. Tahdon keskustella kanssasi näkemyksistäsi ja kapinasta.”
”Ehdottomasti. Voimme sillä välin jauhaa paskaa Helioksen kanssa, siitä onkin hetki.”
”Mahtavaa. Helios, pidä uudesta tytöstämme huolta.”
”Ainahan minä!”
Siirrymme salin käytävälle, josta on ennen kuljettu sisään kuntosalin tiloihin. Vilkaisen Oliviaa sivusilmällä. Tyttö vain hymyilee.
”No?” minä kysyn.
”Mitä ’no’? Oothan sä tiennyt jo kauan, että mä en koskaan ollut tyytyväinen siihen paikallaanpysyvyyteen, mitä elämä ennen oli. Mä oon aina halunnut kapinaa. Kukaan ei vaan tähän saakka ole osannut tarttua siihen riittävän hyvällä ja kunnianhimoisella otteella. Mutta että kuninkaan oma sisko kapinoimassa hallintoa vastaan… Mm, tää on jotain, joka kuulostaa pitkästä aikaa joltain, johon mä voisin kerätä korteni.”
Hymyilen.
”Olen varma, että sinusta tulee vielä hyvä osa tätä sakkia. Täällä on hyvä porukka koossa. Medealla on kannattajia pitkin kaupunkia.”
”Niin mä oon ymmärtänyt. Kuule, Helios, ootsä okei?”
Hätkähdän. Kurtistan kulmiani.
”Tiedät, mitä tarkoitan.”
Ajattelen siskoani. Huokaan syvään.
”Joo. Onhan siitä jo aikaa.”
”Sä et ole antanut Alvalle anteeksi.”
Pysyn hiljaa.
”Se on sun asiasi. En puutu siihen.”
”Sinä ajattelet jotain.”
”Ehkä, mutta mä en ole se, jolla on oikeutta moralisoida sun suruasi.”
”Mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?”
”Tarkenna vähän.”
”Kapinasta. Medeasta. Siitä tilanteesta, joka kaduilla nyt vallitsee. Tämä on ollut aikamoista kaaosta, ja kuningas vain heittää vettä myllyyn. Vaikka hitto, eihän tämä pelkästä yhdestä tyrannijätkästä ole kiinni, kyllähän hallinto on rakenteellisesti aivan läpimätä.”
Olivia on hetken hiljaa, nojaa tyynesti seinään.
”Musta Medea on tosi kaunis.”
Kulmani kohoavat. Muistan kiinteän katseen, jonka Medea soi Olivialle.
”Oho. Okei. Joo, tietysti.” Onhan hän. Mutta ei Olivia pelkästään sitä tarkoita. ”Se katselee sinua hyvin tietyllä tapaa.”
”Niin katsoo. Huomasin.” Olivian tummilla huulilla kareilee hymy.
”Ai… Joo.”
Tunnen poskieni punehtuvan. Olivia nauraa ja taputtaa minua olalle.
”Helios, sä se et ikinä opi. Oot aina just tuollainen. Se on aika söpöä. Entäs sä? Onko löytynyt lämpöä öihin?”
”Tsiiiiisus, Olivia!”
”Eli ei siis.”
”Ääh, ei kai se nyt ole millään tavalla olennaista! Tässä on vähän isompia asioita tapetilla.”
”No, totta tuokin, mutta kunhan kiusaan vanhaa kaveria. Mä ootan innolla sitä päivää, kun näen sut jonkun käsikynkässä.”
”Samoin!”
Ajattelen, tahtooko Olivia Medeasta jotain muutakin kuin seksiä. Tytöt ovat tunteneet toisensa muutamia tunteja, mutta lataus on hillitön. Se hymyilyttää minua. Mitä tahansa kaksikko löytääkään toisistaan, toivon, että se sekä lähentää heitä että on hyväksi meidän päämäärillemme.
”Hei, Olivia.”
”No?”
Katson tyttöä silmiin.
”Olen tosi iloinen, että olet nyt siinä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti