Luku 9: Aseen paino (Ria)
Katolla tuulee. Metalliset tikapuut vanhan leipomon katolle kukkivat ajan tuomaa ruostetta. Jaloissani tuntuu kulunut päivä, ne eivät millään tahtoneet kantaa minua tänne. Katto on röpelöinen ja kova allani, mutta saan istuuduttua savupiipun viereen ja tuettua itseni. Koko kehoni tärisee, ajatuksissani on vain yksi kuva.
Mies kaatuu. Katse lasittuu sekunnin murto-osassa, takaraivo räjähtää punaiseksi sateeksi. Sen jälkeen en muista mitään. Ase putoaa kädestäni, en koskaan kestänyt sen painoa.
Sydän hakkaa. En tiedä, mitä sen jälkeen tapahtui, kun ampumani miehen takaraivo räjähti. Alva toi minut tänne, leipomon katolle, sen toivossa, että näkisimme tähtiä. Alva on joutunut paikkaamaan haavoittunutta kättään, mutta hän istuu nyt käsivarsi sidottuna vieressäni ja katsoo minua vailla odotuksia.
Tilanne leijuu välillämme äänettömänä ja raskaana. Yritän katsoa taivaalle, mutta tähtiä ei näy. Taivas on kelmeä ja repeilevä kuin puhkottu paperi. Painan pään polviini, olen niin pieni, että kenties lakkaan olemasta, jos yritän tarpeeksi.
”Ria.”
En reagoi nimeeni.
”Mä ammuin ensimmäistä kertaa ihmisen, kun mä olin kahdeksan.”
Käännän vaistomaisesti katseeni Alvaan. Hän on täysin tosissaan, ilmekään ei värähdä.
”Sen jälkeen mä olen tappanut niin monta ihmistä, että en ole vuosiin laskenut.”
Tajuan, ettei minulla ole aavistustakaan, minkä ikäinen Alva on. Hän ei näytä minkään ikäiseltä eikä miltään muultakaan määritteeltä, Alva on vain Alva.
”Tiedätkö, skidi, mä en ole koskaan elämässäni tottunut tappamiseen. Se ei ole ikinä lakannut järkyttämästä mua. Se on joka kerta ihan samanlaista. Koko mun elämän läpi.”
Huomaan katseeni jäätyneen Alvan kasvoihin, vaikka en tuijota mitään erityistä hänessä. Värähdän ja käännän päätäni.
”Lähteekö tämä koskaan pois?”
Ojennan käsiäni. Ne tärisevät edelleen. Tunnen aseen painon. Ensimmäistä kertaa erotan häivähdyksen surua Alvan suurissa tummissa silmissä.
”Ei”, hän pudistelee päätään, ”enkä aio valehdella sulle siitä.”
Onnistun vaivoin nyökkäämään.
”Mutta sitä oppii elämään sen kanssa. Sitä kehittää kuoren.”
”En halua kuorta. Haluan pysyä minuna. Aitona.”
Alva hymähtää.
”Se onnistuu kyllä. Sun täytyy pitää vaan kiinni siitä, mikä ja kuka sä olet.”
”Minä… en ole juuri nyt ihan varma.”
Ajattelen ystävää. Hänen elinvoimaista hymyään, tapaansa liikkua. Joskus tuntuu, että olen keksinyt hänet ja elän nyt pelkän aaveen kanssa.
”Kuule, skidi. Muista, että sun ei koskaan tarvitse pakottaa mitään. Sun ei tarvitse jäädä pyörimään meidän kanssa, etkä sä ole koskaan meille mitään velkaa. Kaninkolo on aina avoin sellaisille, jotka sitä tarvitsee.”
Nyökyttelen vain. Alva tuntuu aina yhtä varmalta ja lujalta, ja silti jokin hänessä on herkkää ja kaunista. Alva on sellainen ihminen, jota tunnistan ihailevani, vaikka hän ei muistuta menehtynyttä ystävääni juurikaan.
”Minä tahdon jäädä.” Olen ampunut ihmisen, koska en kestänyt ajatusta, että tämä olisi ampunut Alvan. Sydämeni tuntuu jo nyt lojaalilta tälle ihmiselle, jota en ole tuntenut viikkoakaan.
”Sä saat jäädä. Sä tunnut jo osalta meidän porukkaa. Mun pitäs varmaan esitellä sut tyypeille erikseen, mutta just nyt sun pitää saada toipua.”
Olen hetken hiljaa.
”Kuka se on, jolla oli sininen irokeesi?”
Muistan hänen aggressiivisen nuottinsa ja kireät eleensä.
”Aah, joo, hitto, sori”, Alva mutisee ja pudistelee päätään. ”Milo on aina sellainen. Hän on ajattelematon idiootti, mutta oikein pidettävä sellainen, kun häntä oppii tuntemaan. Älä anna hänen hyppiä silmille nyt tai jatkossakaan. Milo on sua kolme vuotta vanhempi, mutta sä tunnut jo tän tuntemisen perusteella vanhemmalta kuin se.”
Normaalisti ihmiset varmasti hymähtäisivät tällaiselle toteamukselle, mutta minä vain tuijotan äänetöntä, rusehtavaa taivasta ja toivon, että näkisin nyt tähdet.
”Skidi, kuule… Se helpottaa vielä. Ei heti, eikä ehkä pian, mutta se helpottaa, kun sitä tekee.”
”Kun mitä tekee? Tappaa? Pitääkö minun tottua siihen, miltä tappaminen tuntuu?”
Nostan taas täriseviä käsiäni kuin todisteeksi.
”Ei. En mäkään ole koskaan oikeasti tottunut siihen.”
”En haluakaan tottua. Se on vastoin kaikkea, mitä tiedän maailmasta.”
”Ja se on tosi okei.”
Kyyristyn vasten savupiippua ja tuijotan eri tasoisia kattoja, jotka kumpuilevat kauas horisonttiin. Jos kääntäisin selkäni, näkisin sen puolen kaupungista, jonne jäävät pilvenpiirtäjät ja niiden taakse se alue, jonka joki katkaisee. Satama-alue ja kuninkaanlinna. Siellä on aina joskus kirkas taivas repaleisen takana. Olen vasta nyt alkanut ymmärtää, että kirkas, sininen taivas ja sen pilvipeitto ovat etuoikeuksia. Täältä katsottuna taivas on kuin rypistettyä, likaantunutta paperia.
”Mun pitäis varmaan kertoa sulle, mitä tänään oikein tapahtui. Oli ihan helvetin vastuutonta vain ottaa sut mukaan, jouduit heti tilanteeseen, joka oli ihan liikaa näin nopeasti.”
”Kyllä minä kestän.”
”Yeah, sä vaikutat siltä, mutta mä en silti halua, että skidit joutuu heti tarttuu aseeseen mun porukoissa. Vois luulla, että ajattelisin toisin, mutta mä mieluiten säästäisin nuoret sellaiselta. Onhan tässä maassa kymmenittäin mun kaltaisia, jotka joutuu piteleen asetta kaheksanvuotiaasta ja on täysi-ikään mennessä niin helvetin damaged, että niiden silmät nykii öisin, kun ne yrittää nukkua kuten normaalit ihmiset. On PTSD:tä, on loputtomia diagnosoimattomia ongelmia. Moni on niin rough, että ajattelee et kyllähän sitä nyt pitää tottua elämään. No pitää tietty, mutta jos mä voin jonkun lapsen edes hetkeksi säästää siltä maailmalta, mielellään sen teen.”
”Ajatteletko sinä Cillaa?”
Alvan kulmat kaartuvat, toisen kulman lävistys kiiltää. Huomaan taas tuijottavani hänen kasvojaan. Ne ovat kertakaikkisen kiinnostavat.
”Sä oot fiksu, skidi.” Alva huokaa. ”Jep, mä aattelen useesti Cillaa ja sitä, mitä sille tehtiin kuninkaan tyyppien toimesta.”
”Miksi kuningas on sellainen?”
”Sillä jätkällä viiraa päässä, mutta ei tää koko paska ole vain sen vika. Tässä on tuhansia rakenteellisia ja historiallisia ongelmia. Niitä ei yhden ihmisen elinaikana vielä ratkota.”
Nyökkäilen.
”Mun piti varmaan puhua siitä, mitä tänään tapahtui.”
Näen uudelleen ja uudelleen, kuinka ampumani mies kaatuu maahan. Veri. Hetken järkytys hänen kasvoillaan. En tiedä, kuinka aion koskaan selittää itselleni sen, että alle sekunnin ajan se mies tiesi kuolevansa.
”Me taidettiin jo aikaisemmin puhua sulle jengeistä. Vieläkin vähän vierastan tuota termiä, mutta mennään sillä nyt… Mähän puhuin sulle Vestasta aiemmin, right?”
Nyökkään.
”No, se oli taas aiheuttanut jonkun rajakahakan. Se, mitä tänään tapahtui, oli siis pelkkää täkäläisten vittuilua ja riehumista.”
”Ja silti ihminen kuoli.”
”Oon juuri tulossa siihen. Se tyyppi ei ollut täkäläisiä. Se oli kyttiä. Tällaista käy aina välillä. Kuninkaan tyypit soluttautuu kansan sekaan ja pyrkii lahtaamaan kaikkein äänekkäimpiä meistä, jotka kehdataan olla köyhiä ja lainsuojattomia. It happens. Niiden lempikohde on etenkin kaikki vähemmistöt. Ding ding, siinä bingossa mulla on paljon pisteitä.”
En tiedä, mihin kaikkiin vähemmistöihin Alva kuuluu, eikä sellaista ole tapana kysyä. Kaikki hänessä huokuu jotakin täysin autenttista. Alva on Alva. Se on oikeastaan todella viehättävää.
”Tää maailma on ihan vitun vihamielinen, eikä me mahdeta sille mitään. Siksi me ollaan yritetty muodostaa oma perhe. Huolehditaan toisistamme ja tästä alueesta.”
”Oletko sinä huolehtinut tämän piirin asioista jo kauan?”
Erotan jälleen tutun varjon Alvan kasvoilla.
”Viitisen vuotta.” Hän ei sano enempää. Mitä tahansa asiaan liittyykin, hän ei pysty puhumaan siitä nyt.
Alvan keho jännittyy, hän on aikeissa nousta.
”Kuule, Ria. Mä oon ilonen, että just mä poimin sut tuolta kaduilta. Jos se ois ollut joku Vestan kaltanen tyyppi tai joku sioista, sulle ois käynyt paskasti. Ja ei sillä, mä en todellakaan ole mikään pyhimys. Mä oon tappanut, mä oon aiheuttanut kuolemia ja mun ansiosta moni tyyppi on lähtenyt tästä maailmasta liian aikaisin. Mä en missään nimessä väitä olevani tässä hommassa tippaakaan täydellinen. Mut mä oon siitä simppeli ihminen, että kun mä nään jonkun tarvitsevan apua, mä haluan auttaa. That’s it. Sä et ikinä ole mulle tai kellekään muullekaan velkaa siitä. On vitun oksettava ajatus auttaa toista, koska haluaa tältä jotain. Ois utopia, jos me kaikki oltais solidaarisia eikä muodostettais tällaisia fucked up hierarkioita tässä yhteiskunnassa.”
Rakastan kuunnella hänen aavistuksen käheää ääntään. Kaikki, mitä Alva sanoo, tuntuu joltain, jonka painan tiukasti sydämeeni ja muistelisin sitä sieltä vielä myöhemminkin. Alva hymyilee ja haroo niskaansa. Tuijotan tatuoitua, lihaksikasta käsivartta ja yritän erottaa, millaisia kuvia Alva on tatuoinut ihoonsa.
”Haluutsä olla hetken yksin, vai tuutko mun kanssa hakemaan jostain pizzaa? Se tekis nyt ihan helvetin hyvää tiedätkö.”
Nyökkään voimakkaasti. Tällaisina hetkinä toivoisin, että voisin näyttää paremmin tunteita kasvoillani.
”Tulen mukaan.”
”Yeah, tuu sit mun perässä noita tikkaita, niin voin napata sut, jos satut tippuun.”
”En minä tipu.”
”Et todennäköisesti, koska nään jo nyt, et sulla on skidi lahjoja. Guess what? Sä olet ihan helvetin erinomainen ampuja.”
”Mitä?” Suutani kuivaa. Päässä huimaa. Minäkö?
”Yes, mä en oo koskaan nähnyt kenelläkään ensinnäkään tuollaista reaktionopeutta tuossa iässä. Yleensä porukalta kestää joku pari vuotta oppia tähtäämään kohtuudella. Saati sitten tuollaisessa tilanteessa.”
”M –”
En tiedä, mitä yritän sanoa. Alva virnistää.
”Näyttää siltä, että me ollaan saamassa ihan erinomainen vahvistus meidän porukkaan. Oo ylpee itsestäs, skidi. Oot loistava.”
Kun en vieläkään sano mitään, Alvan ilme vakavoituu.
”Darling, se helpottaa vielä. Mä lupaan sulle. Ajan kanssa. Anna sille aikaa, oo armollinen itelles.”
”Niin.”
”Haluutko vielä tulla mun mukaan?”
”Joo.”
”Yeah, sit mennään.”
Alvan laskeutuessa katonharjaa tikapuille minä tuijotan vielä kerran käsiäni. Näillä käsillä on viety ihmishenki. Erinomainen ampuja. Ajattelen menehtynyttä ystävääni. Mitä hän sanoisi, jos hän tietäisi, että olen taitava viemään toisen hengen? Annan ajatuksen laskeutua raskeina harteilleni. Vilkaisen taivaalle, se pysyy mykkänä eikä suo minulle armahdustaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti